Edelleen yksin

Menen aina luennoille hyvillä mielin, koska olen tässä parissa kuukaudessa jotenkin saanut varmuuden siitä, että olen aivan oikeassa paikassa ja tämä on se minun unelma-ala. Sosiaalisia suhteita ei silti vieläkään ole. On minulla muutama, joita moikkaan ja joille menen tarvittaessa puhumaan, mutta taas kaveriporukat ovat muodostuneet ja minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle. En ole yhtään sen paremmin perillä, miten ne sanattomat sopimukset syntyvät siitä, että näitä henkilöitä odotetaan ruokalassa ja näiden henkilöiden kanssa mennään aina istumaan samaan pöytään.

Haluaisin myös lopettaa ketipinorin syömisen. Olen todennut, etten jaksa tehdä mitään leijuessani koko ajan sen aiheuttamassa pöhnässä. En reagoi stressiin enää ahdistumalla, vaan nukahtamalla pystyyn, mikä ei ole yhtään sen parempi. Aina kun tulee sosiaalinen tilanne ja hiki alkaa virtaa, tunnenkin oloni tosi uupuneeksi ja uniseksi. Minun pitäisi tunkea ihmisten seuraan, mutten saa tungettua enää siksi, että se ahdistaisi, vaan siksi, etten jaksa. Ihmisten moikkaaminenkin tuntuu ylivoimaisen väsyttävältä ja en jaksa olla aktiivinen edes englannin luennolla. Sitten vihaan itseäni, kun en saa tehtyä tälle yksinäisyydelle mitään.
Lisäksi ei auta yhtään vaikka menisi kuinka aikaisin nukkumaan, kun aina saa kuitenkin laittaa kellon soimaan, ettei nukkuisi ties kuinka pitkään. Jos puhelimen kello ei pelastaisi, tekisin varmaan ruususet ja nukkuisin sata vuotta. Vuokrakin menee sopivasti tililtä itsekseen, eikä prinssi minua tänne asti vaivaudu suutelemaan.

Miksei voi vain lätkäistä lappua ilmoitustaululle ja pyytää kaikkia, jotka kaipaavat kaveria ottamaan yhteyttä?

Miehen logiikka

Tänään olin yliopistolla lukemassa tenttiin, kun sitten aulaan tuli kavereineen eräs nuori mies, jossa vaan oli sitä jotakin. Siinä se höpötteli kavereineen ja en voinut olla vilkuilematta siihen suuntaan. Lopulta mies vastasi katsekontaktiin, josta innostuin sen verran, että vilkuilin yhä näkyvämmin, vedin naamani pikku hymyyn ja näpläsin bimbomaisesti hiuksiani. Alkoi siinä jo sydän väpättää, kun huomasin sen miehenkin vilkuilevan minua. Sitten se yhtäkkiä kääntyi kaverinsa puoleen ja sanoin kuuluvasti: "Jos me mennään tonne ulos metelöimään, kun alkaa tulla jo opiskelijoilta vihaisia katseita."

Jep. Elämäni muistuttaa yhä enemmän otetta Bridget Jonesin päiväkirjasta - tosin sillä erolla, että tässä versiossa Bridget on viettänyt puolet elämästään pimeässä komerossa. Olenko jo niin huono sosiaalisissa taidoissa, että pelotan ihmisiä jopa flirttailessani? Sitten katsoin yliopiston ryhmäkuvaa, jossa muistelin hymyilleeni iloisesti. Joko se kuva oli näpätty juuri sellaisella hetkellä, jolloin en hymyillyt tai sitten hymyni on niin onneton, ettei sitä kukaan muu hymyksi tunnista. Joten minulle valkeni tässä juuri, etten osaa hymyillä. Tämä on varmaan jotain sukua sille, että varon aina hymyillessä, etteivät hampaat vain näy. Näytän yrmyltä, väkinäiseltä ja pelokkaalta. Sellainenhan minä olenkin, mutten tiennyt sen näkyvän ulospäin niin selvästi. Varasin ajan oikojalle, joten kohta ainakin saan tietää, mitä näille rotan hampaille voi tehdä. Ehkä sitten oppisin hymyilemään?

Olen tosi yksinäinen, eikä edes mitään opiskelijatapahtumia ole tulossa. Poikaystäväkään ei ole suostunut tulemaan käymään ja siitä aiheesta on tapeltu jo tarpeeksi monta kertaa. Tämän elämän on muututtava. En halua olla enää yksin ja onneton. Onneksi on ensiviikolla aika psykologille ja http://www.wikihow.com/Make-Friends.

Hammasharja

Lauantai-ilta yksin kotona. Onneksi on kissat, Tulen ja jään laulu -kirjasarja ja Trainspotting netflixissä. Mies meni ärsyttäville kavereilleen, mutta sen piti viipyä vain hetki. En mennyt mukaan, koska minulle ei koskaan sosialisoida siellä, enkä kyllä sitä vain haluaisikaan. Paitsi ihan vähän. Äidinkin piti soittaa, mutta taisi unohtua, kun menivät teatteriin. Jopa rutikuivilla vanhemmillani on jotain menoa lauantaina.
Vituttaa, kun se all by myself soi nykyään jossain hammasharjamainoksessa, sillä se siirappinen biisi saa minut häpeäkseni aina itkemään. Muilla on kivaa muualla ja minä itken kotona yksinäiselle hammasharjalle telkkarissa. Minä olen se yksinäinen hammasharja.
Onpas nyt kornia. Onneksi pää on jo sen verran pehmennyt ketipinorilla ja siiderillä, että voin mennä nukkumaan.

Vain minä

Peruskoulussa olin aina todella masentunut ja ahdistunut siitä, ettei minulla ollut kavereita. Opin inhoamaan sukulaisia, lääkäreitä, opettejia, vanhempia, terveydenhoitajia ja ties keitä, joille piti taukoamatta valehdella, että on kavereita. Koulussa kyllä yleensä huomattiin, ettei minulla kavereita ollut, mutta sitten alettiinkin vain painostaa, että "ala puhumaan" ja "mene vaan rohkeasti tutustumaan toisiin". Silloin tuli ajateltua, että tuleeko aikuisena (varsinkin opettajantyöhön hakeutuvista) ihmisistä täysiä törppöjä, jotka eivät enää alkuunkaan muista, millaista on olla teini. Minä olin koulun hierarkiassa likatahran tasolla, joten eivät nekään, jotka eivät minua kiusanneet, halunneet olla kavereitani. Lopulta olin sairastunut jo siinä määrin, etten osannut edes koulun ulkopuolelta hankkia kavereita, en vaikka kuinka olisin halunnut.

