I graduated from life school

En varsinaisesti pidä itseäni perfektionistina. Olen sellaiseksi ihan liian kärsimätön, sotkuinen ja huolimaton. Tavarat eivät koskaan pysy oikeilla paikoillaan, vaikka kuinka yrittäisin ja ilman varsin aktiivista häpeäntunnettani, huone muistuttaisikin aina kaatopaikkaa. En ole koskaan myöskään tuntenut paineita saada parhaita mahdollisia arvosanoja, jos ylipäätään olen pystynyt kokeessa keskittymään hetkeä pidempään.

Silti minulla on jokin pakonomainen ylivaativaisuus itseäni kohtaan. Haluan niin näyttää kaikille, miten hyvä, kaunis, ihailtava ja älykäs voin olla. Vaikka eihän se muita kiinnosta paskaakaan, sillä heillä on oma elämänsä. Taitaakin olla, että se jolle haluan jotain todistaa onkin vain itseni. Olen huomannut, että vaikka kuinka pitäisin jostain asiasta ja minulla olisikin siinä menestymiseen tarvittavat edellytykset, en koskaan pääse alkua pidemmälle. Kirjaimellisesti. En ole nimittäin koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä teen.

Pidin joskus hyvin paljon piirtämisestä, mutta lopetin sen kokonaan siksi, etten ollut siinä koskaan tarpeeksi hyvä. En ollut tarpeeksi hyvä itselleni, en vaikka muiden mielestä piirustukseni olivatkin näkemisen arvoisia. Vertasin itseäni jatkuvasti itseäni paljon lahjakkaampiin ja kehittyneempiin piirtäjiin, erityisesti niihin, jotka osasivat piirtää hyvin vaikeita ja yksityiskohtaisia kuvia, joissa ihmisten ja eläinten anatomia oli niin kohdillaan, että kyseessä olisi voinut olla valokuva.

Elin silloin muutenkin täysin omassa pahan olon kuplassani, enkä ymmärtänyt, että taiteen tarkoitus ei ole kilpailla, kuka osaa piirtää tekniikaltaan taitavimman kuvan, vaan myös abstraktit teoksot voivat olla hyvin taidokkaita ja kiehtovia. Taidetta voi käyttää kuvaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan muille, jota nykyään vanhoja piirustuksiani katseltuani, olen todennut itsenikin tehneen ja olisi todennäköisesti ollut terveellistä, jos sitä tähän päivään olisin myös jatkanut.

Luovuuteni ei koskaan ole spontaania, kuten ehkä pitäisi. Piirtäessäni saatoin aloittaa yhden kuvan kymmeniä kertoja uudestaan, koska en ollut koskaan täysin tyytyväinen siihen, miten joku kärpäsenpaskan kokoinen yksittäinen viiva meni. Papereita meni roskiin pinokaupalla ja monta kertaa kymmenen tuntia piirrettyäni pääsemättä silti alkua pidemmälle, olin niin uupunut ja turhautunut, että annoin periksi, enkä lopulta siis koskaan piirtänyt sitä kuvaa. Rämpiessäni yhä syvemmällä masennuksessa, vaativuus vain paheni ja pian lopetin piirtämisen, koska pääni ei enää kelpuuttanut edes piirtämääni tikku-ukkoa tarpeeksi tyydyttäväksi tikku-ukoksi.

En olekaan moneen vuoteen päässyt puusta pidemmälle, en yhtään missään, vaikka innostusta ja kiinnostusta olisikin riittänyt. En ole tyytyväinen edes käsialaani. Pelkkä paperisten päiväkirjojen kirjoittaminenkin on ollut hermoja repiväää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut minulle vuosia henkireikä. Haluaisin kirjoittaa sitä pientä, siroa, yksityiskohtaista ja aina siistiä käsialaa, jota blondit ponihäntätytöt ylä-asteella, vaikka harakanvarpaani ovatkin kaikkea muuta. Päiväkirjaankin kirjoittaminen muuttui pikkuhiljaa järkevästä alkuperästään vieraantuneeksi ärsyttävän hitaaksi näpertelyksi päivän tekemisistä, jolloin siirryin kirjoittamaan tietokoneella.

