Haluaisin jo elää

Ja kyllä, tätä blogia vielä päivitetään. Avun piiriin pääsyn jälkeen tunsin tarvetta ottaa etäisyyttä blogista, koska olen yksinkertaisesti vain niin huono kirjoittamaan mitään positiviista. Lisäksi olen niin taikauskoinen, että jos sanon ääneen tai kirjoitan minulla menevän paremmin, uskon, että sitten alkaakin mennä huonommin.

Kävin myös joka viikko psykiatrisella hoitajalla juttelemassa, mikä on vähentänyt tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. Harmi vain, että kiva hoitaja on melkein koko ajan sairaslomalla; nytkin ajat ovat olleet peruttuina melkein kuukauden, enkä haluaisi ketään muuta työntekijää. Viime viikolla soitti joku ärsyttävän oloinen mies, koska olin pyytänyt, että pääsisin juttelemaan edes jollekin. En vain tosin halunnut jutella sille miehelle ja nyt en ole kuullut mitään asiasta enää viikkoon. Luultavasti ne vihaavat minua, puhuvat kaiket päivät kahvihuoneessa, miten kiittämätön olen ja etteivät enää aio auttaa minua. Niin se menee terveisin masi.

Lääkeannosta on nostettu tähän mennessä jo kaksi kertaa. Ensi viikolla pitäisi nostaa vielä kolmannen. Tuttu tyhjyys on kuitenkin hiljaa palailemassa ja minua pelottaa. En edes osaa sanoa auttoivatko lääkkeet vai olinko vain helpottunut siitä, että minua kuunneltiin. Ainakin pöhnäisyys on hellittänyt ja lääkityksen aloittaessani näin todella yksityiskohtaisia ja jännittäviä unia, mutta nyt näen lähes joka yö painajaisia. Tapahtumat ja henkilöt vaihtelevat, mutta sijainti on aina maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa yritän paeta tai taistella vastaan kammottavia hirviöitä, joiden ulkonäköä en enää herättyäni muista. Yhtenä yönä itkin unessani niin vuolaasti, että heräsin siihen, että minä aivan oikeasti olin itkenyt tyynyni märäksi. Toisena yönä olin unessa lapsuudenkotini sängyssä, mutta pelkäsin hirviöiden ilmestyvän vastapäiseen ikkunaan ja löytävän minut. En ole koskaan ollut niin peloissani kuin siinä unessa. Pelko oli niin käsinkosketeltava, että minua alkaa pelottaa uudellaan, kun vain muistelenkin sitä tunnetta.

Hoitaja onnistui jäämään sairaslomalle juuri, kun olin uskaltautunut puhumaan edes osan ongelmistani ja siinä vaiheessa, kun olisin eniten tarvinnut keskusteluapua. Olen nyt sinnitellyt useamman viikon, joten kaipa jaksan vielä seuraavankin. Se taitaakin olla iskulauseeni: Pitää katsoa huonoja asioita yhä uudestaan ja kestää. Olen tässä kyllä ajatellut vaihtaa iskulauseekseni: Jos katson taakseni, olen mennyttä. Haluaisin oikeasti todella paljon tatuoida sen vasempaan käsivarteeni, josta sitä voisi helposti aina katsoa, kun alkaa ahdistaa. Ajattelin nyt alkajaisiksi taiteilla tussilla. Ja minä jos kuka olen immuuni kaiken maailman korneille tsemppaus-sanonnoille.

Psst. Sertra on myös vienyt kaiken innon petipuuhiin (jota nyt kauheasti ei masentuneenakaan ollut), mutta nolottaa liikaa, että uskaltaisin siitä sanoa lääkärille.

Se kuuluisa ryppy rakkaudessa

Huoh. Tapellaan jatkuvasti, mistä seuraa aina tunne kuin keuhkojen päällä olisi paritonninen kivi. Jokin minussa on muuttunut. En enää välitä tippaakaan, mitä tuo minusta ajattelee. En enää yritä sensuroida temperamenttiani, masennustani tai mitä suustani päästän. Sanon suoraan, kun vituttaa. Matkin toisen ääntä rasittavana kimityksenä. Sanon sitä idiootiksi. En ole tainut käyttäytyä niin kenenkään muun paitsi äidin seurassa teininä. Minua ei kiinnosta enää mikään tai kukaan. Ihan sama, että tämä suhde kariutuu. Ihan sama, mitä tässä tulee tapahtumaan, sillä vaikka tässä suhteessa menisikin hyvin, olisi minulla silti paha olla.

