Lohikäärme

Ainainen inhokkijuhlani vappu tuli ja meni. Olin hieman pettynyt, kun ei taivaalta tullutkaan vettä tuutin täydeltä kuten ennustajaukko telkkarissa uumoili, mutta onneksi täällä pikkukaupungissa ei koko vappua edes huomannut. Ihanaa, ettei täällä koskaan tapahdu mitään.

Olen taas nähnyt niin jänniä unia. Voi että sentään. Mahtaako koomapotilas nähdä unia? Jos kyllä niin minun töpseleitäni ei koskaan saisi vetää seinästä, vaikka millainen taakka olisin. Nytkin tekisi mieli vain nukkua ja jatkaa uniseikkailuja. Todellisuus on aina joko tylsä tai surullinen.

Pari yötä sitten näin tosin vähemmän miellyttävää unta. Siinä olin keskiaikaisessa miljöössä ja minua ajoi takaa valtava musta lohikäärme. Paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta silti lohikäärme oli vain minun kimpussani. Aina kun se sai minut kiinni tai löysi piilopaikkani se syöksi päälleni tulta, joka poltti niin helvetisti, että tunsin unessakin kipua. Tuli ei kuitenkaan voinut vahingoittaa minua fyysisesti, eikä siten tappanut, vaan aiheutti vain suunatonta tuskaa. Minulla oli mukanani lahonnut kirja, jonka tiesin sisältävän loitsun, jolla lohikäärmeen saisi kesytettyä. Selasin kirjaa, mutta vaikka kuinka etsin en löytänyt oikeaa loitsua, ja samalla lohikäärme jatkoi kiduttamistani, enkä siltikään kuollut. Jossain vaiheessa pääsin piiloon kivisen rakennuksen alle ja luulin jo päässeeni pakoon, kunnes lohikäärme ottikin leveänaamaisen mustahiuksisen naisen muodon ja ryömi piilopaikkani edustalle ilkkumaan, etten koskaan selviäisi. Jossakin tässä kohtaa heräsin.

En usko enneuniin tai muutenkaan unien kertovan tulevasta, mutta siihen uskon, että ne symbolisesti heijastavat alitajuntamme tapahtumia. Vaikka kuinka hölmöltä kuulostaisi, itse uskon, että lohikäärme unessani oli masennus. Mutta mikähän mahtaa olla se loitsu, jolla sen saisi kesytettyä?

Opamox

Kyllä tätä blogia pitäisi ja haluaisi päivittää, mutta kun ei saa aikaan, koska kaikkeen saa suorastaan pakottaa itsensä.

Pami kitusiin, koska laskin väärin ja tajusin, että pääsykokeissa täytyy saada joka tehtävästä vähintän 10 pistettä eikä 8. Ei sen väliä, mutta paniikki.
Pelotti kamalasti ottaa näitä pillereitä "voi tulla riippuvaiseksi" -saarnan jälkeen ja ajattelin, ettei mun niitä koskaan tarvitse ottaa, kun on ketipinorkin. Äsken oli kuitenkin kolmas kerta tällä viikolla.

Olo tuntuu laskuhumalaiselta. Väsyttää ja typottaa ja ajatus ei kulje. Keho tuntuu raskaalta, mutta vatsa ja rinta jotenkin kevyiltä. Ehkä ne kohta irtoavat ja leijailevat katon rajaan kuin heliumipallot samalla, kun loput minusta räsähtää lattian läpi naapurin mummolle.

Tämä ja viime viikko on masentanut ja ahdistanut ja sitten vähän vielä masentanut lisää huolimatta siitä, että annosta nostettiin. Lääkäri ihmetteli, kun enää en ole iloinen, vaikka kemikaalien määrä on tuplattu. Olen aina ollut huono kaikessa, mitä teen. Nyt olen myös maailman huonoin masennuspotilas.

Lässyti lässyti sanoi psykologi Lässy. Sitten se oli vähän anaalisoinut ja tullut siihen lopputulokseen, että poikaystävä ei pidä minusta, koska ei pyydä minua jäämään luokseen, vaan on valmis päästämään minut opiskelemaan (mikäli nyt sinne joskus pääsisin). Möllöti möllöti sen jälkeen samalla kun leikkasin ja liimasin unelmiani lehdistä. En tiedä itkinkö möllötyksen aiheuttamasta ahdistuksesta vai toteutumattomien unelmieni tähden. Jos joudun tapaamaan sen ukon vielä uudestaan otan pamin ennen vastaanoton alkua. Poikaystäväni vihaa minua

En halua kuolla, mutten halua olla tällainen elävä kuollutkaan. Haluan elää. Haluan, että minullakin on kavereita, joiden kanssa ottaa rumia kännikuvia. Sitä tässä itkin, kun mulla ei ole kavereita, enkä osaa tutustua kehenkään. Musta ei ole yhtään noloa nuoruuden bailauskuvaa, jolle nauraa vanhana. Musta ei ylipäätäänkään ole mitään kuvia. Kukaan ei tule muistamaan, minkä näköinen olin tai edes kuka olen. Tunnen niin usein kuin minua ei olisi olemassakaan. Olen jossain kuplassa, josta katselen maailmaa, mutten saa koskaan olla osa sitä. En halua elää, jos elämä on tällaista. Minulla ei koskaan ollut teini-ikää ja tällä menolla ei koskaan nuoruuttakaan. Minä vain olen. Ja niin on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkokin.

Tilannekatsaus

Tällä viikolla sain lähetteen psykiatriselle. Kävin työterveyslääkärillä, joka olisi halunnut antaa minulle viikon saikkua, mutta kieltäydyin, sillä olen muutenkin päättänyt irtisanoutua. Jännitin ja pelkäsin kamalasti lääkärille olotilastani kertomista. Istuessani odotushuoneessa olin aivan jossain muualla ja tuntui kuin irtoaisin kehostani. Säikähdinkin aivan helvetisti, kun yhtäkkiä ovi tempaistiin auki. Ainakin onnistuin välittämään itsestäni pöpin kuvan.

Olin koko ajan pelännyt, etten kuitenkaan saisi pakotettua itseäni kertomaan tarpeeksi, mutta yllättäen sanat tulvivatkin ulos, kun kerran sain aloitettua. Lääkärinä oli sellainen vanhempi täti-ihminen, joka tuntui olevan järkyttynyt siitä, millaisia ajatuksia tässä haudotaan ja millaiset kotiolot sitä taustalla onkaan. Itse sen sijaan yllätyin hänen reaktiostaan. Kaipa jotenkin automaattisesti tulee ajateltua, että muilla on oikeastaan asiat vielä huonommin ja minä vain olen niin heikko ja huomionkipeä, että valitan tyhjästä. Lääkäri ei olisi halunnut päästää minua autolla kotiin, mutta ei sinne sakkopaikalle sitä peltiromua voinut jättääkään. Kuljin ulos kuin sumussa itkusta tihruisin silmin ja huomasin pihalla täriseväni kauttaaltani. Tärinä jatkui koko matkan ajaessani kotiin. Luultavasti en olisi huomannut lainkaan, jos joku olisi tullut autoni eteen.

Sain ajan psykiatriselle jo parin tunnin kuluttua. Kun menin paikan päälle, minulle tuli taas sellainen kovin tuttu ja varma tunne siitä, että olen siellä turhaan, sillä en ansaitse tai edes saa minkäänlaista apua. Lääkäri oli myöhässä ja teki mieli juosta ovesta ulos. Omista tuntemuksista kertominen tuntui myös jotenkin väärältä ihan kuin olisi päästänyt jonkun liian lähelle, vaikka se sitten olikin lääkäri, joka kuulee vielä pahempaa kymmeniä kertoja päivässä. Jossain vaiheessa en taaskaan pystynyt enää pitämään itkua sisälläni. Hävetti kamalasti itkemiseni, kunnes huomasin nenäliinapakkauksen lääkärin pöydällä ja sain jotenkin järkeiltyä itselleni, että varmasti moni muukin itkee vastaanotolla.