Vaativuus ja puutteellinen uskoni itseeni on oikeastaan meinannut käydä tämän bloginkin kohtaloksi. Haluaisin tuottaa hyvää, mielenkiintoista ja viihdyttävää tekstiä. Sellaista kuin teillä parhaimmilla bloggaajilla. Välillä unohdankin kokonaan tämän blogini ensisijaisen tarkoituksen; sen, että tämän pitäisi olla minua varten ja vain toissijaisesti  muita varten. Turvapaikka minulle ja ongelmilleni, jotta olisi edes yksi paikka, jossa niistä puhua.  Silti meinaan välillä lyödä hanskat tiskiin.

Tavallaan suhtautumiseni elämäänkin on jollain tavalla ylivaativuuden ja epärealismin värittämä. Ajattelen usein elämääni kuin jotain suoritusta. Pysähdyn monesti muistelemaan kauan sitten tehtyjä virheitä, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa. Kadun aika usein elämääni ja toivoisin voivani aloittaa kaiken alusta. Toivoisin voivani piipertää elämässäni vauvan askelin, jotta kaikki varmasti sujuisi ilman virheitä, ja palata aina takaisin lähtöruutuun ollessani tyytymätön. Viimeisen puolen vuoden ajan olen myös pohtinut kuolemaani hyvin usein, mutten samalla lailla kuin ennen. Ennen itsemurhan hautominen oli jollain tavalla helpottavaa, mutta samalla myös pelottavaa ja herättelevää. Nyt se on ollut pelkästään helpottavaa. Tuntuu helpottavalta ajatella, että voi jättää suorituksen kesken, jollei jaksa. Ehkä todellisuudentajuni on heikentynyt entisestään ja olen alkanut ajatella elämää kuin videopeliä, jossa kuoltaessa saa vain aloittaa kaiken alusta ja oppia virheistään. Elämä ei kuitenkaan ole videopeliä, piirtämistä tai mitään muutakaan, jossa voisi edetä virheittä ja palata korjaamaan menneisyyttään. Vanhana käpynä kiikkustuolissa, ihminen ei ajattele, että "jaahas, tulipa viimein suoritettua tämä elämäkin!". Elämää ei voi elää virheittä.

Päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa huomenna kevään pääsykokeisiin lukemisen. Haen samaan paikkaan, minne viime vuonnakin. Viime vuonna tosin annoin periksi, koska olin liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut opiskellakseni kunnolla. Ajattelin, että ensi vuonna voin aloittaa kaiken tämän alusta paljon paremmin. Nyt olen taas liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Päässä pyörii se vanha tuttu ajatus. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tai pikemminkin, mitä se ei tuo.

Elämän välttelyä

Sosiaalinen pelko jos mikä opettaa välttelemään asioita. Viikko sitten Höpö kysyi, mentäisiinkö kaatamaan kuppia sen kavereiden luo. Olen halunnut päästä tuulettumaan jo ties kuinka kauan, mutta en ole nähnyt ihmisiä edes sitä vähää, mitä ennen näin Blondien seurassa. Sitä paitsi minusta tuntuu, etteivät Höpön kaverit koskaan ole edes pitäneet minusta. Seurue koostuu pääasiassa miehistä, joilta ei varmaan edes pidä odottaa mitään erityisiä tutustumisyrityksiä, mutta porukan kaksi naista ovat täysiä pässejä, eivätkä ole koskaan edes yrittäneet jutella kanssani, jollei sitten teinimäistä hihitystä, vilkuilua ja kännistä kuiskuttelua selän takana lasketa heidän mielestään joksikin älylliseksi keskusteluksi. Onpa minulla silti mennyt paremminkin, sillä vielä viime kesänä en välittänyt niistä ämmistä, vaan jopa pyysin Höpöä tiedustelemaan bileitä, koska halusin juhlia, olla kännissä, tanssia ja pitää hauskaa Höpöni kanssa ja ehkä tutustuakin muutamaan pallinaamaan siinä alkoholin tuomassa sosiaalisessa harhassa.

