Rytmihäiriö. Ehkä kun on halunnut kuolla näin kauan niin lopulta keho yrittää totella päätä? Siinä hiestä märkänä, peiton alla täristessä ja henkeä väkisin keuhkoihin vetäessä toivon hetken, että se sydäri todella tulisi ja kuolisin. Taisi tullakin vain paniikkikohtaus, muttei loppuun asti. Tulisi nyt edes kunnolla niin ehkä tämä menisi ohi. Mutta sydän hakkaa kuin vereni olisi bensiiniä ja henkeä voi vetää vaikka kuinka syvään tuntien silti yhä tukehtuvansa.
Höpö soittaa pahaan aikaan. Vuodatan itkien ensi kerran kaiken ahdistuksesta ja masennuksesta. Terapiat, kouluajat, kaikki. Se pelästyy, muttei vaikuta järkyttyneeltä. Puhutaan ja ahdistuksen kuristusote alkaa hellittää, kunnes se sanoo "sun masennus voi joskus vaikuttaa meidän suhteeseen, nyt mua pelottaa, että masennut johonkin mussa". Yritän selittää, etten ymmärrä, miten voisin yhtäkkiä masentua johonkin toisessa ihmisessä, kun masennun vain kaikkeen itsessäni. Tällä hetkellä olen masentunut itsessäni siihen, että edes otin koko asian puheeksi. En halunnut enää yhtään enempää pelkoa suhteeseemme, omassa siivussani sitä on jo ihan tarpeeksi. Miten sitä aina pohjimmiltaan tietääkin, että jotkut asiat kannattaa lakaista maton alle vaikka olisi kuinka paha olla? Asioista puhuminen ei aina merkitse helpotusta.
En jaksa tätä paskaa. Olen kyllästynyt kertomaan itsestäni syvästi inhoamani, mutta silti niin olennaisen osan ja vastaanotto on aina tämä. Miksi on niin helvetin vaikea tajuta? Tämä ei ole oma valintani. Kuka muka haluaisi valita elämän muiden hämmästeltävänä, että hei mikset sä vaan voi ajatella positiivisesti. Minä en rakasta vihata itseäni ja nyt myös pelätä, että rakastamani mies ei enää tunne minua kertomani jälkeen. Mä en tiedä mitä muuta tehdä kuin pelätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti