Edelleen yksin

Menen aina luennoille hyvillä mielin, koska olen tässä parissa kuukaudessa jotenkin saanut varmuuden siitä, että olen aivan oikeassa paikassa ja tämä on se minun unelma-ala. Sosiaalisia suhteita ei silti vieläkään ole. On minulla muutama, joita moikkaan ja joille menen tarvittaessa puhumaan, mutta taas kaveriporukat ovat muodostuneet ja minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle. En ole yhtään sen paremmin perillä, miten ne sanattomat sopimukset syntyvät siitä, että näitä henkilöitä odotetaan ruokalassa ja näiden henkilöiden kanssa mennään aina istumaan samaan pöytään.

Haluaisin myös lopettaa ketipinorin syömisen. Olen todennut, etten jaksa tehdä mitään leijuessani koko ajan sen aiheuttamassa pöhnässä. En reagoi stressiin enää ahdistumalla, vaan nukahtamalla pystyyn, mikä ei ole yhtään sen parempi. Aina kun tulee sosiaalinen tilanne ja hiki alkaa virtaa, tunnenkin oloni tosi uupuneeksi ja uniseksi. Minun pitäisi tunkea ihmisten seuraan, mutten saa tungettua enää siksi, että se ahdistaisi, vaan siksi, etten jaksa. Ihmisten moikkaaminenkin tuntuu ylivoimaisen väsyttävältä ja en jaksa olla aktiivinen edes englannin luennolla. Sitten vihaan itseäni, kun en saa tehtyä tälle yksinäisyydelle mitään.
Lisäksi ei auta yhtään vaikka menisi kuinka aikaisin nukkumaan, kun aina saa kuitenkin laittaa kellon soimaan, ettei nukkuisi ties kuinka pitkään. Jos puhelimen kello ei pelastaisi, tekisin varmaan ruususet ja nukkuisin sata vuotta. Vuokrakin menee sopivasti tililtä itsekseen, eikä prinssi minua tänne asti vaivaudu suutelemaan.

Miksei voi vain lätkäistä lappua ilmoitustaululle ja pyytää kaikkia, jotka kaipaavat kaveria ottamaan yhteyttä?

Opamox

Kyllä tätä blogia pitäisi ja haluaisi päivittää, mutta kun ei saa aikaan, koska kaikkeen saa suorastaan pakottaa itsensä.

Pami kitusiin, koska laskin väärin ja tajusin, että pääsykokeissa täytyy saada joka tehtävästä vähintän 10 pistettä eikä 8. Ei sen väliä, mutta paniikki.
Pelotti kamalasti ottaa näitä pillereitä "voi tulla riippuvaiseksi" -saarnan jälkeen ja ajattelin, ettei mun niitä koskaan tarvitse ottaa, kun on ketipinorkin. Äsken oli kuitenkin kolmas kerta tällä viikolla.

Olo tuntuu laskuhumalaiselta. Väsyttää ja typottaa ja ajatus ei kulje. Keho tuntuu raskaalta, mutta vatsa ja rinta jotenkin kevyiltä. Ehkä ne kohta irtoavat ja leijailevat katon rajaan kuin heliumipallot samalla, kun loput minusta räsähtää lattian läpi naapurin mummolle.

Tämä ja viime viikko on masentanut ja ahdistanut ja sitten vähän vielä masentanut lisää huolimatta siitä, että annosta nostettiin. Lääkäri ihmetteli, kun enää en ole iloinen, vaikka kemikaalien määrä on tuplattu. Olen aina ollut huono kaikessa, mitä teen. Nyt olen myös maailman huonoin masennuspotilas.

Lässyti lässyti sanoi psykologi Lässy. Sitten se oli vähän anaalisoinut ja tullut siihen lopputulokseen, että poikaystävä ei pidä minusta, koska ei pyydä minua jäämään luokseen, vaan on valmis päästämään minut opiskelemaan (mikäli nyt sinne joskus pääsisin). Möllöti möllöti sen jälkeen samalla kun leikkasin ja liimasin unelmiani lehdistä. En tiedä itkinkö möllötyksen aiheuttamasta ahdistuksesta vai toteutumattomien unelmieni tähden. Jos joudun tapaamaan sen ukon vielä uudestaan otan pamin ennen vastaanoton alkua. Poikaystäväni vihaa minua