Psykiatri paljastui todella ymmärtäväiseksi ja asialliseksi. Hän kyseli viimeinkin minulta asioista, joiden niin monesti olisin toivonut lääkärien kysyvän ollessani viimeksi avun piirissä. Sain myös itse kerrottua asioista, joista en alaikäisenä auttajille voinut kertoa. Kertoessani kotioloistani tunsin koko ajan pelkoa siitä, että nyt isä taas raahataan paikalle kieltämään kaiken, mitä olen sanonut ja syyttämään minua. Nyt olen kuitenkin aikuinen, eikä kenelläkään ole oikeuttaa kertoa isälleni ilman suostumustani,

Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja sanoi, että voisin jäädä osastolle, mikäli haluaisin. Olisin halunnut, mutten kuitenkaan voinut, sillä se olisi edellyttänyt liikaa menojen perumista ja selittelyä. Seliseli miehelle, seliseli äidille ja seliseli töihin. Lopulta lääkäri kirjoitti minulle vasten tahtoani kaksi viikkoa saikkua. Ensimmäisen kerran joku tiesi paremmin kuin minä, mikä on minulle parhaaksi?

Vanhat diagnoosit olivat lääkärin mukaan edelleen voimassa. Minulla on piirteitä myös eristäytyvästä ja vaativasta persoonallisuudesta, vaikka arvelenkin ensimmäisen pääasiassa johtuvan ujoudesta. Vaikka olen monesti pohtinut, mahtaakohan masennus olla syy sosiaalisten tilanteiden pelkoon tai toisinpäin, oli psykiatri varma siitä, että minulla on kaksi erillistä sairautta. Kukapa haluaisi olla sairas, mutta minä ainakin tunsin suurta helpotusta siitä, että lääkäri viimein sanoi minulle suoraan, että minulla on sairauksia. Se tarkoittaa paitsi sitä, että voin parantua myös sitä, ettei minun enää tarvitse puolustella "vaikeaa luonnettani", joka ei edes ole osa luonnettani. Psykiatri puhui myös hyvin suoraan sen suhteen, että masennus on päässyt muhimaan jo siihen pisteeseen, että lääkehoito on ainoa vaihtoehto. Olin kuitenkin iloinen siitä, että hänen mukaansa sosiaalisten tilanteiden pelko saataisiin parannettua terapialle.

Lähdinkin sitten yhteensä viisi pillerireseptiä laukussani. Pääasiassa tässä syödään Sertralinia, jotta pelkäämäni sivuvaikutukset eivät iske niin puskan takaa aloitettuani Zoloftin. Olen syönyt Sertlania neljä päivää ja haittavaikutukset ovat kyllä aika vittumaiset jo tässä lievemmässäkin lääkkeessä. Kaikki ruoka maistuu pahalta, heräilen aamuyöstä, väsyttää ja olen jatkuvasti uninen, hirveä hedari 24/7 ja tuntuu kuin leijuisin about metrin maan yläpuolella, sillä en tunne kehoani kunnolla. Taisi tullakin tämä sairasloma tarpeeseen, koska ei tässä höyryssä mitään töitä tehdä. Tänään onneksi hedari on hellittänyt sen verran, että tämän merkinnän ylipäätään pystyn kirjoittamaan, vaikka silmät ristissä olenkin. Saa nähdä, miten Zoloftin kanssa käy, sillä noin 40% käyttäjistä tuntee näiden "lievien" sivuvaikutusten lisäksi vielä ahdistuksenkin lisääntyvän. Pää kyllä halkeaa, jos tämän jyskytyksen lisäksi vielä ahdistaakin kymmenen kertaa enemmän.

Sivuvaikutuksista huolimatta vointini on ollut psykiatrikäynnin jälkeen helpompi, vaikka en sitä pillerien piikkiin laskekaan, vaan sen, että minusta tuntuu, että viimein saan apua. Lääkkeiden suhteen vaikutus näyttää olevan se, että ne väsyttävät sellaiseen koomaan, ettei enää jaksa masentua tai ahdistua mistään. Viime yönä heräsin aamusta siihen, että ahdistus oli taas tekemässä tulojaan, joten nappasin ensimmäisen kerran Ketipinoria kaapista. Johan sitten tulikin uni kuin kymmenen kilon lekalla olisi täräytetty takaraivoon. Tänään en ole muuta kuin nukkunut, nuokkunut ja heräillyt. Jos jokin ahdistava ajatus tulee päähän, alkaa yksinkertaisesti väsyttää niin perkeleesti, ettei jaksa enää ajatella.

Saa nähdä, miten tämä tästä etenee. Minulla on aika ensi viikolla ja sain kuulla, että se pitämäni psykiatri ei jatkakaan lääkärinäni, vaan minua alkaa hoitamaan joku muu. Onko ylipäätään mahdollista, että kohtaisi toisen kerran hyvän lääkärin? Kaiken lisäksi sairasloma vaikeuttaa hieman töistä irtisanoutumista. Yritän tässä pakottaa itseni soittamaan huomenna ja irtisanoutumaan, vaikka kusipääesimiehen vittuilut ovatkin tuoreena muistissa. Onneksi äiti ja mies neuvoivat, että sillä ei ole mitään oikeutta tietää sairaslomani syytä, vaan lääkärintodistus riittää. Olisihan se nimittäin pitänyt arvata, että kyseinen henkilö yrittää poissaoloni yksityiskohtia kaivella. Pelottaa myös, että saan uudelta lääkäriltäni haukut, mikäli irtisanoudun, vaikka kiva lääkäri olikin sitä mieltä, että se työpaikka vain pahentaa masennustani.

Nyt taidan taapertaa kauppaan ostamaan suklaata, kun kerran heräsin. Pitää yrittää samalla sysiä pois mielestä sitä, miten negatiivisesti tämä kokopäiväinen nukkuminen ja väsymys vaikuttavat pääsykokeisiin lukemiseen.

Askel

Vuosi on valunut siihen vaiheeseen, että on taas aika virallisesti (muuten on tullut jo epävirallisesti) aloittaa pelkääminen, itsensä piiskaus, toivon kipinöiden elvyyttäminen (ja niiden tukahduttaminen), stressaaminen ja kaiken muun elämän kuristaminen, sillä pääsykokeisiin lukeminen on taas edessä. Ahdistaa kamalasti. Eilen aamulla heräsin taas siihen ajatukseen, etten koskaan pääse opiskelemaan haluamaani alaa. Olo on lohduton. Miten sitä jaksaa aloittaa, kun jotenkin on sisäisesti jo päättänyt, ettei kuitenkaan onnistu? Ei. Minä en halua päättää semmoisia, koska silloin en ainakaan onnistu. Pää on jotenkin niin täynnä pimeää, että sen läpi on vaikea edes kuvitella jotain hyvää. Joku kirkuu siellä pimeydessä: Kaikki on pilalla, kaikki on pilalla. Sinun kuuluu kuolla. 

Eilen varasin ajan työterveyslääkärille. Toivon, että saisin lähetteen psykiatrisella. Se käyntikin pelottaa perkeleesti. Olen surkea ilmaisemaan pahaa oloani ääneen. Tänne blogiin se sentään jotenkin onnistuu, vaikka sensuroin täälläkin itseäni. Minusta tuntuu, että lääkärille on jotenkin todistettava, että olen masentunut, enkä minä osaa. Aiemminkin on käynyt niin, etten pysty ujouden ja häpeän takia ilmaisemaan itseäni kuten haluaisin. Mitä jos lääkäri ei usko minua, eikä suostu kirjoittamaan lähetettä? En myöskään tiedä, korvaako työpaikka käynnin, mutten siitä esimieheltä voi kysyäkään, sillä en halua koko sakin tietävän käynnin luonnetta. Kaipa sen turpa pitäisi olla sinetöity, mutta on sen verran kova juoruamaan, etten usko. On se tullut jo nähtyä, että töissä sitä ihmisiä riittää, joiden en halua tietävän ongelmistani.

Itkuiikka

Masennus elää taas itkuvaihettaan. Tänään itkin heti herättyäni, kun katsoin viimeiset 20 minuuttia Uljas Musta elokuvasta, joka kyllä onkin aika surullinen. Nolotti se hanojen aukeaminen varsinkin, kun en pystynyt lopettamaan vollottamista, enkä antamaan mitään järkevää syytä sille, vaan sopersin ihmettelevälle osapuolelle jotain räkäistä "tää on niin surullinen elokuva" pihinää.