Unettomuus ja väsymys vaivaa taas. Olen työpaikalla töykeä ja mahdollisimman hapan töykeille ja happamille asiakkaille siinä toivossa, että ne valittaisivat ja saisin potkut. Minullehan tehtiin jo työkkärin puolelta selväksi, ettei mitään tukia tipu, ellen sitten niitä potkuja saa.

Olen yrittänyt ottaa päikkäreitä yhdeltä saakka, mutta kaikilla muilla tässä taloudessa tuntuu olevan jotain sitä vastaan. Olin juuri nukahtanut, kun heräsin vierestäni kantautuvaan pahaenteiseen rapsutukseen. Kissaperkele oli vääntänyt paskat viereeni sänkyyn. Oli siinäkin mukava herätys, kun siivosin sotkua oksennus suussa. En tiedä vituttiko sitä, että ei saanut huomiota vai oliko vessan ovi jäänyt kiinni, mutta vituttaa kyllä jos tämä tulee tavaksi.

Toisen kerran onnistuin nukahtamaan sohvalle, kun tuo sitten päättikin herättää minut ripustamaan kissanpaskaisia lakanoita, kun ei muka itse voi tehdä mitään. Luulin pääseväni jo takaisin nukkumaan, mutta sitten olikin vuorossa jokin munaton siivousrumba, joka koostuu minun komentelemisestani, että nyt tällä sekunilla pitää laittaa koneet käyntiin ja kerätä kaikki mahdollinen irtotavara ja pinota ne tiukkapipoisesti kaappiin, vaikka niitä kohta tarvitsisikin. Siispä riideltiin taas ja se ei millään tajunnut, miksi minua vitutti, että taas piti herättää minut jonkin oman uusavuttomuuden ja laiskuuden takia. Vituttaa myös, että ostin meille herkkuja, mutta eivät ne sitä kiinnosta. Valitti vain, kun suklaakroisanttipussi oli ruokapöydälle odottamassa (=tiellä). Eipä siitä välitetä, kun teen jotain kivaa, mutta kaikesta muusta ollaankin mussuttamassa. Aina se puhuu minulle kuin tyhmälle, jollen heti osaa tai ymmärrä jotain sen monimutkaisia selityksiä. Kaikki aina suhtautuvat minuun kuin tyhmään. Ehkä minä sitten olenkin tyhmä.

Viimeiset kuukaudet olen toivonut joka päivä, etten olisi koskaan syntynyt. Enhän minä edes halunnut tätä elämää. On epäreilua, että joku minut tänne silti päätti väkisin saattaa. Äidinhän oli pakko saada lapsi, vaikka kasvattajaksi täysin sopimaton olikin ja vieläpä miehen kanssa, joka ei alkuunkaan mitään lasta halunnut. Vaikka olenkin kaukana niin joka ilta jaksetaan piinata puhelinsoitolla, joka käsittelee sitä, miten minulla ei oikeasti ole paha olo, miten minusta ei koskaan tule mitään ja miten huono ihminen olen, kun en saanut edes perunalaatikkoa syötyä ennen kuin se vanheni. Sekin jo auttaisi, jos joku edes uskoisi, että minulla on paha olo, kun siitä kerron. Olen niin voimaton ja kaikki on mennyt totaalisen pilalle. Haluan vain kuolla.

Maailmanloppu tuli sittenkin

Tänään on ollut karmea olo. Töissä olin vähällä nukahtaa psytyyn, sillä en taaskaan ole nukkunut hyvin yli viikkoon jonkin epämääräisin ahdistuksen takia, joka herättelee öisin. Ainoa mikä auttoi töissä jaksamaan oli ajatus siitä, että huomenna voisi viimein ainakin nukkua pitkään, vaikka yöllä heräilisinkin. Sitten minulle vaihdettiinkin tahtomattani aamuvuoro, ja en saa nukkua tänäkään yönä. Kaiken lisäksi yksi työkaverini teki todella paskamaisen tempun ja lopetti työt tunti ennen vuoronsa alkua. Nyt minua odottaa todella raskas työviikko joulun jälkeen. Niinpä romahdin taas.
Mistä muka repiä lisää voimia, kun niitä ei enää ole?