En halua kuolla, mutten halua olla tällainen elävä kuollutkaan. Haluan elää. Haluan, että minullakin on kavereita, joiden kanssa ottaa rumia kännikuvia. Sitä tässä itkin, kun mulla ei ole kavereita, enkä osaa tutustua kehenkään. Musta ei ole yhtään noloa nuoruuden bailauskuvaa, jolle nauraa vanhana. Musta ei ylipäätäänkään ole mitään kuvia. Kukaan ei tule muistamaan, minkä näköinen olin tai edes kuka olen. Tunnen niin usein kuin minua ei olisi olemassakaan. Olen jossain kuplassa, josta katselen maailmaa, mutten saa koskaan olla osa sitä. En halua elää, jos elämä on tällaista. Minulla ei koskaan ollut teini-ikää ja tällä menolla ei koskaan nuoruuttakaan. Minä vain olen. Ja niin on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkokin.

Haluaisin jo elää

Ja kyllä, tätä blogia vielä päivitetään. Avun piiriin pääsyn jälkeen tunsin tarvetta ottaa etäisyyttä blogista, koska olen yksinkertaisesti vain niin huono kirjoittamaan mitään positiviista. Lisäksi olen niin taikauskoinen, että jos sanon ääneen tai kirjoitan minulla menevän paremmin, uskon, että sitten alkaakin mennä huonommin.

Kävin myös joka viikko psykiatrisella hoitajalla juttelemassa, mikä on vähentänyt tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. Harmi vain, että kiva hoitaja on melkein koko ajan sairaslomalla; nytkin ajat ovat olleet peruttuina melkein kuukauden, enkä haluaisi ketään muuta työntekijää. Viime viikolla soitti joku ärsyttävän oloinen mies, koska olin pyytänyt, että pääsisin juttelemaan edes jollekin. En vain tosin halunnut jutella sille miehelle ja nyt en ole kuullut mitään asiasta enää viikkoon. Luultavasti ne vihaavat minua, puhuvat kaiket päivät kahvihuoneessa, miten kiittämätön olen ja etteivät enää aio auttaa minua. Niin se menee terveisin masi.

Lääkeannosta on nostettu tähän mennessä jo kaksi kertaa. Ensi viikolla pitäisi nostaa vielä kolmannen. Tuttu tyhjyys on kuitenkin hiljaa palailemassa ja minua pelottaa. En edes osaa sanoa auttoivatko lääkkeet vai olinko vain helpottunut siitä, että minua kuunneltiin. Ainakin pöhnäisyys on hellittänyt ja lääkityksen aloittaessani näin todella yksityiskohtaisia ja jännittäviä unia, mutta nyt näen lähes joka yö painajaisia. Tapahtumat ja henkilöt vaihtelevat, mutta sijainti on aina maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa yritän paeta tai taistella vastaan kammottavia hirviöitä, joiden ulkonäköä en enää herättyäni muista. Yhtenä yönä itkin unessani niin vuolaasti, että heräsin siihen, että minä aivan oikeasti olin itkenyt tyynyni märäksi. Toisena yönä olin unessa lapsuudenkotini sängyssä, mutta pelkäsin hirviöiden ilmestyvän vastapäiseen ikkunaan ja löytävän minut. En ole koskaan ollut niin peloissani kuin siinä unessa. Pelko oli niin käsinkosketeltava, että minua alkaa pelottaa uudellaan, kun vain muistelenkin sitä tunnetta.

Hoitaja onnistui jäämään sairaslomalle juuri, kun olin uskaltautunut puhumaan edes osan ongelmistani ja siinä vaiheessa, kun olisin eniten tarvinnut keskusteluapua. Olen nyt sinnitellyt useamman viikon, joten kaipa jaksan vielä seuraavankin. Se taitaakin olla iskulauseeni: Pitää katsoa huonoja asioita yhä uudestaan ja kestää. Olen tässä kyllä ajatellut vaihtaa iskulauseekseni: Jos katson taakseni, olen mennyttä. Haluaisin oikeasti todella paljon tatuoida sen vasempaan käsivarteeni, josta sitä voisi helposti aina katsoa, kun alkaa ahdistaa. Ajattelin nyt alkajaisiksi taiteilla tussilla. Ja minä jos kuka olen immuuni kaiken maailman korneille tsemppaus-sanonnoille.