Nyt on viime vuosina alkanut puolestaan tuntua, ettei niistä kavereista suurimmaksi osaksi ole kuin harmia. Olen aina ollut suorastaan alistuva niiden parin kaverini edessä, jotka minulla on ollut, sillä ihmissuhteet ovat olleet minulle jotain harvinaista ja korvaamatonta. Ja kyllähän tässä kaikki tietävät, että alistuville ihmisille tallotaan saappaan kuva naamaan. Kaverit ovat niin monesti saaneet minut kiehumaan vihasta osoittamalla täydellistä ymmärryksen puutetta siitä, miten tärkeitä he minulle ovat. Parisuhteessa voi sentään tapella ja huutaa toiselle päin naamaa, jollei jokin mene kaaliin, mutta kaverisuhteissa niin ei voi tehdä. Täytyy lähettää jotain telepaattisia viestejä ja esittää, etteivät epäkohdat häiritse tai laiminlyönnit vituta. Minulla taisi olla viimeksi päiväkodissa kaveri, jonka seurassa pystyi itkemään ja sanomaan asiat suoraan.

Näissä tilanteissa yksinäisyys kuitenkin vituttaa eniten. Haluaisin nimittäin mennä katsomaan Hobitti elokuvan, eikä minulla ole ketään, joka lähtisi kanssani. Yksin en mene, koska täällä joku työkaveri kuitenkin pamahtaisi samaan saliin säälimään ja juoruilemaan. On niin rasittavaa, että vielä 2000-luvullakin on muka jotenkin outoa, jos joku käy yksin elokuvissa. Ainakin kotipuolesta on sellaisia muistoja, että muut (yleensä pariskunnat ja kaveriporukat) heittelivät ennen saliin menoa sellaisia "voi tuota reppanaa yksinäistä tyttöä" -katseita. Helvetti, eikö riitä, että olen yksinäinen, vaan pitääkö saada se elokuvailtakin pilattua? Pyysin jo miestäkin mukaan, mutta eihän se maksa mistään "täydestä paskasta" melkein kymmentä euroa. En ymmärrä, miten joku voi pitää Tolkienin tuotantoa paskana. Kyseessä on sentään fantasian isä, jonka teoksista on jalostettu lähes kaikki muut vastaavat kirjat, pelit ja elokuvat. Itse olen ollut lapsesta asti hulluna Taru Sormusten Herrasta kirjoihin ja elokuviin (vaikka nämä kirjoihin verrattuna melkoisia pannukakkuja ovatkin). Ne ovat ihanan huoliteltuja ja yksityiskohtaisia sekä täynnä symboliikkaa, mutta kuitenkin jännittäviä ja nopeatempoisia. En kuitenkaan pidä Tolkienin kirjoissa siitä, että hahmot ovat aina joko läpeensä pahoja tai täydellisiä, rohkeita ja puhtoisia. Itse samaistuinkin aina enemmän säälittävään, juonittelevaan, mielipuoliseen Klonkkuun, jolla kuitenkin oli myös hyvät puolensa, kuin kehenkään muuhun.

Jostain syystä tätä kuvaa aina raastaa katsoa.

Toinen murrosikä

Olen tullut siihen lopputulokseen, että minusta tuntuu aivan samalta nyt kuin 15-vuotiaana. Silloin ei tosin tuntunut hääviltä. Podin identiteettikriisiä, olin ulkopuolinen, en tiennyt, mitä halusin, enkä sitäkään, mitä kaikkea vielä ehtisi tapahtumaan. Olin jatkuvasti ahdistunut ja masentunut. Halusin kuolla. Olin myös hyvin lähellä munata kaiken masennuksissani, sillä en päässyt lukioon, johon luulin haluavani, ja sitten meinasinkin olla menemättä mihinkään kouluun, ja sen jälkeen olin vielä lähellä jäädä loukkuun uuteen koulukiusaamishelvettiin. Tuntuu, että munaus, jonka olin vähällä tehdä silloin on nyt päässyt tapahtumaan. Tosin tämä on aivan eri asia kuin lukion valinta. Silti tulee ajatelleeksi, että vaikka kaikki silloin kerran järjestyikin, olen nyt onnistunut paskomaan asiani samaan pisteeseen uudestaan.

Déjà vu -kokemuksen herättää myös se, että nykyinen duunipaikkani tuo välillä huomattavasti mieleen yläasteen. Jaksan yllättyä, miten nelikymppiset naiset vielä naureskelevat sanojen "tussu" ja "tussi" samankaltaisuudelle ja miten jotkut tahot haluaisivat pystyä tunkemaan kaikki samaan muottiin. Kaiken lisäksi koko duunipaikassa on lisäkseni vain yksi, joka ei tupakoi. Minulla ei mitään tupakoivia ihmisiä vastaan ole, mutta röökipaikka tuo mieleen yläasteen ulkovaraston, jonka taakse teinit hipsivät mahdollisimman huomiotaherättävästi vetämään poskisauhuja. Puljussa on nimittäin aivan samanlainen ryhmäpaine tupakointiin. Monet ovat aloittaneet tupakoinnin uudestaan lapsen synnyttyä, kun heti ovat vain pystyneet. Vakioihmetyksenaiheet päivän kuluessa ovatkin: "Ai, etsä polta?" ja "Miten et tiiä, et tää on röökimerkki?". Kun tähän laskee vielä sen, että suurinosa työkavereista on punkenut kakaran tähän maailmaan ennen 25 vuoden ikää, tunnen oloni koko ajan varsin ulkopuoliseksi.

Aika kujalla tässä ollaan. Voi kun olisi nyt se joku kirjojen viisaas ihminen tässä seurana, tai edes jokin tylsä korkeampi voima, joka voisi kertoa minulle, mitä tällä elämällä oikein pitäisi tehdä. Tavallaan tiedän, etten voi pyytää paljon, toivoessani samanlaisia asioita itselläni kuin lähes jokaisella kaduntallaajalla on (ja ne perkeleet eivät edes ymmärrä olla kiitollisia), mutta silti minulla ne ovat alkaneet tuntua samalta kuin pyytäisi kuuta taivaalta. Ja minulla on huono omatunto, että tämä maan matoinen ylipäätään edes jotain kehtaa pyytää.