Eilen koitin tietokoneella uuden pelin pelaamista, joka on hyvä, mutta todella hankala ja strateginen Civilization V. Onkin selvää, että jäin heti muista pelaajista tuhat vuotta jälkeen ja mies, jonka piti auttaa tiuski kuin tyhmälle, kun en heti muistanut kaikkia näppäimiä tai mitä milloinkin piti tehdä. Jossain vaiheessa sitten tietokoneohjelmoitu vastapuolen pelaaja ilmestyi ruutuun haukkumaan ja kutsumaan minua säälittäväksi. Eipä mennyt kauan sen jälkeen, kun lopetin pelaamisen ja menin makkariin itkemään. Onneksi sitä ei sentään nähty ja sain syynkin valehdeltua.

Tässä tulee loukkaannutttua siitäkin, mitä tietokone sanoo. Mitenköhän sitä töissä tulee taas kestettyä ilman, että hanat aukeavat. Mikään ei ole pahempaa kuin itkun mahdoton pidättely paikassa, jossa tietää, että ei saa itkeä, vaikka mikä olisi. Mutta eiköhän masennus taas ajallaan valu siihen vaiheeseensa, jossa ei tunne mitään ja itkeminen on mahdotonta, vaikka kuinka sitä haluaisi.

Se kuuluisa ryppy rakkaudessa

Huoh. Tapellaan jatkuvasti, mistä seuraa aina tunne kuin keuhkojen päällä olisi paritonninen kivi. Jokin minussa on muuttunut. En enää välitä tippaakaan, mitä tuo minusta ajattelee. En enää yritä sensuroida temperamenttiani, masennustani tai mitä suustani päästän. Sanon suoraan, kun vituttaa. Matkin toisen ääntä rasittavana kimityksenä. Sanon sitä idiootiksi. En ole tainut käyttäytyä niin kenenkään muun paitsi äidin seurassa teininä. Minua ei kiinnosta enää mikään tai kukaan. Ihan sama, että tämä suhde kariutuu. Ihan sama, mitä tässä tulee tapahtumaan, sillä vaikka tässä suhteessa menisikin hyvin, olisi minulla silti paha olla.

Unettomuus ja väsymys vaivaa taas. Olen työpaikalla töykeä ja mahdollisimman hapan töykeille ja happamille asiakkaille siinä toivossa, että ne valittaisivat ja saisin potkut. Minullehan tehtiin jo työkkärin puolelta selväksi, ettei mitään tukia tipu, ellen sitten niitä potkuja saa.

Olen yrittänyt ottaa päikkäreitä yhdeltä saakka, mutta kaikilla muilla tässä taloudessa tuntuu olevan jotain sitä vastaan. Olin juuri nukahtanut, kun heräsin vierestäni kantautuvaan pahaenteiseen rapsutukseen. Kissaperkele oli vääntänyt paskat viereeni sänkyyn. Oli siinäkin mukava herätys, kun siivosin sotkua oksennus suussa. En tiedä vituttiko sitä, että ei saanut huomiota vai oliko vessan ovi jäänyt kiinni, mutta vituttaa kyllä jos tämä tulee tavaksi.

Toisen kerran onnistuin nukahtamaan sohvalle, kun tuo sitten päättikin herättää minut ripustamaan kissanpaskaisia lakanoita, kun ei muka itse voi tehdä mitään. Luulin pääseväni jo takaisin nukkumaan, mutta sitten olikin vuorossa jokin munaton siivousrumba, joka koostuu minun komentelemisestani, että nyt tällä sekunilla pitää laittaa koneet käyntiin ja kerätä kaikki mahdollinen irtotavara ja pinota ne tiukkapipoisesti kaappiin, vaikka niitä kohta tarvitsisikin. Siispä riideltiin taas ja se ei millään tajunnut, miksi minua vitutti, että taas piti herättää minut jonkin oman uusavuttomuuden ja laiskuuden takia. Vituttaa myös, että ostin meille herkkuja, mutta eivät ne sitä kiinnosta. Valitti vain, kun suklaakroisanttipussi oli ruokapöydälle odottamassa (=tiellä). Eipä siitä välitetä, kun teen jotain kivaa, mutta kaikesta muusta ollaankin mussuttamassa. Aina se puhuu minulle kuin tyhmälle, jollen heti osaa tai ymmärrä jotain sen monimutkaisia selityksiä. Kaikki aina suhtautuvat minuun kuin tyhmään. Ehkä minä sitten olenkin tyhmä.

Viimeiset kuukaudet olen toivonut joka päivä, etten olisi koskaan syntynyt. Enhän minä edes halunnut tätä elämää. On epäreilua, että joku minut tänne silti päätti väkisin saattaa. Äidinhän oli pakko saada lapsi, vaikka kasvattajaksi täysin sopimaton olikin ja vieläpä miehen kanssa, joka ei alkuunkaan mitään lasta halunnut. Vaikka olenkin kaukana niin joka ilta jaksetaan piinata puhelinsoitolla, joka käsittelee sitä, miten minulla ei oikeasti ole paha olo, miten minusta ei koskaan tule mitään ja miten huono ihminen olen, kun en saanut edes perunalaatikkoa syötyä ennen kuin se vanheni. Sekin jo auttaisi, jos joku edes uskoisi, että minulla on paha olo, kun siitä kerron. Olen niin voimaton ja kaikki on mennyt totaalisen pilalle. Haluan vain kuolla.

Maailmanloppu tuli sittenkin

Tänään on ollut karmea olo. Töissä olin vähällä nukahtaa psytyyn, sillä en taaskaan ole nukkunut hyvin yli viikkoon jonkin epämääräisin ahdistuksen takia, joka herättelee öisin. Ainoa mikä auttoi töissä jaksamaan oli ajatus siitä, että huomenna voisi viimein ainakin nukkua pitkään, vaikka yöllä heräilisinkin. Sitten minulle vaihdettiinkin tahtomattani aamuvuoro, ja en saa nukkua tänäkään yönä. Kaiken lisäksi yksi työkaverini teki todella paskamaisen tempun ja lopetti työt tunti ennen vuoronsa alkua. Nyt minua odottaa todella raskas työviikko joulun jälkeen. Niinpä romahdin taas.
Mistä muka repiä lisää voimia, kun niitä ei enää ole?

Tulin juuri äsken kotiin ja itkin. Haukuin työpaikkani, tämän tuppukylän, itseni ja elämäntilanteeni. Mies otti tietenkin nokkiinsa kuten aina kommentoimatta mitenkään pahaa oloani.

En voi olla ajattelematta, että se että kaikki on mennyt pilalle ja masennus palasi on rangaistus siitä, että pari vuotta pidin itsestäni, uskoin tulevaisuuteen ja minulla meni hyvin. Uskoin silloin, että minulla oli ollut vain murrosikä ja paluuta takaisin ei enää olisi. Tuntuu niin ironiselta, että nyt sitten olenkin täsmälleen samassa tilassa, mutta vain pahemmassa sellaisessa. Menetin kohonneen itsetuntoni, kaverini, uskoni tulevaan ja sen mitä olin saanut opittua sosiaalisista tilanteista. Nyt olen taas sairaalloisen ujo, masentunut ja yksinäinen. Kaiken lisäksi olen juuttunut tähän helvetilliseen tilanteeseen, joka ei anna hengittää. Oma vikanihan se oli, kun muutin, vaikka hälytyskellot soivat. Pelkään, että minulle käy kuten työkavereilleni: Jumiudun työhön, josta en pidä, saan lapsen parikymppisenä ja jään paikoilleni. Pelkään, etten tule koskaan olemaan onnellinen.