Psst. Sertra on myös vienyt kaiken innon petipuuhiin (jota nyt kauheasti ei masentuneenakaan ollut), mutta nolottaa liikaa, että uskaltaisin siitä sanoa lääkärille.

Tilannekatsaus

Tällä viikolla sain lähetteen psykiatriselle. Kävin työterveyslääkärillä, joka olisi halunnut antaa minulle viikon saikkua, mutta kieltäydyin, sillä olen muutenkin päättänyt irtisanoutua. Jännitin ja pelkäsin kamalasti lääkärille olotilastani kertomista. Istuessani odotushuoneessa olin aivan jossain muualla ja tuntui kuin irtoaisin kehostani. Säikähdinkin aivan helvetisti, kun yhtäkkiä ovi tempaistiin auki. Ainakin onnistuin välittämään itsestäni pöpin kuvan.

Olin koko ajan pelännyt, etten kuitenkaan saisi pakotettua itseäni kertomaan tarpeeksi, mutta yllättäen sanat tulvivatkin ulos, kun kerran sain aloitettua. Lääkärinä oli sellainen vanhempi täti-ihminen, joka tuntui olevan järkyttynyt siitä, millaisia ajatuksia tässä haudotaan ja millaiset kotiolot sitä taustalla onkaan. Itse sen sijaan yllätyin hänen reaktiostaan. Kaipa jotenkin automaattisesti tulee ajateltua, että muilla on oikeastaan asiat vielä huonommin ja minä vain olen niin heikko ja huomionkipeä, että valitan tyhjästä. Lääkäri ei olisi halunnut päästää minua autolla kotiin, mutta ei sinne sakkopaikalle sitä peltiromua voinut jättääkään. Kuljin ulos kuin sumussa itkusta tihruisin silmin ja huomasin pihalla täriseväni kauttaaltani. Tärinä jatkui koko matkan ajaessani kotiin. Luultavasti en olisi huomannut lainkaan, jos joku olisi tullut autoni eteen.

Sain ajan psykiatriselle jo parin tunnin kuluttua. Kun menin paikan päälle, minulle tuli taas sellainen kovin tuttu ja varma tunne siitä, että olen siellä turhaan, sillä en ansaitse tai edes saa minkäänlaista apua. Lääkäri oli myöhässä ja teki mieli juosta ovesta ulos. Omista tuntemuksista kertominen tuntui myös jotenkin väärältä ihan kuin olisi päästänyt jonkun liian lähelle, vaikka se sitten olikin lääkäri, joka kuulee vielä pahempaa kymmeniä kertoja päivässä. Jossain vaiheessa en taaskaan pystynyt enää pitämään itkua sisälläni. Hävetti kamalasti itkemiseni, kunnes huomasin nenäliinapakkauksen lääkärin pöydällä ja sain jotenkin järkeiltyä itselleni, että varmasti moni muukin itkee vastaanotolla.

Psykiatri paljastui todella ymmärtäväiseksi ja asialliseksi. Hän kyseli viimeinkin minulta asioista, joiden niin monesti olisin toivonut lääkärien kysyvän ollessani viimeksi avun piirissä. Sain myös itse kerrottua asioista, joista en alaikäisenä auttajille voinut kertoa. Kertoessani kotioloistani tunsin koko ajan pelkoa siitä, että nyt isä taas raahataan paikalle kieltämään kaiken, mitä olen sanonut ja syyttämään minua. Nyt olen kuitenkin aikuinen, eikä kenelläkään ole oikeuttaa kertoa isälleni ilman suostumustani,

Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja sanoi, että voisin jäädä osastolle, mikäli haluaisin. Olisin halunnut, mutten kuitenkaan voinut, sillä se olisi edellyttänyt liikaa menojen perumista ja selittelyä. Seliseli miehelle, seliseli äidille ja seliseli töihin. Lopulta lääkäri kirjoitti minulle vasten tahtoani kaksi viikkoa saikkua. Ensimmäisen kerran joku tiesi paremmin kuin minä, mikä on minulle parhaaksi?

