Ainakin neljä vuotta on tainnut vierähtää edellisestä blogitekstistä. Rehellisesti sanottuna en ole neljän vuoden aikana tätä koko blogia miettinyt kuin vain hyvin harvoin. Tänään syttyi kuitenkin valo: Olisi mukava aloittaa englanninkielinen blogi yhteiskunnallisista asioista, ihan niin kuin vain omaksi iloksi. Kirjauduin bloggeriin ja kappas. Tämä vanha blogi pomppasi silmille. Punastelin hieman itsekseni ja ajattelin samantien poistaa koko mokoman, mutta sitten luin kirjoituksiani vuosien takaa. Jotkut olivat noloja, toiset yllättivät minut syvyydellään ja toiset saivat minut nauramaan.
En tiedä, käykö tällä sivulla enää koskaan kukaan ja jos ei niin se on ihan fine. Olen kuitenkin monesti itse törmännyt mielenterveyttä käsitteleviin blogeihin, jotka selittämättömästi hiipuvat tai kirjoittaja lopettaa blogin kuin seinään. Silloin herää huoli. Parantuiko kirjoittaja koskaan? Mitä hänelle nyt kuuluu? Mitä jos hän on kuollut? Siksi päätinkin olla poistamatta blogia ja kirjoittaa sen sijaan tämän viimeisen merkinnän. Olit sitten vanha lukija tai uusi, joka törmää tähän blogiin sosiaalisten tilanteiden pelon ja masennuksen kalvamasta nuoresta naisesta, haluan kertoa sinulle puuta koputtaen ja henkeä syvään vetäen: Minä en ole enää onneton.
Viimeisen merkinnän aikoihin olin juuri aloittanut yliopiston. Tapasin uudessa kaupungissa menneisyydestäni ihmisen, jonka kautta lähennyin uudestaan erään toisenkin vanhan ystävän kanssa. Heidät olin kummatkin tuntenut viimeksi neljätoistavuotiaana, juuri ennen kuin sairastuin ja katkaisin välini ahdistuksissani kaikkiin vanhoihin kavereihini. Nämä uudet vanhat kaverini antoivat minulle rohkeutta erota silloisesta poikaystävästäni, joka rakasti minua ja jota myös minä rakastin, mutta jo vuosia olin tiennyt, ettemme sopineet yhteet ja suhde hänen kanssaan vain ruokki sairauttani. Tämä päätös osoittautui oikeaksi.
Nämä vuodet olen ollut edelleen psykiatrisen avun piirissä, mutta Sertralinin lisäksi minulla ei ole enää muuta lääkitystä. Tästäkin olen pitkälti pääsemässä irti. Opiskeluni menevät hyvin ja olen löytänyt kutsumukseni. Edistymisestäni kertoo kuitenkin ennen kaikkea se, että minä, tyttö, joka telkesi itsensä aina kylppäriin bileissä, muutti vuosi sitten yksin Skotlantiin. Tällä hetkellä olen rakastunut englantilaiseen mieheen ja olemme olleet yhdessä melkein vuoden. Hän on elämäni rakkaus ja sielunkumppanini. Tiedän, kuulostaa kornilta ja neljän vuoden takainen minäni oksentaisi hieman suuhunsa, jos lukisi tämän jonkun toisen blogista. Kuitenkin, ollakseni ihan rehellinen, minusta tuntuu, että pohjimmilta hartain toiveeni on aina ollut löytää joku, jonka kanssa tuntea yhteenkuuluvuutta.
Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin, ettei matkaa ole enää kuljettavana. Pystyn toki puhumaan jo vieraille ihmisille, vaikka ujo ja hermostunut olenkin edelleen. Sosiaaliset suhteet tuottavat kuitenkin minulle edelleen paljon vaikeuksia. Tie on ollut pitkä ja kivinen. Siihen on mahtunut paljon konflikteja kavereideni kanssa, ulkopuolisuuden tunnetta, yksinäisyyttä ja myös sitä kuuluisaa tunnetta siitä, että mitään ei ole enää tehtävissä. Rehellisesti sanoen en ole vieläkään löytänyt ystävyyttä (jollei miestäni lasketa), jota olen aina kaivannut. Nykyään olen kuitenkin kaiken kokemani jälkeen jo varovaisen optimistinen: Ehkä jonain päivänä.
Haluankin sanoa sinulle lukija: Älä anna periksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun toivo näyttää kokonaan hiipuneen. Tiedän, miltä tuntuu olla täysin vakuuttunut omasta huonoudesta ja siitä, että mikään ei koskaan voi olla paremmin, ei vaikka kuinka yrittäisit. Mutta se ei ole totuus, vaan sairaus. Sinä olet hyvä, jos sinä yrität olla hyvä. Sinä muutut, jos yrität muuttua. Pyydä ja hae apua. Pysähdy ja mieti, mitä sinä haluat, mikä tekisi sinut onnelliseksi. Näistä sanoista huolimatta tiedän ja ymmärrän senkin, että sinua pelottaa. Siksi haluankin jakaa tähän lopuksi lainauksen eräästä kirjasarjasta, jonka tunnetumpi versio lienee eriniminen supersuosittu tv-sarja tisseistä ja lohikäärmeistä, mutta mikä silti ei mielestäni vähennä ollenkaan tämän lainauksen merkitystä tai ainakaan sen aikanaan tuomaa lohtua minulle:
"Bran mietti hetken ja kysyi:
'Voiko olla rohkea silloin, kun pelottaa?'
'Se on ainoa hetki, jolloin kukaan voi olla rohkea', hänen isänsä vastasi."
Terveisin, "Ginger", joka ei ole enää niin ginger edes hiusvärin puolesta. <3