Ihan kuin olo ei olisi jo tarpeeksi perseestä, kuokkavieraat kutsuivat jälleen itsensä kylään. Saavatko ne jotenkin telepaattisia viestejä aina, kun niiden vierailu ei käy, jotta voivat sitten ilmestyä paikalle? Eivät edes viitsineet kysyä, onko meillä jotain menoa kuten vaikkapa töitä. Teki mieli repiä puhelin itselleni ja karjua niille, että montako kertaa heitä pitää pyytää ilmoittamaan ajoissa. Sen sijaan kuitenkin huusin puhelun taustalta, että heillä ei ole mitään asiaa tulla tänne syömään kaapeista minun meille jouluksi ostamiani herkkuja. En tiedä kuulivatko, mutta mies veti herneen nenään ja sanoi, ettei minulla ole käytöstapoja. Voi olla, mutta enpä vajonnut kuokkavieraita huonotapaisemmaksi. Nyt sitten täällä ihmetellään, miksen halunnut heitä tänne tänään, kun minulla on todella huono olo ja naama itkusta turvonnut, tai huomenna, jolloin joutuisin viihdyttämään heitä umpiväsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Helppoahan se on miehelle kuokkavieraita hyysätä, kun makaa himassa viikonloput, eikä ole jatkuvan kritisoinnin kohteena johtuen siitä, että on ujo. Ihmettelinkin vähän, etteivätkö kuokkavieraat voi tulla, kun olen töissä. Eiväthän he minusta edes pidä. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaihtoehto. Ehdotin myös, että mieshän voisi mennä kuokkavieraiden kanssa vaikkapa läheiseen pizzapaikkaan tai kuokkia vaihteeksi heillä. Mutta ei. Tosin ei tuo mies edes minun kanssani lähde minnekään, vaikka monesti olen pyytänyt.

Ei tämä parisuhde ole sellainen kuin luulin sen olevan. Mikäpä tosin olisikaan. Vihaan itseäni usein siitä, että olen pelkuri. On niin paljon helpompaa maata masennuksessa kuin nousta siitä ylös tai päättää se lopullisesti. Toivoisin, että minulla olisi rohkeutta tehdä edes jotain - olisi se sitten eroaminen, psykiatriseen päivystykseen meneminen tai siltä sillalta alas hyppääminen.

Ärsytys osa 2

Vasta viime viikolla pysähdyin ajattelemaan, että itsemurha ei ole vähään aikaan pyörinyt ollenkaan mielessä. Viime yönä nukkumaan mennessä oli kipeä olo ja tirauttelin pari kuumeista kyyneltä, joista sitten paisuikin monta tuntia virtaava joki räkää.

Tänään onkin ärsyttänyt se, kun kerron jollekin (=äidille), että on paha olla, niin johan alkaa kauhea esitelmä siitä, että pimeydestä se paha olo johtuu ja jos vain söisin enemmän sitä ja sitä vitamiinia ja kävisin lenkillä joka päivä, niin johan se paha olokin helpottaisi. Tulee olo, että masennus onkin pelkkää omaa syytäni, sillä itsepäs olen niin huonokuntoinen, läski ja laiska surkimus, jolla on epäterveelliset elämäntavat.

Ärsyttää sekin, että jos kerron miehelle, että on paha olla, niin alkaa ininä, että mitä pahaa hän muka on taas tehnyt, kun minulla kerran on paha olla. Eihän tässä voi kai masennus muuten olla kuin rangaistuksena toisille.

Huomasin yksi päivä bussin ikkunasta, että jostain syystä täällä pikkupaikkakunnalla on psykiatrinen päivystys. Kaipa täällä ei vain pysy pää kasassa. Olen varmaan jo kuukauden kerännyt rohkeutta varata ajan sieltä. Mutta en minä... Pelkään, että ne sanovat, ettei minulla ole tarpeeksi paha olo ja nauravat ulos sieltä.

Lisäksi olo on jotenkin todella ruma ja epävarma. Tuntuu siltä, että kaikki mitä sanon, teen tai tänne kirjoitan kuulostaa typerältä.

Katkera

En ole jaksanut päivittää. Olen taas syvällä. Mikään ei piristä, eikä edes ne hartaimmin odotetut asiat tunnu enää miltään. Haluaisin vain nukkua, mutta kun yritän en saa unta. Väsymys roikkuu niskassa kuin kasa rautaa. Ollessani hereillä ajattelen vain kuinka ihanaa olisi nukkua, mutta nukkumaan mennessäni kaikki tuskaiset ajatukset rynnivät päähän. En ole nukkunut tarpeeksi yli viikkoon ja silti viime yönkin vietin horteessa heräillen vähän väliä heti ensimmäisen unen päästyä alkuun. Jo tässä vaiheessa olen korjannut kymmenen kirjoitusvirhettä.

Luulin, että piristäisi nähdä onnekasta kaveriani. Kuinka väärässä olinkaan. Äiti oli hommannut sille kämpän melkein keskustasta - lempikaupunginosastani. Kaikki lempikauppani olivat siinä ympärillä. Kämppä oli 30-luvulla rakennetussa talossa. Siellä tuoksui vanha puu. Vuokra toki on kallis, mutta ei haittaa - äiti maksaa vuokran. "Siis mä tykkään tosi paljon näistä vanhoista taloista!", kaveri sanoi. Purin hammasta. Jos se koskaan kysyisi, mistä minä tykkään, tietäisi se, että rakastan vanhoja taloja. Olen haaveillut, että joskus asuisin sellaisessa, mutta minun äidilläni ei ole varaa maksaa vuokraani. Mentiin syömään ja kaveri hölötti. Hölöhölö, jätkät pyörii ympärillä, tämä on unelma-ala ja elämä on ihanaa. Samalla se sorkki ruokaansa. Loppuillan se naureskeli, miten harkitsin meneväni vielä ostamaan lisää ruokaa ja miten jotkut ihmiset syövät koko ajan. Lihavat ihmiset ovat huonoja. Kuulemma luuserit eivät ole vielä päässeet yliopistoon, vaan ovat jossain paskaduunissa. Nieleskelin hiljaa. Kysäisin, kokkaako se, kun nyt on oma keittiökin. Vaivautunut ilme ja mutinaa. Näköjään kun elämä on ihanaa, siltä saa anoreksian.

Illalla kotoonta "kotiin" tullessani muistin, että täällä bussit lakkaavat kulkemasta kello seitsemän. Kävelin pitkän matkan pimeässä ja mietin, riittäisikö pudotus tappamaan minut, jos hypppäisin tämän helvetin esikartanon sillalta alas. Äiti luuli pelottelevansa, kun povasi, että voisin kuolla, jos yksin kävelen yöllä metriäkään. Tämä teksti tökkii, mutta olkoon.

Minä olen heistä kaikkein kauhein

Huono tuuri jatkuu. Olen kauan odottanut, että pääsisin viikonlopuksi kotipaikkakunnalleni. Nyt sitten olisi tuo lähtö edessä huomenna ja tänä aamuna heräsin huomaamaan, että kurkkuni on kipeä. Mikään ei ole vittumaisempaa kuin nielaista ensi kerran heräämisen jälkeen ja tajuta, että räkätauti on iskenyt. Yläasteella tosin flunssa olikin ihan mukava yllätys, koska se tarkoitti sitä, ettei tarvinnut mennä kouluun rääkättäväksi. Kiusatuksi tulemisen stressaamisesta nimittäin seurasi se hyvä (=huono) puoli, että vastustuskykyni heikkeni sen verran, että olin kirjaimellisesti joka toinen viikko flunssassa. Saatoin jopa sairastaa saman taudin kahdesti. Nytpä en taidakaan päästä kotiin, sillä vuotaa naamakin jo ihan kohtalaisesti. Kaiken lisäksi työtkin alkavat maanantaina. Toisin sanoen olen maannut kotona ties kuinka monta viikkoa ajatellen vain itseni tappamista ja silti tauti päätti iskeä juuri nyt. Mistäköhän olen mahtanut tämän edes saada, kun en täältä kopista ole minnekään poistunut. Höpön rasittava kaverikin kävi kyläilemässä viikonloppuna ja naureskeli jotain, että minä olen vain vankina täällä asunnossa. Tietäisipä vaan. Toivottavasti onnistui sentään saamaan tartunnan minulta.