Jotain muutosta on kuitenkin vuosien varrella tapahtunut. Vaikka alussa sosialisointi olikin taas karmeinta ikinä, näin parin kuukauden vierähdettyä olen löytänyt itsestäni taas sen pienen sosiaalisen minäni, joka lukioaikoina heräsi. Luulin sen jo menehtyneen masin ikeen alla, mutta totta se on - minä pystyn pyytämään neuvoja, käsittelemään kusipäitä ja jopa pitämään yllä sitä iänikuisen paskamaista small talkia. Se kettumainen työkaveri on toki edelleen kuittaillut ujoudesta, mutta minkäs sille mahtaa, kun kyseinen henkilö on selvästi päättänyt, että minä en ole sosiaalinen edes sosiaalinen ollessani. Jokin muukin on luikkinut mieleni sopukoista. Pohdin sen aiheuttamia tuntemuksi tällä viikolla. Yhtäkkiä asiat, joihin olen pitkään myöntynyt, ovat alkaneet näyttää alistavilta ja herättäneet minussa ärtymystä. Nyt taisin tajuta, mikä on muuttunut - itsekunnioitukseni on palannut.

P.S. Olen lisännyt oikeaan palkkiin muutamia sivuja, joista ainakin itse olen löytänyt vertaistukea. Toivottavasti tekin.

Vesilasia pitelevä tyttö

Le Déjeuner des canotiers (Veneseurueen juhlapäivällinen), (1880-1881)

Oletteko nähneet elokuvaa Amélie? Se on ehkä ainut elokuva, joka kertoo ihmisestä, jolla on jonkinasteinen sosiaalinen fobia. Tämä Renoirin maalaus esiintyy kyseisessä elokuvassa. Maalauksen taaimmaisessa pöydässä istuu tyttö, joka juo vettä lasista. Hän näyttää olevan keskellä kuvaa, mutta silti ulkopuolella. Ihmiset hänen ympärillään eivät edes näytä huomaavan häntä; viereinen mieskin katsoo kohti toista naista. Kaikille juova tyttö onkin kuin näkymätön.

P.S. Jos joku tietää muita elokuvia, jotka kertovat ujoudesta, saa kertoa.

Minä jään

Viikonloppuna kävin kotona uhmaten sitäkin, että tämä tauti kehittyisi mahdollisesti pahemmaksi. Koti ei vain tuntunut enää kodilta. Oikeastaan tuntui siltä kuin olisi ollut vieras - vieras omassa kodissaan. Kaiken lisäksi vanhemmat olivat siirtäneet jäljellejääneet tavarani ja ottaneet huoneeni uuteen käyttöön. Olin toivonut pääseväni omaan tuttuun huoneeseeni nukkumaan. Huomasin myös, että olin unohtanut kokonaan, miten tylsää kotona olikaan. Istuin lauantaipäivän yhdessä sohvannurkassa aikaa tappamassa. Kun ei ole kavereita, eikä sisaruksia, on vaikea saada aikaa kulumaan millään ja aloin pikkuhiljaa vajota takaisin samaan passiiviseen mielentilaan, jossa olin vuosia. Kaipa kotoonta lähtemiseen oli sittenkin hyvä syy.

Myöhemmin päivällä menin käymään ostoskeskuksessa, jotta edes jotain pääsisi tapahtumaan. Päädyin ostamaan muutaman kivan jutun, vaikkei niihin olisi kai varaakaan. Huomion kiinnitti teini-ikäiset energiajuomatölkkeineen ja kolmekymppiset kiljuvine lapsineen. En juurikaan nähnyt enää ikäisiäni parikymppisiä nuoria aikuisia. Olen vältellyt kyseiseen kauppakeskukseen menemistä, sillä vielä viime keväänäkin siellä näkyi yhtenään vanhoja tuttuja peruskoulusta, jotka haluaisin jo unohtaa. Nytkin olin varautunut näkemään samoja kuluneita naamoja, mutta en nähnyt ensimmäistäkään. Asiaa ihmeteltyäni tuli mieltä kalvava ajatus- ovatko ne kaikki ja jopa ne kusipäisimmät jo päässeet opiskelemaan, lähteneet ja jatkaneet elämäänsä? Tunsin oloni suunnattoman tyhjäksi. Kaikkialla riippui ikivanhoja muistoja, muttei mitään, mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen. Silloin tajusin, että minä olen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin yhä se kumma rastapäinen tyttö, jolla ei ole kavereita ja joka käy ostarillakin yksin. Aika on ajanut minusta ohi poimimatta kyytiin. Vain minä olen jäljellä.

"18-vuotias etsii vielä itseään"

Lause, johon törmäsin hiljattain. Oikeastaan kahdeksikon voisi tuosta vaihtaa mihin tahansa numeroon ja koossa olisi silti tuo loppuunkulutettu virke. Muistan, miten abivuotenakin vielä opinto-ohjaaja neuvoi rauhoittumaan, koska on täysin luonnollista, että tässä iässä vielä etsii itseään. Niin kauan kuin muistan olen ollut siinä iässä. Kysymys kuuluukin, että milloin sitä pitäisi itsensä löytää. Tuntuu, että heti kun ensimmäinen numero alkaa jollakin muulla kuin ykkösellä, itsensä pitäisi löytää jostain saunan takaa. Työkkärinkin konttorirotta totesi virne kuonollaan, että on itsestäänselvää, ettei tästä mun elämästä mitään tule, joten täytyykin hakeutua mahdollisimman pian tuohon kouluun nurkan takana päivystämään ja vaihtamaan vanhusten vaippoja. Sieltä ja vanhempieni suunnasta tuleekin mukavan lannistava paine. Kumpikaan ei usko kykyihini tai välitä siitä, mitä minä haluan. Olen umpikujassa. En halua ryhtyä alalle, josta en pidä, mutta kun hoetaan, etten minä mihinkään muuhunkaan pysty. Jossain sisimmässäni kuitenkin tiedän, että kyllä minä pystyn. Itse asiassa olisin jo pystynyt vaikka mihin, jollen olisi epäonnistumisestani aina niin varma.