Tulin juuri äsken kotiin ja itkin. Haukuin työpaikkani, tämän tuppukylän, itseni ja elämäntilanteeni. Mies otti tietenkin nokkiinsa kuten aina kommentoimatta mitenkään pahaa oloani.

En voi olla ajattelematta, että se että kaikki on mennyt pilalle ja masennus palasi on rangaistus siitä, että pari vuotta pidin itsestäni, uskoin tulevaisuuteen ja minulla meni hyvin. Uskoin silloin, että minulla oli ollut vain murrosikä ja paluuta takaisin ei enää olisi. Tuntuu niin ironiselta, että nyt sitten olenkin täsmälleen samassa tilassa, mutta vain pahemmassa sellaisessa. Menetin kohonneen itsetuntoni, kaverini, uskoni tulevaan ja sen mitä olin saanut opittua sosiaalisista tilanteista. Nyt olen taas sairaalloisen ujo, masentunut ja yksinäinen. Kaiken lisäksi olen juuttunut tähän helvetilliseen tilanteeseen, joka ei anna hengittää. Oma vikanihan se oli, kun muutin, vaikka hälytyskellot soivat. Pelkään, että minulle käy kuten työkavereilleni: Jumiudun työhön, josta en pidä, saan lapsen parikymppisenä ja jään paikoilleni. Pelkään, etten tule koskaan olemaan onnellinen.

Ihan kuin olo ei olisi jo tarpeeksi perseestä, kuokkavieraat kutsuivat jälleen itsensä kylään. Saavatko ne jotenkin telepaattisia viestejä aina, kun niiden vierailu ei käy, jotta voivat sitten ilmestyä paikalle? Eivät edes viitsineet kysyä, onko meillä jotain menoa kuten vaikkapa töitä. Teki mieli repiä puhelin itselleni ja karjua niille, että montako kertaa heitä pitää pyytää ilmoittamaan ajoissa. Sen sijaan kuitenkin huusin puhelun taustalta, että heillä ei ole mitään asiaa tulla tänne syömään kaapeista minun meille jouluksi ostamiani herkkuja. En tiedä kuulivatko, mutta mies veti herneen nenään ja sanoi, ettei minulla ole käytöstapoja. Voi olla, mutta enpä vajonnut kuokkavieraita huonotapaisemmaksi. Nyt sitten täällä ihmetellään, miksen halunnut heitä tänne tänään, kun minulla on todella huono olo ja naama itkusta turvonnut, tai huomenna, jolloin joutuisin viihdyttämään heitä umpiväsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Helppoahan se on miehelle kuokkavieraita hyysätä, kun makaa himassa viikonloput, eikä ole jatkuvan kritisoinnin kohteena johtuen siitä, että on ujo. Ihmettelinkin vähän, etteivätkö kuokkavieraat voi tulla, kun olen töissä. Eiväthän he minusta edes pidä. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaihtoehto. Ehdotin myös, että mieshän voisi mennä kuokkavieraiden kanssa vaikkapa läheiseen pizzapaikkaan tai kuokkia vaihteeksi heillä. Mutta ei. Tosin ei tuo mies edes minun kanssani lähde minnekään, vaikka monesti olen pyytänyt.

Ei tämä parisuhde ole sellainen kuin luulin sen olevan. Mikäpä tosin olisikaan. Vihaan itseäni usein siitä, että olen pelkuri. On niin paljon helpompaa maata masennuksessa kuin nousta siitä ylös tai päättää se lopullisesti. Toivoisin, että minulla olisi rohkeutta tehdä edes jotain - olisi se sitten eroaminen, psykiatriseen päivystykseen meneminen tai siltä sillalta alas hyppääminen.