 

Olisinhan halunnut mennä nytkin, mutta en mennyt. Taisin valehdella jotakin tyyliin, ettei huvita juoda nyt. Kaipa onnistuin vakuuttamaan itsenikin siitä, etten vain halunnut juoda, sillä illalla ei enää edes tehnyt mieli juhlia. Jostain syystä laitoin silti partymeikit ja 90-luvun glitteripaidan ja kuvittelin koko illan lähteväni baariin. Olo oli aika säälittävä. Ehkä pystyisin vielä elämään itseni kanssa, jos uskoisin sen, että ne ihmiset ovat niin ilkeitä, ettei kuitenkaan kannata mennä. Joskus onnistunkin vakuuttamaan itseni tästä, mutta sisimmässäni tiedän, etten mennyt, koska mua ei ahdista nimenomaan se, että ehkä joku on ilkeä, vaan ylipäätään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisten kanssa, jotka odottavat, että puhun niille, otan kontaktia, osallistun keskusteluun, vastaan tosi rennosti ja tyhjentävästi, kun kysytään ja olen siis tarkkaanottaen s o s i a a l i n e n. Mutta kun en pysty sellaiseen, en vaikka haluaisin ja keksisinkin jotain sanottavaa. Olen silti vain ihan hiljaa ja ahdistunut ja ahdistukseni täyttää koko huoneen ja tuntuu kuin kaikki pystyisivät haistamaan sen minusta. Haluan sanoa jotain, mutta samalla pääni hokee mantraa, ettei kukaan vain kysyisi minulta mitään. Ja voi sitä helvettiä, jos jossain mielenhäiriössä onnistunkin sanomaan jotain; koko porukka kääntyy katsomaan täysin vaiti ihmetellen, että sanoiko se jotain ja kuulen, miten sydän hakkaa ja tunnen, kun naama alkaa hiljalleen muuttua yhtä punaiseksi kuin hiukset.

Ehkä pitäisi tuntea nyt iloa siitä, mten hyvin onnistuin taas välttämään mokoman vaikean sosiaalisen tilanteen. Olen lahjakas elämään sellaisessa omassa pikku maailmassani, joka koostuu lähinnä "mitä jos" ja "sitten jos" -haaveilemisesta. Mitä jos minusta tuleekin sitä ja sitä ja olenkin yhtäkkiä tyytyväinen itseeni ja onnistunut elämässäni. Sitten jos olenkin jo viiden vuoden päästä täysin muuttunut niin voin tehdä sitä ja sitä ja sitä, odottakaas vain. Onhan se mukava haaveilla siitä sosiaalisesta elämästä, urasta ja itsetunnosta jne, vaikka se samalla onkin siltä tosielämältä pakenemista, että olen täysin hukassa, enkä ollenkaan tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sitä haluaisi kokea kaikkea ja elää elämäänsä, mutta ei voi, kun ei kerran pysty edes kohtaamaan toisia ihmisiä. Koko elämä edessäpäin näyttää pelkältä ihmisten välttelyltä ja tyhjiltä haaveilta ihmissuhteista. Ei tosin ihme, että jotain niin epämiellyttävää ajatusta haluaa paeta sinne haavemaailmaan. Tuntuu pahalta valita tulevaisuuden ammattiakin tietäen, että jonkinlaisia sosiaalisia kanssakäymistaitoja tarvitaan kaikkialla ja miettiä, tulenko koskaan edes kenenkään palkkaamaksi. Valitettavan moni itseään niin helvetin ymmärtäväisenä ja fiksuna pitäväkin ihminen tulkitsee ujouden eräänlaisena epäystävällisyyden muotona, jonka nähdään johtuvan ylimielisyydestä, kylmyydestä tai sitten silkasta töykeydestä. Kuten töykeys, täytyy ujoudenkin olla ihmisen oma valinta käyttäytyä huonosti ja muita alentavasti, joten tökeröllä "ei tarvitse olla noin hiljainen" -kommentilla saa toki tökkästä.