Viime yönä ikävä kotipaikkakunnalle oli kova. Itkeskelin läpi yön itseni uneen vain herätäkseni parin tunnin kuluttua toistamaan saman manööverin. Kuitenkin äidille soittaminen stressaa aina, vaikka tuttuun ja turvalliseen olisi kuinka kova kaipuu. Eilenkin eukko oli tavanomainen mukakiireinen ja katkera itsensä. Aina lopettaa puhelun, vaikka haluaisin vielä jutella ja ei koskaan unohda piikitellä jostain. Kaipa se on sitä, "kun hylkäsit minut tänne niin älä enää kuvittelekaan saavasi jotain kuuntelijaa!".

Melkein ainahan tässä on eletty ilman ihmissuhteita, mutta nyt olo on todella yksinäinen. Olen jopa miettinyt netin puoleen kääntymistä, mutta tosiasia on, etten enää jaksaisi huonoja ja pinnallisia kaverisuhteita kuten entisen parhaan ystäväni kohdalla. Siitä lähtien, kun päätin ottaa häneen etäisyyttä, olen miettinyt, olisiko pitänyt sittenkin vain purra hammasta ja ottaa mitä saa. Muutama päivä sitten sain kuitenkin kauan kaipaamani varmistuksen siitä, että tekemäni ratkaisu oli oikea. Hän laittoi viestiä varmaan puolenvuoden tauon jälkeen ja kyseli muutostani. Kun vastasin ja kysäisin hänen kuulumisiaan, niin heti alkoi tuttu vuodatus, miten ahdistavaa ja vaikeaa hänen elämänsä on. Tuli liian elävästi mieleen ne kerrat, kun kaipasin kuuntelijaa omaan ahdistukseeni ja yritin hänelle puhua, muttei sieltä tullut mitään muuta kaikua kuin aiheenvaihto ja keskustelun ohjaaminen takaisin madameen. Kusipäämiehen aikoinaan taas hypättyä syrjään, pamahti hän jälleen luokseni hakemaan lohtua ja mainostamaan hautovansa itsemurhaa. Entä missä hän itse oli, kun minä aivan oikeasti haudoin itsemurhaa?

Olen katkera siitä, että monella tosiaan on jopa useampi sellainen ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta ja joka hyväksyy sellaisenaan. Onneksi minulla on sentään lähes samanlainen suhde mieheeni, vaikkei se tietenkään ystävyyttä täysin vastaa. Tämähän on aina kuitenkin ennen kaikkea parisuhde, eikä mitään turvaverkkoa sen alapuolella ole. Siksi tässä aina pelottaakin.

Tyhjyys

En ole ehtinyt kirjoittamaan, vaikka olisin halunnut. Olisi kyllä tullut tarpeen. Masentaa ihan vitusti. Ainoa mistä tällä hetkellä sytyn on käsilaukut. Haluan ostaa niitä ainakin sata sen kolmenkymmenen seuraksi, mitä minulla on jo. Tykkään levittää ne kaikki riviin sängylle ja ihailla niitä. Niin koukuttavia ja niin turhia. Suurin osa on liian pieniä, jotta niitä tulisi ikinä kiikutettua käsipuolessa. Harvemmin edes käyn missään, jossa niitä pääsisi esittelemään. Ei edes ole naiskavereita, joilta kerätä myötäihailua. Ainoat ämmät, joita tapaan on äidin järkyt sukulaiset ja niitäkin vain pakosta. Ihan kuin niiltä jotain kehuja saisi, kun ihme on jo sekin, jos minulle edes puhuvat.

On sellainen olo, että tuosta helvetin Vapusta pitäisi sanoa jotain. Että tein sitä ja sitä, kun oli Vappu. Mutta en tehnyt yhtään mitään. En varsinkaan keikkunut kaupungilla linnunpaska päässä kuten varmaan oli velvollisuus. Tunnenpa oloni huonoksi ihmiseksi. Sitä vartenhan suurin osa juhlapyhistä taitaa olla. Että näkymättömät ihmiset voisivat tuntea olonsa mahdollisimman surkeiksi, ulkopuolisiksi ja omituisiksi. Oikeastihan täälläpäin ne juhlapyhät on siksi, että porukalla olisi mahdollisimman monta tekosyytä juoda perskännit. Mitä muuta syytä olisi juhlia Vappua ja Jussia tällä mittakaavalla, kun edes länsirajan takana sitä ei tehdä. Kaikki ympärillä kiljuu siitä normaalin elämän osa-alueesta, josta olen jäänyt paitsi. Eniten kirkuu kyllä pääni, joka soimaa minua siitä, että vietän vastoin yhteiskunnan odotuksia juomapäivää kuin 80-vuotias. Soimaahan se toki siitäkin, että loppujen lopuksi todella haluaisin viettää sitä odotusten mukaan.

En nähnyt Höpöä pariin viikkoon ja yksin täällä räädyttyäni en pian juuri muuta ajatellutkaan kuin sitä ihmistä. Kun se sitten viimein tuli tänne, halusin vain pois. Missään ei ole mitään hyvää juuri nyt. Ei läheisyydessä, seksissä tai yhdessäolossa. Jokainen sen liikekin ärsytti minua. Olo oli koko ajan kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä. Halusin olla yksin. Jokin puoli minusta halusi taas vakuuttaa itseni siitä, ettei se mies halua muuta kuin hyötyä minusta. Silloin kaikki nämä järjettömät tunteeni saisivatkin jonkin syyn ja oikeutuksen. Jokin toinen taas katsoi ylenkatseella ja totesi, että kyllähän mä pystyisin parempaankin. Olisin halunnut olla vaikea ja vittumainen. Imeä itseeni voimaa toisen kustannuksella paikatakseni sitä, miten epäonnistuneeksi ja heikoksi tunnen itseni. Yöllä, kun naurettiin ja katsottiin telkkaria pimeässä, itkeskelin samalla sitä, että minun täytyy kuolla. Jotenkin, kun ajattelen, että tarkoitukseni onkin kaiken aikaa ollut kuolla, kaikki palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen.