Itkettää

Näin unta, että Höpö jätti minut viimeaikaisen riitelymme takia. Olin todella maassa ja vihainen, mutta sitten aloin ajatella, että voisin muuttaa takaisin kaupunkiin, hakea jotain mielenkiintoisempaa työtä suuremmasta valikoimasta, mennä avoimeen opiskelemaan, matkustaa minne haluan ja milloin haluan, sillä bussiliput eivät ole törkykalliita ja kaikki bussit ovat yhtä nopeita. Lopulta tunsin unessa suurta helpotusta ja iloa. Herätessäni olin jopa hieman pettynyt, kun uni ei ollut totta.

Olen alkanut ymmärtää, mikä suhteessamme mättää. En ole koskaan uskaltanut osoittaa Höpölle todellisia tunteitani tai toiveitani, sillä olen aina pelännyt hänen hylkäävän minut pienimmästäkin "virheestä". Olen myös ollut huolissani siitä, mitä mielenterveydelleni tapahtuisi, jos hän minua satuttaisi. Kuinka masentuneeksi tässä voisi vielä vajota? Tämän kaiken takia en olekaan juuri koskaan sanonut hänelle vastaan. Hän on ohjaillut suhdettamme koko matkan, enkä minä ole välittänyt. Tärkeintä on ollut, että minulla on edes joku. Varsinkin sen jälkeen, kun parhaan kaverini kanssa menivät välit poikki, olen pitänyt kynsin ja hampain tästä suhteesta kiinni. Tämän puitteissa olen kuitenkin antanut muutaman kohtalokkaan virheen tapahtua. Höpö on tehnyt suhteemme kannalta huonoja valintoja, ja nyt niistä kärsivät sekä koko suhteemme, että minun mielenterveyteni. Olin naiivi luullessani, että voisin sopeutua mihin tahansa, kunhan minulla vain olisi hänet.

Nyt suhteemme on siinä pisteessä, että se on alkanut näyttää esteeltä omille toiveilleni ja unelmilleni. Olen ajautunut niistä kauemmas suhteessamme tehtyjen virheitten takia, ja se ahdistaa enemmän kuin mikään muu tähän asti. Rakastan Höpöä, mutta suhteemme ei silti ole tarpeeksi tekemään minua onnelliseksi. Vaikka toisaalta olemmekin luonteeltamme samanlaisia, kaikilta muilta osin olemme hyvin erilaisia. Minä haluan elämässä kokea paljon. Haluan matkustaa ja oppia uusia asioita. Olen aina odottanut, että poikaystävä olisi se, jonka kanssa voisin viimein alkaa elää, mutta Höpö lyö kapuloita rattaisiin koko ajan. Luultavasti häntä ei oikeasti nämä asiat edes kiinnosta, sillä meillä ei muutenkaan ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita, joista keskustella. Tosin voi olla, ettei tällä olisi edes väliä, jos minulla olisi muitakin ihmissuhteita, mutta kun ei ole, enkä tiedä tuleeko ikinä olemaan.

Rasittavinta on kuitenkin se, että minusta tuntuu, ettei Höpö osaa tai edes ymmärrä arvostaa sitä, miten paljon olen tälle suhteelle antanut. Olen luopunut monista asioista ja nyt minua on alkanut kaduttaa tekemäni uhraukset yhä enemmän. Tämä ei näytäkään sen kaiken arvoiselta. Huomaankin välillä toivovani, että Höpö jättäisi minut, jotta minun ei tarvitsisi jättää häntä. Olen kuitenkin paljon hänelle velkaa, enkä halua satuttaa häntä. Minä taas ansaitsisin, että hän satuttaisi minua. Olen huono ja itsekäs ihminen. Mutta Höpö tuskin edes huomaa, millaisessa tilanteessa olemme.

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi tehdä huomenna?

Tuntuu nyt, että joka suunnasta tulee juttua siitä, miten syksy on vaikuttanut masentavasti ihmisiin ja miten saada mieli pidettyä virkeänä kaiken sateen ja pimeyden keskellä. Itse olen vähän yllättynyt, sillä tämä masennuspotilas on voinut suhteellisen siedettävästi heti kesän vaihduttua syksyyn. Kesällä oli koko ajan epämääräinen ahdistusmöykky rinnassa. Kevät on kaikista vuodenajoista kuitenkin pahin. Raskaimmat romahdukset tulevat aina silloin. Lähinnä kevääseen liittyy itselläni sellainen epätoivoinen pinkominen. Silloin aina jokin loppuu ja pitää tehdä kaikkensa, jotta taas syksyllä olisi jokin paikka minne mennä. Mutta nytpä ei ole. Sitä paitsi syksyisin on ulkona sentään kaunis ruska. Keväällä taas kuravellit ja koiranpaskat kurkistavat ensi kerran kinoksista.