Oma ujouteni yleensä ennakoidaan jonkinsortin ylimielisyydeksi. En ole täysin perillä miksi, mutta luulen sen jotenkin liittyvän omaan turhamaisuuteeni eli siihen, miten tykkään valita vaatteeni ja laittaa naamaani ja tukkaani. Olen nimittäin kuullut muutaman kerran ujoudestani herneenpalon perseensä työntäneiltä henkilöiltä, että ulkonäköni ja vaatteeni eivät sovi persoonallisuuteeni. Kieltämättä naurettavin ja samalla myös raivostuttavin kuulemani kommentti. Pitäisikö minun siis pukeutua kuin joku 80-vuotias mykkä eunukki, jottei ulkonäköni tuota ihmisparoille vääränlaisia mielikuvia? Toinen mitä välillä on saanut kuulla jostain ujosta ihmisestä puhuttaessa on, että vaikuttaa persoonattomalta. Rumasti sanottu ja vielä täysi valhe. Itse olen ainakin huomannut niin itseni kuin myös muiden kohdalla, että ujot ihmiset ovat yleensä juuri niitä kaikkein moniulotteisempia ja värikkäimpiä persoonia. Ylipäätään kenen tahansa kutsuminen persoonattomaksi on typerää, sillä jokainen ihminen ilman mitään muttia on jo persoonallisuus. Jos pitää valita niin tylsimpiä ihmisiä ovat ne lätynlevittelijät, joiden pitää aina olla joka paikassa niin muka ystävällisinä ja puheliaina, ja kuoren alla ovatkin tosi ennakkoluuloisia ja epävarmoja.

Olen tuntenut viime päivät oloni vielä tavallista epävarmemmaksi ja tunnen edelleen. En tiedä johtuuko se toisesta osapuolesta vai siitä, että tulevaisuuteni ylipäätään on niin epävarma. Olen myös miettinyt koko viikon, olisiko Höpö halunnut mennä sinne bileisiin ja eikö se mennyt, koska minä en mukamas halunnut. Kyllä se sanoi, ettei sille ole mitään väliä, eikä myöskään olisi jaksanut olla kännissä, mutta ehkä ollaan kummatkin valehtelijoita. Onpa tuo nyt tuntunut viime päivät etäisemmältä ja kiukkuiselta. Ehkä se kiroaa mielessään tätä riippakivi luuseri ämmää, jonka kanssa sosiaalinen elämäkin kärsii. Toivoin, että se olisi vain sanonut haluavansa lähteä ja siten pakottanut minutkin lähtemään. Toisaalta samalla pääni hoki taas mantraa, jottei Höpökään haluaisi lähteä.

Hyi, se on surullinen!