Olen odottanut pitkään mahdollista poismuuttoa. Poispääsyä lapsuudenkodista, pienten tarpeellisten juttujen ostelua ja uutta käännettä tähän jämähtäneeseen elämääni. Ehkä olen odottanut sitä liikaa, koska nyt se kauan odotettu tapahtuma ei tunnu miltään. Ei mitään jännitystä, innostusta tai iloa. Ainoastaan tyhjä ja turtunut olo. Mulle on ihan sama. Ainoa, mikä herättää jotain tunteita on ajatus siitä, että viimein saisin vastuuta ja en olisi enää yksin. Se ajatus nimittäin ahdistaa.

Tilasin uuden laukun. Sitä veskaa odotellessa tulee hyvä mieli. Mutta viimeistään silloin, kun haen sen postista en enää halua sitä.

Stressijoulu ja ahdistusuusivuosi kuulumisia

Vietin viikon joulusta uuteen vuoteen Höpöni kanssa. Joulu ja uusi vuosi ovat jostain syystä aina minulle hyvin masentavaa aikaa. Kaipa siksi, että silloin yksinäiset ihmiset muistavat, miten yksinäisiä ovatkaan. Olen ollut jo pitkään muutenkin pää perseessä, mutta tarrauduttuani mieheen yhä pahemmin, oli joulu jopa siedettävä ja ehkä ihan mukavakin kokemus. En silti edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät repimään joulusta jotain muuta kuin vatsahaavan ja jaksavat vääntää jos jonkinmoista torttua ja koristetta. Kaipa sillä on jotain tekemistä sen kanssa, etten ole koskaan tajunnut sitä jeesusläppääkään.

Uudenvuodenaatto taas oli imenyt itseensä kaikki joulusta unohtuneet ahdistuksen mehut. Huolimatta sosiaalisesta vajavuudestani tykkään tanssia (kännissä), bilettää (kännissä) ja viettää aikaa kavereiden seurassa (kännissä), joita minulla tosin ei enää taida olla. Uv iltana tuli kauhea masennus juuri tuosta viimeisestä. Ei minulla ole koskaan ollut ystäviä, mutta viime vuoden vaihteessa sentään oli Blondie, joka elelee niin syvällä omassa navassaan, ettei viitsinyt tämän vuoden alkaessa edes onnea toivotella. Eipä hänestä sen enempää, sillä viis siitä kuka on kaverina tai ei, kunhan olisi edes joku tyttökaveri jonka kanssa taas juhlia ja ostaa turhia rättejä Henkkamaukalta.

Viime vuoden vaihteessa olin henkiseen tilaani nähden hyvin onnellinen, eilinen koostui siitä, että pelasin Höpön kanssa videopelejä ja join shampanjapullolla pääni täyteen, jonka ansiosta olin hetken masittomassa tilassa. Olen huomannut, että alkoholi on aika tehokas vaientamaan masennuksen kyynisen äänen päässäni. Minulla onkin kaamea fobia siitä, että onnistun vielä sairastumaan alkoholismiinkin. En tosin ole koskaan ollut mikään kova juomaan, minkä luulen johtuvan siitä, että sairaalloisen ujona ihmisenä tarvitsen alkoholia vain sen verran, että sosiaaliset paineet poistuvat. Luonnostaan sosiaaliset ja iloiset ihmiset taas tarvitsevat isompia määriä tunteakseen olonsa vielä sosiaalisemmiksi ja iloisemmiksi ja sitten laattaavat ja sammuvat ympäriinsä, joista kumpaakaan minä en ole perseet olalla koskaan tehnyt.

Ainakin minua suudeltiin rakettien paukkeessa, mitä myöskään en ole koskaan tehnyt, perseet olalla tai ilman. Onneksi on tuo mies tuossa. En edes ymmärrä, miksi tunnen itseni niin epäonnistuneeksi siitä hyvästä, etten juhlinut kuin valtaosa ikäisistäni, kun minulla on kuitenkin ihana Höpöni.

Huomenna pakotan itseni taas kirjastoon opiskelemaan pääsykoetta varten. Olen tainut luovuttaa jo ennen kuin edes aloitan ja vihaan itseäni siitä hyvästä.

Onnellisempaa vuotta 2012 kaikille teille. 

Muistakaa rakastaa itseänne. ♥

Sitä samaa

Ginger: Oot onnekas, kun sulla on niin monta hyvää kaveria.
Höpö: Mmh. Mua harmittaa, kun sulla on niin huonoja kavereita.
Ginger: Mmmh. Niin muakin......
Ginger: Mut kyllä mä saan uusia kavereita, kun vaan pääsen opiskelemaan.
Höpö: Niih, kyl sä saatkin <3

Taisin sanoa tuon viimeisen enemmän itselleni kuin Höpölle. Olisi varmaan pitänyt rohkaistua, mutta koko lause tuntui vain valehtelulta. Mitä tässä enää yrittää esittää, kun tietää jo vallan hyvin, että ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa, ettei muuta saakaan kuin huonoja kavereita. Yleensä ne ensimmäiset päivät uuden koulun alkaessa ihmiset tutustuvat toisiinsa, eivätkä juuri sen jälkeen. Itse sen sijaan näytän dorkalta ja ulkopuoliselta, sillä pelkästään uusien ihmisten läsnäolo hermostuttaa. Sitten, kun alan rohkaistua kaikki kaveriryhmät on jo muodostettu ja niihin ei ole enää änkeminen näillä sosiaalisilla taidoilla. Niinhän se on mennyt jo vaikka kuinka monta kertaa.
Tunnen syyllisyyttä itselleni antamista turhista lupauksista. Lupasin olla vielä joskus onnellinen ja sosiaalinen. Lupasin matkustavani paljon ja pääseväni yliopistoon, mutta tuntuu siltä, etten koskaan tule saavuttamaan mitään niistä. Kaipa pitäisi opetella tyytymään siihen, mitä näillä ongelmilla saa. Ehkä pitäisi opetella elämään masennushirviön kanssa.

En enää tiedä, mikä minusta teki tällaisen. Tuliko minusta liian ujo ilkeilyn seurauksena vai sainko kaiken paskan niskaani nimenomaan siksi, että olen liian ujo? Tuntuu, että olen aika turta uskomaan, että kaikki voisi yhtäkkiä järjestyä. Tuntuu todennäköisemmältä, että kaikki loputkin hyvät asiat muuttuvat vielä huonoiksi. En haluaisi edes ajatella sitä. Mutta silti ajattelen, vaikkei se oikeasti ole mikään syy-seuraus suhde. Ei se, että kaikki menee pieleen yhtä henkireikää lukuunottamatta tarkoita sitä, että senkin pitäisi mennä.