Tänään yritin tehdä verkko-opintoja, mutta kohtalo, jota myös yläkerran naapuriksi kutsutaan, oli selvästi sitä vastaan. Joka kerta, kun laitoin luentotallenteen päälle, alkoi katonrajassa helvetinmoinen poraaminen. Lopulta sain tallenteen katsottua, mutta sillä luennoitsijalla on jotenkin maailman pitkäpiimäisin ja ontuvin puhetyyli. Periaatteessa koko video koostui ymmärtämättömästä "ööh", "ääh", "eiku", "tota" ääntelystä, ja ennen viimeistä puolituntista keskittyminen oli jo lentänyt ulos ikkunasta. No, ehkä katson tallenteen yksityiskohtaisemmin sitten huomenna. Suosittelen muuten verkko-opintoja kaikille sosiaalisille foobikoille. Tunneilla voi käydä näkemättä yhtäkään ihmistä, eikä kukaan vaadi, että tarvitsisi päästää inahdustakaan. (Aah, ihanaa.) Verkossa voi myös käydä keskusteluita, joissa pääsee näyttämään verbaalisia taitojaan ja sanomaan mielipiteensä vetämättä koko porukan katseita itseensä (minulle ehkä se kamalin asia). Tosin itse olen ollut joskus niin vaikeassa tilassa silloin kultaisessa teini-iässä, että olin liian ujo sanomaan mitään edes netissä. Näköjään jotakin edistymistä on sittenkin tapahtunut.

Pitäisi myös varmaan yrittää jututtaa miestä. On tullut taas kiukuteltua ja riideltyä keskenämme. Tällä kertaa en ole yksin syyllinen. Minulla ei ole muita ihmissuhteita kuin mies, ja siksi harmittaa, ettei hän ole kiinnostunut asioista, jotka kiinnostavat minua eniten. Välillä olo on yhdessäkin todella yksinäinen, kun ei ole ketään kenen kanssa näistä asioista vaahdota. Kaiken lisäksi minulla on kauhea kuume lähteä taas Lontooseen, mutta mitähän siellä yksin tekisi paitsi masentuisi.

Haluan, haluan

Töiden alkaminen on piristänyt minua paljon. Hymyilen ja juttelen paljon aina kotiin saapuessani sen sijaan, että vain makaisin koko päivän jossain nurkassa apaattisena kuin lahna. Huomaan entistä enemmän, että olen ihminen, jonka on pakko saada tehdä jotain ja mitä enemmän tekemästäni pidän - sen parempi. Eniten huomaan tulevaisuudelta haluavani työn ja uran, joista nautin. Siksi sen opiskelupaikan saaminen olisikin niin tärkeää. En halua mitään muuta niin paljon kuin sen. Tähän työhön onnistuin saamaan kunnon palkan, joten ei tämä duuni niin kamalaa olekaan. Kaiken lisäksi asiakkailla ja työkavereille ei ole yhtä paha shitface meininki päällä kuin ekassa työpaikassani.

Tumma pilvi seuraa silti kaikkialle. Riidellään miehen kanssa turhista asioista. Riidat aloitan yleensä minä. Joskus niihin on hyvä syy ja joskus ne johtuvat vain siitä, että tunnen oloni hailun tulevaisuuteni takia niin turvattomaksi. En ole yli viikkoon pyytänyt anteeksi. Ajattelen, että ehkä Höpö sitten jättäisi minut niin voisin keskittyä enemmän opiskelupaikan tavoitteluun. Tai itseni tappamiseen.