Tällä hetkellä harmittaa myös huonontunut ulkonäköni. Ei, en ole lihonnut huomattavasti, eikä minulle oli puhjennut järkyttävää aknea. Näytän ainoastaan erittäin väsyneeltä ja surulliselta. Toisin sanoen masentuneelta. Onni tai sen puute näkyy nimittäin naamasta. Onnelliset ja positiiviset ihmiset ovat kauniita. Tämän olen päätellyt katsoessani vanhoja valokuvia itsestäni. Lukiossa olin ensi kerran onnellinen ja olin myös kaunis, vaikka itsekehu haiseekin kuten äitimuori sanoo. Näytin silloin hyvinvoivalta ja itsevarmalta, ja tunsin myös itseni mielenkiintoiseksi ja kauniiksi ihmiseksi, vaikken koskaan mikään varsinainen kaunotar ole ollutkaan. Nykyään näytän samalta kuin viimeksi peruskoulun kuvissa. Silmistä puuttuu tietty palo, iho on kalpea ja silmänaluset tummat. Minusta näkee, että vihaan itseäni. Syön myös todella heikosti osittain rahanpuutteen ja osittain ahdistuksen takia. Yläasteella jätin usein syömättä koulussa, koska en uskaltanut mennä koulun ruokalaan. Itse asiassa minulla meni lukiossakin vuosi ennen kuin sinne ihmishelvettiin pystyin menemään. Painoni putosikin peruskoulussa pituuskasvun takia roimasti ja terveydenhoitaja epäili minulla anoreksiaa. Kukaan ei kuitenkaan mitään muuta osannut epäillä, vaikka hyvin sielläkin oli tiedossa, ettei minulla ollut kavereita ja että minua kiusattiin.

Äiti halusi, että otan sille jonkin iloisen kuvan itsestäni ja kissasta. Olenkin yrittänyt jo pari viikkoa ikuistaa itsestäni jonkin onnistuneen otoksen, mutta joka kuvassa päädyn näyttämään siltä, mitä olenkin; yksinäiseltä, epätoivoiselta ja pelokkaalta. Ajattelin, että naamaan pakkelia ja asia on korjattu sillä, mutta ei. Mitäköhän minusta mahdetaan ajatella? Näytän nimittäin aika perseeltä juuri nyt. En enää löydä motivaatiota edes käyttää lempivaatteitani. Tosin ihmekös tuo, kun ei ole ketään tai mitään, minkä takia pukeutua. Haluan, että elämässäni tapahtuu jotain. En halua olla enää tällainen. Mutta ei kukaan kuitenkaan kysy, mikä on vialla.

Pohdintaa

Olen nähnyt pitkästä aikaa painajaisia. Varmaan pitäisi olla optimisti, kun ainakin ahdistus on hellittänyt sen verran, että nukun ylipäätään. Eilen herätessäni tajusin kuitenkin taas tilanteeni. Kaikki (entiset) kaverit ovat menneet elämässään eteenpäin, enkä minä edes tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Tuntuu, että haave siitä tasapainoisesta onnellisesta elämästä lipuu koko ajan hiljalleen yhä kauemmaksi. Hanttihommia, mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä... Minusta piti tulla ihan jotain muuta.
Miten ihmiset oikein selviytyvät musertavista asioista? Kyllä maailmassa tapahtuu muille paljon pahempia asioita kuin minulle. Traumat, läheisen kuolema, vakava sairaus, päihderiippuvuus jne. Niihin verrattuna minulla ei ole mitään ongelmia. Hävettää oikein, että kehtaankin silti oireilla näin vakavasti. Ihmiset pääsevät yli niistä paljon pahemmistakin asioista, joten miksen minä pääse yli omistani? Eivät monet edes sairastu masennukseen. Surevat vain tietyn aikansa ja hyväksyvät sitten tapahtuneen, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Pääni on varmaankin jotenkin luontaisesti pehmeä tai sitten olen vain henkisesti niin heikko ihminen, että jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu valtavalta. Joskus näkee sanonnan, että masennus ei kerro heikkoudesta, vaan siitä, että on ollut vahva liian kauan. Melkoista puppuahan tuo on.

Muoks. Unohdin mainostaa, että nykyään tuosta vierestä löytyy linkin takaanta hieman lisätietoa minusta. Tajusin nimittäin, etten ole koskaan täällä kertonut kunnolla, mistä kaikki paska onkaan lähtöisin. Sinne siis lukemaan tylsähköä elämänhistoriaani, mikäli muuta tekemistä ei kerta kaikkiaan ole.

Vaikea

En tiedä, onko olo huono vai hyvä. Tunnottomuutta tai epätoivoa ei tällä hetkellä ole varmaankaan siksi, että olen niin vihainen. Yhteenmuutto on nimittäin johtanut myös siihen, mihin pelkäsinkin sen johtava; riidellään koko ajan. Pääasiassa siitä, että olen niin kiivasluontoinen, eikä mies halua minun olevan. Tässä on tullut huijattua itseäni. Uskottelin, että tuo tiesi, mihin ryhtyi ja hyväksyi minut raivoineni päivineni. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tässä on käynyt taas niin, että masennuksen ja ujouden läpi ei ole pystytty näkemään kunnolla. Ujouteni on tulkittu kiltteydeksi ja nössöilyksi, masentuneisuuteni taas siksi, että olen rauhallinen viilipytty. Kumpaakaan en ole. Kylmän kuoren alla olen hyvin tunteellinen ihminen. Hermostun helposti, olen äkkipikainen, herkkä ja ilkeä. Nalkutus pienistä asioista, kuten siitä, etten muistanut sulkea mikron ovea tai laittanut heti astioita tiskikoneeseen, saa minut huonolle tuulelle. Edes tämä ei minua haittaa niin paljon, vaan se, että jälleen negatiiviset tunteet on laitettu pannaan. Tällä kertaa pääasiassa viha. En aiemminkaan saanut kiroilla, turhautua ja tai olla huonolla tuulella, mutta silloin siitä seurannutta mökötystä ei tarvinnut kestää joka päivä. Nyt huono omatunto seuraa jokaikisestä tempperamentin purkauksesta ja tirauttelen salaa muutaman kyyneleen. Samalla olen vitun kyllästynyt. Kyllästyttää, että aina saa hävetä sitä, mitä on. Ensin sitä, että olen liian ujo. Sitten sitä, että olen liian ujo ja masentunut. Nyt sitä, että ole liian ujo, masentunut ja kiivas. En jaksa vihata itseäni koko ajan tai padota kaikkea vihaa sisälleni toivoen, etten halkea, ja vain siksi, että minuun oltaisiin hetken tyytyväisiä. Mitä sille luonteelleen kuitenkaan voi.

Aika näyttää, miten tässä suhteessa käy. Enpä kai voi senkään eteen tehdä tämän enempää kuin mitä tähänkään asti olen. Toisin sanoen kaikkeni. Viimeaikainen syvä masennustila onkin johtunut pääasiassa siitä, että tajusin, etten voikaan tehdä juuri mitään vaikuttaakseni omaan elämääni. Se oli järkyttävä havainto, koska olin sitä ennen elänyt uskoen, että jonain päivänä vielä parantuisin. Minulla kuitenkin on aina ollut todella paljon tulevaisuudenhaaveita ja odotin elämältä paljon. Todella moni tilaisuus ja unelma on kuitenkin mennyt hukkaan masennuksen ja sosiaalisen fobian takia. Kivuliainta on, ettei suurin osa kanssaihmisistä edes tunnusta näitä oikeiksi sairauksiksi, jotka voisivat rajoittaa elämääni. Ajatellaan, että ne ovat vain osa omaa laiskaa ja kieroutunutta luonnettani. Kuin tavoittelisin jotenkin helpompaa elämää olemalla tällainen. On alkanut tuntua siltä, ettei tämä sisäinen kamppailu koskaan lopu. Ehkä etenen siinä koko elämäni vauvanaskelein tietämättä koskaan, miltä oikeasti tuntuu, kun ei ole yhtään masentunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että sellainen tunne on olemassa, tuntuu uskomattomalta.

En tiedä, mitä tapahtuu, jos Höpön kanssa suhde ei enää toimikaan. Minne sitä sitten menisi?

En ole päivittänyt, koska...

1. Yhdessäasuminen on vaikeuttanut bloggausta. Haluaisin kirjoittaa, mutten toisen katsellessa, sillä yritän vielä toistaiseksi pitää tämän blogini jotakuinkin salassa lähipiiriltä. Toisaalta haluaisin kertoa, mutta olen melko varma, ettei hän kuitenkaan pidemmän päälle voisi vastustaa kiusausta olla etsimättä blogiani (minä en ainakaan voisi).

2. Kamalasti tekemistä ja stressiä. Olen hoitanut pakollisia asioita, siivonnut, laittanut ruokaa jne. En oikeastaan ole kovin yllättänyt siitä, miten paljon talouden hoitaminen vie aikaa, mutta en pidä tunteesta, joka syntyy, kun tiedän asioiden olevan tekemättömiä.