Pitäisikin vain keskittyä siihen, mistä on juuri nyt onnellinen, eikä koko ajan märehtiä sen menettämistä. Sen lisäksi olisi tietenkin ihan hyvä keskittyä saamaan se opiskelupaikkakin, jottei ikuisesti kaikki menisi päin vittua paitsi muna.

I'm hard to remember but impossible to forget

Varmaan yksi maailman rumimmista asioista sanoa toiselle on "sori, mä vaan unohdin sut". Se on kuin sanoisi "sori, mulle et aina vaan ole olemassa". Miten joku voi vain unohtaa, että toinen hengittää ja tuntee? Mutta ei kyllä olisi ensimmäinen kerta, kun unohdetaan, että minä tunnen. Tunnen pettymystä, surua ja loukkaannun juuri niin kuin kaikki muutkin. Se, etten ehkä tuo itseäni esille koko ajan tai raivoa, itke tai uhkaile muiden edessä ei tarkoita sitä, etteikö minullakin olisi paha olla, kun minua kohdellaan kuin räsynukkea, jota voi potkia ja paiskoa miten lystää ilman, että siihen sattuu. Olen nyt saanut lopullisesti aika inhottavan potkun suoraan kylkiluiden väliin ihmiseltä, jonka kanssa luulin olevani läheinen. Tuntuu siltä, ettei hänelle usein juolahda mieleen, että muillakin on ongelmia, eikä mitään prinsessaongelmia, vaan oikeaa pahaa oloa ja ahdistusta, joka tulee arkipäiväisistä välinpitämättömistä teoista, varsinkin läheisten tekemistä. Haluaisin vain katkaista välit tähän ihmiseen. Hänen tapansa antaa parisuhdesirkuksensa levitä ystävyyssuhteisiin tekee paljon suurempaa vahinkoa kuin hän edes osaa kuvitella. Tai ehkäpä hän vain kuuluu niihin ihmisiin, jotka alkavat pitää toisen ymmärrystä itsestäänselvänä. Ihan sama, vaikka kohtelisi kuinka väärin. Kyllä se taas ymmärtää. Siedän paljon paskaa ihmisiltä, joista välitän, mutten enää siinä vaiheessa, kun alan tuntea olevani pelkkä esine. Esine, joka on arvoton, jollei toteutu pääasiallista tehtäväänsä; ole pelle, terapeutti ja tukipalvelu samassa paketissa.

En jaksa kuunnella kömpelöitä valheita ja tekosyitä. Olen tuntenut sinut liian kauan tunnistaakseni ne sellaisiksi. En jaksa tätä ihmissuhdemaailmaa, jossa asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä. En jaksa hymyillä feikkihymyä ja todeta rivien välistä, että sun takia mun oli paha olla. Haluaisin kertoa, että olin todella väsynyt ja silti odotin, koska olin luvannut. Haluaisin kertoa, että itkin päiviä, koska olin niin pettynyt. Haluaisin kertoa, miten paskamaista on olla silti piittaamatta. Mutta en voi kertoa, koska niin ei ole tapana. Se on ihmissuhteiden kirjoittamaton sääntö. Enkä voi katkaista välejä, koska se olisi lopullista, kömpelöä ja vastoin sääntöjä. Eikä minulla ole tuttavia liiaksi, joten minun pitää valita: Pitääkö kiinni kunniastani ja näyttää, ettei minua kohdella näin, mutta olla myös pitkään ellei lopullisesti yksinäinen, masentunut ja puoliksi kuollut? Vaiko jälleen niellä paha oloni ja pitääkin kiinni tästä ihmissuhteesta baari-iltojen, naurun ja syntymäpäivien takia, mutta samalla saada kasa paskaa niskaan säännöllisin väliajoin? Tiedän, minkä valitsen. Sen mikä pitää minut pisimpään kaukana entisestä pahan olon tunteestani.

Ei huvita lähteä ulkomaille. Ei huvita lähteä juoksemaan, joogaamaan tai katsoa elokuvia. Mua ei huvita enää mikään. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka hyväksikäyttävät sitä, että minun täytyy noudattaa sääntöjä. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka hyväksikäyttävät sitä, että minä en uskalla olla noudattamatta sääntöjä. Mä en osaa pelata ihmissuhdepelejä, en ole koskaan osannut.

Taas on liikaa aikaa yöllä

Tajusin juuri, etten varmaan pystyisi asumaan yksin. Olen ollut kaksi päivää tyhjässä talossa ja ikävöin jo mitä tahansa ihmiselämää. Höpö haluaisi muuttaa tulevaisuudessa pikkukaupunkiin tai jonnekin skutsiin, koska siellä on halvempaa ja enemmän tilaa. Maaseutu on kaunis kesällä, mutta talvella vain kamalan pimeä, kolkko ja pelottava. Niin ja yksinäinen. En halua minnekään yksinäiseen paikkaan potemaan yksinäisyyttäni. Mieluummin poden sitä jossain, missä voin lähteä koska vain kulman taakse lohduttamaan itseäni shoppailulla tai hyvällä ruualla. Haluan nähdä uusia naamoja päivittäin, vaikken niiden kanssa missään tekemisissä uskaltaisi ollakaan. Siitä syystä ahdistaa ajatus pikkukaupungistakin, vaikkei tietenkään yhtä paljon. Äitini on kotoisin juuri eräästä pikkukaupungista, jonka porukka on yhtä sisäsiittoista ja tynnyrissä kasvanutta kuin Texasin moottorisahamurhaajien perhe. Asun suurkaupungissa ja välillä minusta tuntuu, että tämäkin on liian pieni. Höpö taas inhoaa suurkaupunkeja. Tai ainakin sanoo inhoavansa, vaikkei sellaisessa koskaan ole muutamaa tuntia pidempään koittanut olla. Tosin en minäkään ole paljoa maaseudulla tai pikkukaupungissa koittanut olla. Ehkä olenkin taas vain vaikea, enkä ymmärrä sitä, ettei parisuhteessa voi aina saada tahtoaan läpi, vaan täytyy tehdä myönnytyksiä. Sen kuitenkin ymmärrän, että pää räjähtäisi, jos joutuisin elämään jo viikonkin töiden ja kodin välillä ilman, että näkisin ketään duunin ulkopuolella. Olen vaikka kuinka kauan haaveillut siitä omasta kämpästä ja omasta rauhasta ja siitä kun saa olla miten lystää ja sisustaa itselleen pienen soman turvapaikan. Ajattelin, että heti sinä päivänä, kun helvetti jäätyy ja saan jonkin kivan opiskelupaikan, muutan omaan vaatekomerooni keskustassa. Ah, olisi vain minä ja torakat. Mutta ei. Pari ihmissuhdetta löydettyäni olen kasvanut näinä vuosina varsin epäitsenäiseksi. Ehkä siksi, että minä jos kuka ymmärrän, miltä tuntuu olla ihan yksin, enkä aio siihen yksinäisyyteen ainakaan vapaaehtoisesti enää palata. Tai sitten voinkin lisätä ansioluettelooni vielä senkin, että pohjimmiltani olenkin täysin perässä vedettävä lammas. Oli miten oli, en pidä siitä, kun jokin muistuttaa minua entisestä pahasta olostani. Täällä yksin telkkaria möllötettyäni jokin on muistuttanut siitä. Nyt tuntuu siltä, että joudun varmaan luopumaan tästäkin unelmasta stp:n takia...