Vanhat diagnoosit olivat lääkärin mukaan edelleen voimassa. Minulla on piirteitä myös eristäytyvästä ja vaativasta persoonallisuudesta, vaikka arvelenkin ensimmäisen pääasiassa johtuvan ujoudesta. Vaikka olen monesti pohtinut, mahtaakohan masennus olla syy sosiaalisten tilanteiden pelkoon tai toisinpäin, oli psykiatri varma siitä, että minulla on kaksi erillistä sairautta. Kukapa haluaisi olla sairas, mutta minä ainakin tunsin suurta helpotusta siitä, että lääkäri viimein sanoi minulle suoraan, että minulla on sairauksia. Se tarkoittaa paitsi sitä, että voin parantua myös sitä, ettei minun enää tarvitse puolustella "vaikeaa luonnettani", joka ei edes ole osa luonnettani. Psykiatri puhui myös hyvin suoraan sen suhteen, että masennus on päässyt muhimaan jo siihen pisteeseen, että lääkehoito on ainoa vaihtoehto. Olin kuitenkin iloinen siitä, että hänen mukaansa sosiaalisten tilanteiden pelko saataisiin parannettua terapialle.

Lähdinkin sitten yhteensä viisi pillerireseptiä laukussani. Pääasiassa tässä syödään Sertralinia, jotta pelkäämäni sivuvaikutukset eivät iske niin puskan takaa aloitettuani Zoloftin. Olen syönyt Sertlania neljä päivää ja haittavaikutukset ovat kyllä aika vittumaiset jo tässä lievemmässäkin lääkkeessä. Kaikki ruoka maistuu pahalta, heräilen aamuyöstä, väsyttää ja olen jatkuvasti uninen, hirveä hedari 24/7 ja tuntuu kuin leijuisin about metrin maan yläpuolella, sillä en tunne kehoani kunnolla. Taisi tullakin tämä sairasloma tarpeeseen, koska ei tässä höyryssä mitään töitä tehdä. Tänään onneksi hedari on hellittänyt sen verran, että tämän merkinnän ylipäätään pystyn kirjoittamaan, vaikka silmät ristissä olenkin. Saa nähdä, miten Zoloftin kanssa käy, sillä noin 40% käyttäjistä tuntee näiden "lievien" sivuvaikutusten lisäksi vielä ahdistuksenkin lisääntyvän. Pää kyllä halkeaa, jos tämän jyskytyksen lisäksi vielä ahdistaakin kymmenen kertaa enemmän.

Sivuvaikutuksista huolimatta vointini on ollut psykiatrikäynnin jälkeen helpompi, vaikka en sitä pillerien piikkiin laskekaan, vaan sen, että minusta tuntuu, että viimein saan apua. Lääkkeiden suhteen vaikutus näyttää olevan se, että ne väsyttävät sellaiseen koomaan, ettei enää jaksa masentua tai ahdistua mistään. Viime yönä heräsin aamusta siihen, että ahdistus oli taas tekemässä tulojaan, joten nappasin ensimmäisen kerran Ketipinoria kaapista. Johan sitten tulikin uni kuin kymmenen kilon lekalla olisi täräytetty takaraivoon. Tänään en ole muuta kuin nukkunut, nuokkunut ja heräillyt. Jos jokin ahdistava ajatus tulee päähän, alkaa yksinkertaisesti väsyttää niin perkeleesti, ettei jaksa enää ajatella.

Saa nähdä, miten tämä tästä etenee. Minulla on aika ensi viikolla ja sain kuulla, että se pitämäni psykiatri ei jatkakaan lääkärinäni, vaan minua alkaa hoitamaan joku muu. Onko ylipäätään mahdollista, että kohtaisi toisen kerran hyvän lääkärin? Kaiken lisäksi sairasloma vaikeuttaa hieman töistä irtisanoutumista. Yritän tässä pakottaa itseni soittamaan huomenna ja irtisanoutumaan, vaikka kusipääesimiehen vittuilut ovatkin tuoreena muistissa. Onneksi äiti ja mies neuvoivat, että sillä ei ole mitään oikeutta tietää sairaslomani syytä, vaan lääkärintodistus riittää. Olisihan se nimittäin pitänyt arvata, että kyseinen henkilö yrittää poissaoloni yksityiskohtia kaivella. Pelottaa myös, että saan uudelta lääkäriltäni haukut, mikäli irtisanoudun, vaikka kiva lääkäri olikin sitä mieltä, että se työpaikka vain pahentaa masennustani.

Nyt taidan taapertaa kauppaan ostamaan suklaata, kun kerran heräsin. Pitää yrittää samalla sysiä pois mielestä sitä, miten negatiivisesti tämä kokopäiväinen nukkuminen ja väsymys vaikuttavat pääsykokeisiin lukemiseen.