Tiedän, tiedän, en ole päivittänyt lähes kahteen kuukauteen, enkä siten viihdyttänyt teitä negatiivisilla ajatuksillani. Shame on me... Piti tehdä komea paluu (lue puolen kilometrin pituinen valituspostaus) ensimmäinen päivä joulukuuta, koska kärsin jostain ihmeen hetkellisesti kontrollifriikkeydestä kyseistä päivämäärää kohtaan, mutta eipä silloin sitten tapahtunutkaan mitään. Nyt olen kuitenkin taas turvallisesti päätynyt sekavine ajatuksineni takaisin tänne kyynisyyden tyyssijaani. Olen siis tosiaan ollut aika sekaisin tässä viime aikoina. Työt lopetin viikko sitten, mutta tappelu jatkuu edelleen, sillä vitun kouluttamattomat apinat eivät ole lähettäneet työtodistustani, vaikka lupasivat. Tosin uumoilin, että tässä kävisi näin. Huolenaihe on se, että joudun luultavasti laahustamaan paikan päälle mokoman läpyskän takia, enkä välittäisi nähdä ex-työkavereitani. Olen aina elänyt siinä harhaluulossa, että masennus ei näy päälle päin edes minun tapauksessani, vaikka melkoinen vittunaama välillä olenkin, mutta näköjään olin väärässä ja suurisuisten ihmisten kanssa siitä saisi keskustelunaiheen vaikka joka päivälle. Ihan kivastihan sitten tämä masennus kompensoisi sosiaalista fobiaa, jollei sattuisi olemaan juuri se aihe, josta ei välittäisi puhua mukapirteiden, uteliaiden, ahdistelevien, syrjivien vajakkien kanssa. Joka toinen päivä sai kuulla ihmettelyjä siitä miksi näytän aina niin surulliselta ja väsyneeltä. Millainen pässi edes kysyy jotain tuollaista? Toinen mistä sai usein kuulla oli se, että olen liian ujo ja hiljainen. Onneksi oli hyvin valaisevaa jakaa kanssani tämä tieto suurimmasta puutteestani. En ollutkaan vielä itse keksinyt sitä.
Saa näkemään punaista tuollaiset perslävet, jotka tulevat sanomaan hymyssä suin loukkauksen kriteerit täyttävää paskaa esittäen tyhmää lisäämällä etuliitteen ei millään pahalla, jottei vain saisi mitään syytä naljailla takaisin. Sanomattakin selvää, että varmasti suurta pahaa mieltä työpaikalle kylvävästä masentuneesta naamastani on väännetty jos jonkinmoista kahvipöytäkeskustelua. Hyi! Joillakin alkeellisilla ihmisolennoilla on myös se loukkaava harhaluulo, että koska olen hiljainen minun täytyy jotenkin olla tavallista tyhmimpi tai jälkeenjäänyt. Sitten saa osakseen juuri tuollaista alentuvaa kielenkäyttöä, jolla oletetaan, etten kuitenkaan hokaa mitä asenteita naamanlevittelyn takana todella on.

Miksi vitussa näytin sitten niin surulliselta ja väsyneeltä? Ihan varmasti siksi, että kaikilla ympärilläni olisi paskempi olo elää siinä pelossa, että naamastani huokuva todellisuus työpaikan paskuudesta tarttuisi heidän mukakivaan työilmapiiriin ja puhkaisisi heidän oman pikku mukakivan kuplansa siitä, että paikassa jossa seistään surkealla palkalla kahdeksan tuntia syömättä ja juomatta on kiva olla. Eikö kenellekään tullut mieleen, että ehkä minulla ei ollut kaikki hyvin? Ehken näytä sellaiselta ihan silkaksi ilokseni, kun en kerran edes huomannut koko naamaani ennen kuin porukka sangen ystävällisesti siitä huomautti. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet yhtä isoa masennusaaltoa. Tulevaisuuteni on täysin pimeä, enkä tiedä yhtään millä sen täyttäisin. Olen niin ahdistunut siitä tosiasiasta, että pitäisi kohta jo tietää minne hakea jälleen tänä keväänä, mutten ole sen tietoisempi kuin ennenkään. Suoraan sanottuna en tunne sopivani mihinkään siksi, että olen liian ujo ja hiljainen, vaikka kyllähän sen rasvaluolalainenkin tietää, että olen varmasti sellainen ihan tahallani, jotta voisin pahoittaa toisten mielen ja saada jotain sairasta sääliä muilta ja itseltäni. Tällaisen ongelman kanssa onkin niin helvetin mukava olla, että meinaa ihan perse ratketa ilosta.