Tätä tuli kirjoitettua liian monta tuntia

Saavuin juuri kauppareissun ja saikkutodistuksen viennin jälkeen tyhjään taloon. Pitäisi varmaan nauttia siitä, kun on välillä omaakin rauhaa, mutta tuli vain jotenkin kauhean toivoton ja yksinäinen olo. Nyt on perjantai ilta, ulkona on helvetin lämmintä ja aurinkoista, mutta istun yksin kotona vahtaamassa jotain paskaa "kalju John Travolta vetää turpaan kaikkia" -leffaa telkkarista. Höpö on kavereidensa kanssa. Pyysin, että voitaisiin mennä niiden kanssa juopottelemaan, kun sillä on lomakin. Ei kuulemma ollut unohtanut, mutta on kuitenkin menossa nyt yksin niiden kanssa. Tosin minähän olen kipeä, mutten koskaan niin kipeä, että mieluummin viettäisin viikonlopun yksin pimeässä kopissa masentuneena. Ehkä Höpö ei halunnut minua mukaan, kun olen niin ujo, eivätkä sen kaverit varmaan pidä minusta siksi. Eivätpä kuitenkaan ole itsekään koskaan yrittäneet minuun tutustua.

On niin raastavan yksinäinen olo. En voi soittaa Blondielle, koska se ei edes vastaisi. Höpölle jo soitin, mutta taisin vain pilata sen illan, kun vinguin siitä, etteivät sen tyhmät kaverit voi mennä huomenna juomaan, jolloin ehkä vielä pääsisinkin mukaan. Äidille taas soitan vasta kuolleen ruumiini yli, sillä se jos kuka osaa saada minut tuntemaan oloni uusavuttomaksi luuseriksi. Se oli sitä mieltä, etten pystyisi ajamaan edes muutaman kilometrin matkaa ravintolaan ilman, että kuolen tai romutan autoni. Päätin sitten tänään ajaa 20 kilsaa kostoksi, vaikkei minun edes olisi tarvinnut. En ahdistunut, vaan huudatin musiikkia täysillä kaikki ikkunat auki. Olo oli kuin kaikissa niissä tuhansissa musiikkivideoissa, joissa joku naikkonen ajaa avoautoa tissit tai perse vilkkuen ja letti hulmuten. Vihaan ajamista, mutta nyt en olisi halunnut pysähtyä koskaan. Kaipa siksi, että masennus heikentää kuolemanpelkoa. Ainakin minulla. Koko sosiaalisten tilanteiden pelko on oikeastaan aika kumma juttu. Se aiheuttaa kaikki muutkin pelot kuten pimeänpelon, ajopelon, läheisten kuoleman pelon, vainoharhat ja myös masennuksen. Silti masennus heikentää kaikkia stp:n aiheuttamia pelkoja, mutta lisää itse sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoa. Ne puolestaan pahentavat masennusta. Se on vittumainen noidankehä.

Tuli tänään suhteettoman paha mieli siitäkin, kun kävin viemässä sen sairastodistuksen paskaduunipaikkaani. Oikea persläpimagneetti koko kaatopaikka. Onnistuin huikkaamaan kerrankin aidosti iloisen tervehdyksen niille pässeille ja vastaus oli: "JA ÄLÄ VAAN TUU TÄNNE NOILLA KENGILLÄ! )):<" No perkele, olikin ihan varmasti kauhea himo tulla sinne haisevaan läävään valumaan hikeä naama turvoksissa ja vielä ihan huvin vuoksi. On kyllä aina niin mukava tulla töihin. Kaiken lisäksi yksi venäläinen rasvavalas toimii näköjään siellä jonkinlaisena omatekoisena poliisina.

Munkkipossu: Tuuksä töihin?

Ginger: En, mä olen kipee.

Munkkipossu: *tuhahtaa* Niin varmaan. Siltä näytätkin tosi paljon.

Ginger: Kuules nyt kristuksen vittu, älä sinä ala mua moralisoimaan siitä, etten kuoleman kielissä ole, kun eipä se sulle edes kuuluisi. *mumisee vaivaantuneena*

Onneksi paskapaikan takia myöhästyin junasta ja oli siksi aikaa käydä ostamassa itselleni ihana mekko lohdutukseksi.

Tosin ei sekään sitten kuitenkaan lohduttanut niin paljon.

Tuntuu siltä, ettei kukaan välitä olla kanssani ja ne harvat, jotka välittävät saavat kärsiä siitä, että olen tällainen vaikea ja surullinen tapaus. Itkeminen varmaan auttaisi nyt, mutta pidättelen silti kyyneliä, sillä tiedän, etten halua flunssapöhnääni lisätä vielä itkemisestäkin turvonnutta, kipeää ja tukkoista naamaa. Olen kuitenkin joko masokisti tai sitten vain tyhmä ja kuuntelenkin nyt pitäaikaista nyyhkybiisiäni.