3. Ensimmäiset viikot olin täysin maassa. Tunteeni olivat yhtä puuroa ja sekaisin. Ikävöin takaisin lapsuudenkotiini ja tunsin voimakkaasti, että pienemmälle paikkakunnalle muutto oli virhe. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että äitini käyttäytyi ja puhui koko muuttoviikkoni ajan kuin olisin kuolemassa. Tultuaan isäni kanssa käymään pari viikkoa muuton jälkeen oloni huononi, sillä äiti oli yhä murheen murtama itsenäistymisestäni ja isä arvosteli kämppäämme milloin mistäkin.

Nyt mieliala on kuitenkin alkanut nousta niin kuin alunperin toivoinkin. Ilman vanhempieni jatkuvaa pirujen seinille maalaamista ja pakonomaista kontrollointia, olen alkanut jotakuinkin ymmärtämään, etteivät virheet ja epäonnistumiset ole maailmanloppu. Eipä masi ole silti unohtanut tiukentaa kuristusotettaan, jottei vain oma surkeus pääse unohtumaan.

Kuitenkin asiaa ajatellessani huomaan, etten oikeastaan haluakaan kuolla. Vaikka välillä siltä tuntuukin, elämäni ei ole totaalisesti pilalla niiden kaikkien nurjien puolien myötäkään. Loppujen lopuksi kyse on hyvin paljon siitä, miten minä itse haluan itseni ja tämän kaiken nähdä. Esimerkkinä se, että olisin saanut haluamani opiskelupaikan tänä vuonna, jos olisin ehtinyt tehdä viimeisenkin tehtävän. Voin ajatella asiaa kuten yleensä eli todisteena siitä, että tulen aina epäonnistumaan vieläpä mahdollisimman vittumaisella tavalla, eikä siis ikinä kannata yrittää, koska koko maailma on minua vastaan ja yhtä hyvin voisinkin kuolla. Tai sitten voin ajatella kuten asia todella on: Voin nyt hyvin mahdollisuuksin yrittää ensi vuonna uudestaan, eikä silloinkaan elämä ole ohi, vaikken pääsisi. Paskat siitä, mitä mieltä muut ovat. Ei heidän ajattelemisensa ole ennenkään minua tehnyt onnelliseksi.

Mutta olisipa kaikki pelkästään kiinni siitä, miten ajattelee. Ymmärrän nimittäin sen periaatteessa, mutta jokin minussa ei sitä silti suostu uskomaan. Silloinkin, kun kaikki on hyvin, se paha olo ja paniikki hiipii jostain. Sellainen sietämätön kipu, jota myös masennukseksi kutsutaan. Oikeastaan silloin, kun haluan tappaa itseni se johtuu puhtaasti siitä, että ahdistus on niin suuri, ettei sitä enää kestä. Kuin elämä olisi yhtä helvetinmoista kidutusta.

Mietin tällä hetkellä lääkkeitä, mutten oikein voi luottaa siihen, ettenkö tappaisi itseäni, mikäli olo näistä aallonpohjista vielä pahenisi ensimmäisillä viikoilla kiitos kemikaalien. Pelottaa myös, että mahtaisikohan kukaan edes auttaa, kun eivätpä juuri auttaneet viime kerrallakaan. Tämä sairaus on niin usein vähätelty ja torjuttu näkymättömäksi.

Viimeinkin

Täällä yhä ollaan. Mitäs tässä. On tullut viimein tavarat tänne rahdattua. Jaksoin jopa purkaa ne kaikki lähes hymyssä suin kunnes viimeisen jätesäkin kohdalla tyssäsi. Nyt se onkin maannut tuossa yli viikon. Jokin päässäni on sitä mieltä, ettei sitä edes kannata tyhjentää. Onpahan vähemmän työtä, mikäli maitojunalla tästä kotiin lähdetään.  Olo on ihme pöhnäinen, sekoitus itsetuhoisuutta, koti-ikävää ja vihaa. Haluaisin käpertyä jonnekin olemaan itseni kanssa ja vihaamaan. Jos minut jätettäisiin en olisi enää vastuussa itsekkyydestäni kenellekään. Silloin olisi helpompi tappaa itsensä.

Ikävöidessäni en ajattele lapsuuden kotipaikkakuntaani. Sieltä ei ole mitään hyviä muistoja. Sen sijaan ikävöin kaupunkia, jossa silloinen paras ystäväni ja kouluni sijaitsivat. Haluaisin vielä joskus muuttaa sinne. Nyt en päässyt sinne edes opiskelemaan. Oli muuten taas tosi paska tuuri, kun eräs entinen koulutoveri haki opiskelemaan samaa kuin minä. Pääsykokeessahan luonnollisesti menin piiloon, ihan kuin tuo ihminen olisi edes muistanut minua. Hän kuitenkin odotetusti pääsi opiskelemaan ja olen saanut lukea jos jonkinmoista hehkutusta, kun tietyssä turpakirjassa kaikki aina pitää lisätä kaveriksi. Onneksi sentään on hide post-painike, kun sitä dislike painiketta ei koskaan tule.

Elämä on katkeraa ja kamalaa. Eiku se olenkin minä. No mutta katkera ja kamala taakka elämä ainakin tuntuu olevan. Välillä tunnen syvää vitutusta vanhempiani kohtaan. Minä en halunnut syntyä tähän maailmaan, muttei minulta mitään kysytty siinä(kään) asiassa. Olisi ollut parempi, jos he olisivat vain jättäneet hankkimatta. Ihmisten pitäisi mennä oikeasti johonkin testeihin ennen kuin voisivat lisääntyä. Tässä vaiheessa jos haluaa itsensä abortoitavan on nähtävä karsea vaiva ja kannettava syyllisyyttä siitä sotkusta, mitä teko mahdollisesti aiheuttaisi. Helpompi olisi ollut jättää vain syntymättä.

Huvittaa, miten moni ihminen ei oikeasti ottaisi tosissaan, jos kertoisin, miten paljon minuun henkisesti kirjaimellisesti sattuu. En varmaan olisi itsekään tajunnut muutamia vuosia sitten, että masennus voi oikeasti sattua. Ei oikein ole viikkoon voinut tehdä mitään, kun sattuu pään sisällä niin perkeleesti. Huomasin tämän ensi kerran, kun yritin pitkän jankkaamisen ansiosta opittuja ongelmien sysäämismetodeja päässäni ja tajusin, ettei pääni vain pysty toimimaan nyt niin. Kuin olisi ollut jokin tukos, joka aukaisee kyynelkanavat ja sulkee kuolemanpelon.

Eräs toinen mukava juttu, jonka tässä juuri huomasin on, että sosiaalinen fobia on päässyt rönsyilemään ja pahasti. Varmaankin tahtoisen ja vastentahtoisen eristäytymiseni takia. En ole yli puoleen vuoteen ollut tekemisissä muiden kuin Höpön, vanhempieni ja vanhan kaverini kanssa. Paska juttu, kun nyt vielä pitäisi yrittää löytää sitä paskaduuniakin.

Itsekeskustelua

Mä luulen... Ei, vaan mä tiedän. Että mä pystyn siihen. Mä pystyn siihen. Niinhän sä nyt ajattelet. Onnistun kyllä. Mä onnistun tässä. No niin varmaan, muistatko senkin kerran, kun... Hiljaa! Nyt mä onnistun tässä. Mä osaan. Mulla on täysi mahdollisuus onnistua, ja... No hahha. ...kun mä saan pidettyä ajatukset kasassa kaikki menee hyvin. Jos. Jos sä saat pidettyä ne kasassa. Ja eihän se suju edes nyt. No sujuisi, jollet koko ajan yrittäisi pilata kaikkea. Hyvin se menee, kun vain ajattelen, että se menee hyvin. Niin varmaan. Ethän sä edes pysty kuvittelemaan itseäsi sinne! Mä pystyn siihen. Mä pystyn siihen. Mäpystynsiihen. Mäpydyfnrsiiehen.

Surkimus

Muutto ja pääsykoe. Kaikki perhoset vatsassa kerääntyneet samalle viikolle. Ahdistaa. Hävettää miten vähäpätöiset asiat saavat kauhean paineen rintaan. Muistin päivämäärän väärin ja aloin itkeä. Ehkeivät aivoni enää reagoi mihinkään muulla kuin sillä ainoalla tavalla, jonka osaavat; masentumalla. Nyt on ihan helvetin epätodellinen olo. Välillä suututttaa.