Urge Overkill - Girl You'll be a Woman Soon

Itkettää tuo varmaan siksi, että se saa minut aina muistelemaan kaikkia masennuksen ja stp:n takia hukkaan menneitä ja meneviä hetkiä ja unelmia. Nyt alkoi nolottaa, koska minusta tuntuu siltä, että olipa kauhean imelä ja mukaherkkä lause tuo. Nyt taas alkoi vituttaa se, millainen kyyninen paska olenkaan. Huoh. Tarinan pointti oli kuitenkin se, että tänään Ginger angstasi vähän lisää ja löysi sisäisen autotyttönsä.
Toi biisi saa muuten myös tuntemaan itseni todella vanhaksi paskaksi. En osaa selittää miksi, joten pistän tähän kuvan, jotta kaikilla olisi sen näkemisen jälkeen varmasti yhtä muumioitunut ja paska olo kuin minulla, jollei biisi ollut tarpeeksi moista vaikutelmaa aikaansaamaan.

Paska merkintä

 Onpa onni, että aina alkaessa juuri uskoa, että ehkä todella onkin kiintymyksen arvoinen, läheiset ihmiset ovat aina paikalla palauttamassa maan pinnalle. On aika arvoton olo taas vaihteeksi. Seisoin tunnin metroasemalla parhaimpiini tälläytyneenä odottamassa Blondieta. Meidän piti mennä bilettämään ja olin odottanut tätä henkireikää kuin kuuta nousevaa. Eipä tullut Blondie, ei vaikka kuinka oli niin innoissaan ajatuksesta ja kuinka oltiin vielä eilen aiheesta puhuttu. Ämmä oli pistänyt pokkana puhelimensa kiinni. Selitys tulee tietenkin olemaan se, että akku loppui. Miksei sitten ladannut? No kun ei ollut laturia. Miksi sitten nyt yllättäen puhelin onkin auki, mutta ei vain vastaa? No kun ei huomannut.

Soitin kaikki yhteiset kaverit läpi. Kukaan ei osannut sanoa, missä oli, mutta pikkulintu lauloi, että luultavasti vietti iltaa kavereidensa kanssa. Siis kavereiden, jotka minäkin tiedän ja joista Blondie jaksaa aina negata. Ilmeisesti silti seura nyt kelpasikin, muttei kuitenkaan minua sinne voinut kutsua, vaikka luullakseni niiden ihmisten mielestä ihan neutraalitapaus olenkin. Tai sitten ei enää edes ollut niiden kavereiden kanssa, vaan oli taas 53263. kerran tapellut Kusipäämiehen kanssa ja tullut siihen tulokseen, että jos itsellä on paska fiilis niin sitten on kaikilla muillakin oltava. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se olen minä, joka saa kärsiä Kusipäämiehen käyttäytyessä nimensä veroisesta. Olen jo muutaman kerran lähtenyt itkien kotiin tapaamispaikalta, kun minut on lempattu mykistetyllä puhelimella, ja saanut sitten myöhemmin kuulla "nyyh anteeksi, mutta kun se sanoi, että oon läski" tms. Niin itsekästä, lapsellista ja rumaa. Onneksi ne kaikki yhteiset tututkin päivittelivät, että vittu mikä temppu varsinkin, kun ollaan niin hyviä kavereita. Onneksi myös minulla oli mukanani isot mustat aurinkolasini. Niiden takana on hyvä itkeä bussissa ja keskellä kaupunkia saamatta vaivautuneen uteliaita katseita. Joskus itkin bussissa kaikki meikit poskilleni. Silti kukaan ei vaivautunut kysymään, oliko minulla kaikki hyvin. Ihmisiä ei vain kiinnosta.

Soitin Höpölle. En tiedä miksi. Ehkä yritin vain vakuuttaa itseni siitä, että jotakuta kiinnostaa. Eipä kiinnostanut Höpöäkään. Sen äänensävy oli sellainen; vittuako siinä itket tollasta sattuu. Kysyin, että milloin tulee kotiin. Sanoi, että vasta tunnin päästä. Huokaisin ja sanoin, että mulla on niin paha olo nyt, josta se meni tietenkin väärinkäsittämään, että komennan sitä kotiin kavereidensa luota "vain", koska minulla on paha olo. Sitten se suuttui, eikä ole vieläkään kotona, vaikka yli tunti on jo mennyt. Tunsin oloni sen puhelun jälkeen vielä huonommaksi. Lopetin sen lyhyeen, koska en enää voinut peitellä sitä, ettenkö olisi parkumaisillani. Samasta syystä lopetin niiden yhteisten tuttujenkin kanssa puhelut lyhyeen. En halua jotain huhua, että olen niin heikko, että itken moisesta. Tosin kaikella järjellä ajateltuna ei niitä ihmisiä kiinnosta paskaakaan, olenko heikko. Mutten nyt oikein ole mielentilassa, jossa ajateltaisiin järjellä.

Kotimatkalla mietin, miten helpottavaa olisi vain pistää välit poikki kaikkiin ihmisiin. Tein niin joskus kahdeksannella luokalla, kun flippasin lopullisesti. Muistelin kaivaten aikoja, jolloin hädin tuskin uskalsin edes poistua kotoontani, eikä minulla ollut mitään tuttavia tai kavereita ystävistä puhumattakaan. Tosin eipä minulla niitä juuri ole nytkään. Välillä kaipaan sitä ihanaa ihmisistä steriiliä turvallista ympäristöä, jossa kukaan ei voinut satuttaa. Tosin se on sama kuin kaipaisi nyrkkiä silmään. On helvetti olla ihan yksin maailmassa. Silloin edes kauniit vaatteet päällä eivät tunnu miltään, kun ei ole ketään, joka niitä kehuisi tai edes katselisi. Ainoa hyvä puoli siinä on, että voi rakennella mitä kunnianhimoisempia haaveita, kun tietää, ettei tule olemaan puolisoa tai ystäviä niitä rajoittamassa. Keskityin tuolloin opiskeluun niin paljon, että jos keskittyisin siihen yhä samalla tavalla, minusta voisi tulla vaikka mitä. Silloin minulla ei tosin olisi elämää kuten ei oikeastaan ollut tuolloinkaan. Kipeetä, mutta ikävöin sitä helpottavaa tunnetta, kun on jo hyväksynyt sen, ettei tule koskaan saamaan sitä jotakin, mitä kaikilla muilla on.