En tiedä, kumpi vituttaa enemmän; minä vai toiset ihmiset. Ne ovat pääsyy siihen, että olen näin sekaisin. Tosin en voi väittää itsenikään olleen ihan tyhjä taulu alunperinkään.

Tällä hetkellä kuitenkin ihmisissä vituttaa sellaiset, jotka eivät näennäisesti tarkoita pahaa, mutta saavat asiat nytkähtämään vain huonompaan suuntaan. Äikänmaikka, joka keksi, että nyt parannetaan Gingerin sosiaalinen fobia ja tehdään paljon esitelmiä tunnilla. Äiti, joka uskottelee minun olevan liian heikko ollakseni mitään, jotta saisi pidettyä minut ikuisesti pikkutyttönään. Opettaja, joka sanoo koko ryhmälle hilpeällä äänellä "ja jos ei pääse tänä vuonna opiskelee niin oikein paljon piiskaa itselle!" Ei huolta siitä. Kehoni oikein jo kiljuu rangaistusta vaikka sitten ihan pelkästä olemassaolostaan. Vaikken henkisesti täällä kovin usein olekaan.

Miten sitä saisi kehitettyä itselleen valehtelemisen taitoa? Vaikka kyllähän minä itselleni nyt jo koko ajan valehtelen. Enhän minä millään voi oikeasti olla niin vastenmielinen surkea luuseri kuin pääni sanoo. Enhän? Pää valehtelee minulle, mutta huonolla tavalla. Valehteleehan? Haluan oppia valehtelemaan itselleni, että pystyn mihin tahansa, vaikka sitten kukaan muu ei siihen uskoisikaan. Että sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat, vaan tärkeintä on, mitä itse ajattelen. Niinku Reikä Naamassa, joka tuo itseään jatkuvasti esille ja oikein purjehtii omahyväisyydessään, vaikka onkin pelkkä raivostuttava possun-naamainen bimbo. Mutta ainakin se pitää itsestään.

Yksin yhdessä

Kello 02:00 yöllä. Mies kyhnyttää kylkeä vasten toiveikkaana, ja minä nukun. Tai siis teeskentelen nukkuvani. Menisi helvettiin siitä. Juuri eilenhän sitä seksiä tuli harrastettua. Pitääkö sitä vai päivittäin harrastaa? Pikku hiljaa alan ahdistua.

Ei sekään varmaan muuta minusta halua kuin tyhjentäytymisaukon. Aivan kuten exäkin. Mitä muuta minusta muka voisi haluta. Olen täysin persoonaton. Näkymätön. Jollei se nyt olisi siinä repimässä takaisin todellisuuteen, minua ei olisi edes olemassa muualla kuin pääni sisällä.

Kuvittelen, ettei minua ole. Jostain syystä tuntuu erityisen rauhoittavalta ajatella tähtisumua. Sen halki lipumista hiljalleen maiseman vaihtumatta. Tai metsää. Seison ensin aukealla paikalla. Ja sitten metsän suojassa. Kukaan ei näe minua sieltä, sillä minua ei ole. Olen pelkkä puu metsässä. Eikä minulla ole ajatuksia.

Pimeässä valutan naamaani hetken tyynyyn. Eikä se huomaa.

Valo risukasassa on peruttu

Mua vituttaa. Olen ollut vaikka kuinka kauan suoraan sanottuna vähällä tappaa itseni. Tämä viimeisin kuukausi on jostain syystä ollut erityisen puuduttava. Kun tunteet ovat melkein kokonaan kadonneet, on ollut yhä vaikeampaa perustella itselleen, miksi tästä helvetistä ei pitäisi tehdä loppua.

Olen nyt itkenyt parina yönä itseni uneen. Viime yönä joskus siinä kolmen aikaan aamusta tunsin jonkinlaista eheytymistä. Elämässäni tulee viimein muuttumaan jokin, vaikken opiskelemaan tänä vuonna pääsisikään. Sitten aloinkin jo tuntea innostusta. Oli helpottavaa taas tuntea asioista kuten niistä kuuluukin ja näin jopa sen kuuluisan valon tunnelin päässä.

Onkin siten luonnollista, että tänään on tullut pelkkää paskaa tupaan. Olen lopen väsynyt tähän teatteriin. En jaksa enää esittää, että mikään ei olisi vialla. Tuntuu, että tällainen teeskentely rasittaa psyykettäni kymmenen kertaa enemmän kuin märehtiminen. Puhumattakaan siitä, jos sitä joutuisi tekemään 24/7.

En tiedä, haluanko muuttaa yhteen, vaikka vanhempien kanssa asuminen lisääkin itsetuhoisia ajatuksia. Höpön kanssa eläminen asettaisi kaksi vaihtoehtoa; jatka teeskentelyä ja kärsi enemmän, tai kärsi avoimesti normimäärä ja tule jätetyksi. Ensimmäinen tappaisi hitaasti ja kivuliaasti, toinen taas vain olisi plus miinus nolla. Tosin saisin kuitenkin lopulta vakuutettuani itseni siitä, että teeskentely olisi ollut parempi vaihtoehto (not) ja siten tekosyyn vihata ja osoitella sormella itseäni vielä enemmän.

Helvetti, kun olen kuullut kauhutarinan niistä, jotka dumppaa kumppaninsa näiden sairastuttua psyykkisesti. Tapailin itse ennen Höpöä kyseistä kauhutarinaa. Kyseinen oli juuri eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, ja kun naamani on selvästi sellainen, joka saa muut tuntemaan pakottavaa tarvetta avautua ongelmistaan vasten tahtoani, sainkin sitten tietooni, että eron syy oli kihlatun masennus ja syömishäiriö. Tapani mukaan esitin siinä ymmärtäväni, vaikken todellisuudessa ymmärtänytkään muuta kuin sen, kuinka paskalta siitä kihlatusta täytyi tuntua, kun ensin on masi ja bulimia, ja vielä mies hylkää sen takia. Pelottavinta oli, ettei kyseinen ollut edes mikään itseään täynnä oleva persläpi, vaan kiltti ja herkkä ihminen.

En koskaan kertonut kyseiselle eläväni itsekin ärhäkän masennuksen kanssa, vaan yksinkertaisesti lopetin tapailut siihen. Tarina kuitenkin jätti perseeseen pelon ja antoi masille suukaupalla lisää purtavaa, jotta vakuuttaisi minut siitä, etten koskaan voisi hakea avoimesti tukea ihmisiltä ympärilläni. Onko jokin vallitseva käsitys, että on ihan ymmärrettävää, jos joku sairastaa henkisesti, kunhan se henkilö ei tuo sitä millään tavalla muiden elämään? En tiedä. Tiedän kuitenkin, että ainakin itselleni olisi helpottavaa edes joskus saada itkeä olkapäätä vasten ja huutaa, miten paha on olla, eikä aina nyyhkyttää salaa pimeässä tyynyä vasten, kirjoittaa angstintäyteisiä päivityksiä blogiin ja päiväkirjaan, ja aina muuten esittää esittämistään iloista ja reipasta.

Ehkä kaikki tietävät minua paremmin, että on oikeus ajatella vain itseään. Minä en niin tee, enkä siksi haluakaan "pahoittaa" kenenkään mieltä niin vähäisen asian kuin itseni takia. Omatuntoni ei ikinä sallisi kenenkään hylkäämistä henkisten vaikeuksien vuoksi. Ei edes silloin, kun kiittämätön ystäväni jatkuvasti kaatoi niskaani tunnevammaisen miehensä metkuja, ja siitä hyvästä sai minut ahdistumaan yöllisiin paniikkikohtauksiin asti. Itsehän hän vain tylysti vaihtoi puheenaihetta, kun hänelle joskus yritin omasta tilastani puhua.
Onpa outo tunne, kun oli pakko myöntää itselleen, miten hyvä ihminen sitä onkaan moneen muuhun verrattuna, vaikka onkin kasvanut ajatellen itseään pahana, epäonnistuneena, kusipäänä jne.

Tosiasia kuitenkin on, etten voi millään tietää, miten Höpö minuun ja päähäni pidemmän päälle suhtautuu, jollen koskaan ota siitä selvää. Nyt se taitaa kuitenkin olla vihainen minulle. Harmi vain, että niinkin turhasta asiasta kuin siitä, että menin sanomaan: "musta tuntuu, etten ymmärrä ketään". Lähinnä ex-ystäväni paskamaiseen käytökseen tuo liittyi, mutta näköjään ukolla oli jokin oikeus ottaa siitä(kin) itseensä. Eipä kai tässä voi edes mitään "oikeasti sanon tämän, koska olen niin masentunut ja yksin sen kanssa, mutta ei sitä kukaan muu tajua kuin minä" -tyyppistä piilosurkuttelua harrastaa. Silloin harvoinkin, kun naamio hetkeksi on kasvoilta pudonnut saa jo kuulla: "älä oo negatiivinen :(". Tietäisitpäs vaan.

Tyhjyys

En ole ehtinyt kirjoittamaan, vaikka olisin halunnut. Olisi kyllä tullut tarpeen. Masentaa ihan vitusti. Ainoa mistä tällä hetkellä sytyn on käsilaukut. Haluan ostaa niitä ainakin sata sen kolmenkymmenen seuraksi, mitä minulla on jo. Tykkään levittää ne kaikki riviin sängylle ja ihailla niitä. Niin koukuttavia ja niin turhia. Suurin osa on liian pieniä, jotta niitä tulisi ikinä kiikutettua käsipuolessa. Harvemmin edes käyn missään, jossa niitä pääsisi esittelemään. Ei edes ole naiskavereita, joilta kerätä myötäihailua. Ainoat ämmät, joita tapaan on äidin järkyt sukulaiset ja niitäkin vain pakosta. Ihan kuin niiltä jotain kehuja saisi, kun ihme on jo sekin, jos minulle edes puhuvat.

On sellainen olo, että tuosta helvetin Vapusta pitäisi sanoa jotain. Että tein sitä ja sitä, kun oli Vappu. Mutta en tehnyt yhtään mitään. En varsinkaan keikkunut kaupungilla linnunpaska päässä kuten varmaan oli velvollisuus. Tunnenpa oloni huonoksi ihmiseksi. Sitä vartenhan suurin osa juhlapyhistä taitaa olla. Että näkymättömät ihmiset voisivat tuntea olonsa mahdollisimman surkeiksi, ulkopuolisiksi ja omituisiksi. Oikeastihan täälläpäin ne juhlapyhät on siksi, että porukalla olisi mahdollisimman monta tekosyytä juoda perskännit. Mitä muuta syytä olisi juhlia Vappua ja Jussia tällä mittakaavalla, kun edes länsirajan takana sitä ei tehdä. Kaikki ympärillä kiljuu siitä normaalin elämän osa-alueesta, josta olen jäänyt paitsi. Eniten kirkuu kyllä pääni, joka soimaa minua siitä, että vietän vastoin yhteiskunnan odotuksia juomapäivää kuin 80-vuotias. Soimaahan se toki siitäkin, että loppujen lopuksi todella haluaisin viettää sitä odotusten mukaan.

En nähnyt Höpöä pariin viikkoon ja yksin täällä räädyttyäni en pian juuri muuta ajatellutkaan kuin sitä ihmistä. Kun se sitten viimein tuli tänne, halusin vain pois. Missään ei ole mitään hyvää juuri nyt. Ei läheisyydessä, seksissä tai yhdessäolossa. Jokainen sen liikekin ärsytti minua. Olo oli koko ajan kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä. Halusin olla yksin. Jokin puoli minusta halusi taas vakuuttaa itseni siitä, ettei se mies halua muuta kuin hyötyä minusta. Silloin kaikki nämä järjettömät tunteeni saisivatkin jonkin syyn ja oikeutuksen. Jokin toinen taas katsoi ylenkatseella ja totesi, että kyllähän mä pystyisin parempaankin. Olisin halunnut olla vaikea ja vittumainen. Imeä itseeni voimaa toisen kustannuksella paikatakseni sitä, miten epäonnistuneeksi ja heikoksi tunnen itseni. Yöllä, kun naurettiin ja katsottiin telkkaria pimeässä, itkeskelin samalla sitä, että minun täytyy kuolla. Jotenkin, kun ajattelen, että tarkoitukseni onkin kaiken aikaa ollut kuolla, kaikki palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen.

Olen odottanut pitkään mahdollista poismuuttoa. Poispääsyä lapsuudenkodista, pienten tarpeellisten juttujen ostelua ja uutta käännettä tähän jämähtäneeseen elämääni. Ehkä olen odottanut sitä liikaa, koska nyt se kauan odotettu tapahtuma ei tunnu miltään. Ei mitään jännitystä, innostusta tai iloa. Ainoastaan tyhjä ja turtunut olo. Mulle on ihan sama. Ainoa, mikä herättää jotain tunteita on ajatus siitä, että viimein saisin vastuuta ja en olisi enää yksin. Se ajatus nimittäin ahdistaa.

Tilasin uuden laukun. Sitä veskaa odotellessa tulee hyvä mieli. Mutta viimeistään silloin, kun haen sen postista en enää halua sitä.

Voi kumpa sä jättäisit mut niin mä voisin tappaa itteni

Ajattelin, että tekisi mieli kirjoittaa tänne, muttei ole mitään kirjoitettavaa. Sitten samantien jo olikin. Kauhea paniikkikohtaus nimittäin. Pitäisi varoa, mitä toivoo. Joskus pelkkä kadonnut lappunen on tarpeeksi saadakseen aikaan sen, että kaikki stressi ja pelko räjähtää pitkin seiniä.

En edes osaa pukea sanoiksi tuntemuksiani tällä hetkellä, mutta paskat ovat. Ajatus ei yhtään kulje kuin päässä olisi jokin putki tukossa. Edes yksinkertaiset lätinät eivät millään meinaa tulla ulos sieltä. Ehkä olen lukenut ja stressannut liikaa. Miksi sitten koko ajan tuntuu, että olen lukenut ja stressannut ihan liian vähän? Jokainen hetki, kun olen lukematta ja viivästyn aikataulusta (mikä vahvasti johtuu siitä, että olen stressistä liian uupunut) tuntuu synniltä ja omatunto kälättää koko ajan korvaan. Tänäänkin oli tarkoitus lukea, mutta kiitos postin, liian lyhyen varoitusajan ja sen stressin, päätin suoda itselleni vapaapäivän. Kyllä mulla oikeasti olisi tää yksi päivä varaa joustaa, mutta enköhän kaiva kohta kirjan esille ihan vain rankaisumielessä.

Kaikki elämässäni on tällä hetkellä kyseenalaista. Onko tämä varmasti, mitä haluan. Onko tämä kaiken arvoista. Onko tämä minulle edes mahdollista. Valitsinko taas väärin. Mitä jos hukkaan vain aikaani. Mitä jos menetän sen ja sen. Mitä jos menetän hänet. Mitä jos joudun katumaan. Mitä jos minusta ei tule mitään, koskaan. Mitä jos joudun myöntämään itselleni sen. Mitä jos tapan itseni. Ahdistuneella porskuttamisella, jota myös elämäkseni kutsutaan, ei ole suuntaa, eikä tarkoitusta, ei mitään varmuutta. Ahdistaa ja pelottaa.

Itkeminen aurinkolasit silmillä on niin klisee. Mietin, etten voi edes kuvitella itseäni mihinkään muuhun kuin tämänhetkiseen elämään. Kotoonta poistumisen pelkäämiseen, saksilla leikkimiseen ja itsevihaan. Miksi mikään ikinä muuttuisi, kun olen tähänkin mennessä aina palannut lähtöruutuun. En jaksa uskoa onnistuvani, mutta kun en usko pelkään, etten siksi onnistu. Välillä tuntuu, että olisi helpompaa raivata ne harvat esteet tieltään, jotka estävät itsemurhan, kuin raivata ne monet, jotka estävät paremman elämän. Olen liian heikko jaksaakseni siirtää niitä. Ajattelen usein, etten ansaitse Höpöä. Kun mietin asiaa järjellä, en löydä yhtäkään hyvää syytä, miksen ansaitsisi. Se ajatus on kuitenkin syvällä ja vaikea kaivaa kokonaan pois. En ansaitse mitään, vaikkei kukaan tiedäkään miksi.