En minä oikeasti halua Höpöä menettää edes sen opiskelupaikan takia. Olen vain tottunut elämässäni siihen, etten voi saada kaikkea. Enemmän kuin yhden asian toivomisestakin tulee jo huono olo. Oikeastaan en ole koskaan saanut mitään, mitä olen todella toivonut. Sain parhaan kaverin, mutta meillä meni välit poikki. Olen aina halunnut yliopistoon, mutta minun on lähes mahdotonta kuvitella itseni sinne. Miksi? Koska haluan sitä niin paljon. Enkä minä voi saada haluamaani. Olen epärealistinen, kuten äiti sanoi. Halusin poikaystävän ja parin riistävän huonon kokemuksen jälkeen sain lopulta Höpön. Silloinkin olin moneen kertaan vähällä pilata suhteemme vainoharhaisuudellani. Olin niin vakuuttunut siitä, etten voi saada haluamaani, joten meidän lupaavalta näyttävässä suhteessammekin täytyi olla joku koira haudattuna, joka oli kaivettava ylös vaikka väkisin.

Vaikea

En tiedä, onko olo huono vai hyvä. Tunnottomuutta tai epätoivoa ei tällä hetkellä ole varmaankaan siksi, että olen niin vihainen. Yhteenmuutto on nimittäin johtanut myös siihen, mihin pelkäsinkin sen johtava; riidellään koko ajan. Pääasiassa siitä, että olen niin kiivasluontoinen, eikä mies halua minun olevan. Tässä on tullut huijattua itseäni. Uskottelin, että tuo tiesi, mihin ryhtyi ja hyväksyi minut raivoineni päivineni. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tässä on käynyt taas niin, että masennuksen ja ujouden läpi ei ole pystytty näkemään kunnolla. Ujouteni on tulkittu kiltteydeksi ja nössöilyksi, masentuneisuuteni taas siksi, että olen rauhallinen viilipytty. Kumpaakaan en ole. Kylmän kuoren alla olen hyvin tunteellinen ihminen. Hermostun helposti, olen äkkipikainen, herkkä ja ilkeä. Nalkutus pienistä asioista, kuten siitä, etten muistanut sulkea mikron ovea tai laittanut heti astioita tiskikoneeseen, saa minut huonolle tuulelle. Edes tämä ei minua haittaa niin paljon, vaan se, että jälleen negatiiviset tunteet on laitettu pannaan. Tällä kertaa pääasiassa viha. En aiemminkaan saanut kiroilla, turhautua ja tai olla huonolla tuulella, mutta silloin siitä seurannutta mökötystä ei tarvinnut kestää joka päivä. Nyt huono omatunto seuraa jokaikisestä tempperamentin purkauksesta ja tirauttelen salaa muutaman kyyneleen. Samalla olen vitun kyllästynyt. Kyllästyttää, että aina saa hävetä sitä, mitä on. Ensin sitä, että olen liian ujo. Sitten sitä, että olen liian ujo ja masentunut. Nyt sitä, että ole liian ujo, masentunut ja kiivas. En jaksa vihata itseäni koko ajan tai padota kaikkea vihaa sisälleni toivoen, etten halkea, ja vain siksi, että minuun oltaisiin hetken tyytyväisiä. Mitä sille luonteelleen kuitenkaan voi.

Aika näyttää, miten tässä suhteessa käy. Enpä kai voi senkään eteen tehdä tämän enempää kuin mitä tähänkään asti olen. Toisin sanoen kaikkeni. Viimeaikainen syvä masennustila onkin johtunut pääasiassa siitä, että tajusin, etten voikaan tehdä juuri mitään vaikuttaakseni omaan elämääni. Se oli järkyttävä havainto, koska olin sitä ennen elänyt uskoen, että jonain päivänä vielä parantuisin. Minulla kuitenkin on aina ollut todella paljon tulevaisuudenhaaveita ja odotin elämältä paljon. Todella moni tilaisuus ja unelma on kuitenkin mennyt hukkaan masennuksen ja sosiaalisen fobian takia. Kivuliainta on, ettei suurin osa kanssaihmisistä edes tunnusta näitä oikeiksi sairauksiksi, jotka voisivat rajoittaa elämääni. Ajatellaan, että ne ovat vain osa omaa laiskaa ja kieroutunutta luonnettani. Kuin tavoittelisin jotenkin helpompaa elämää olemalla tällainen. On alkanut tuntua siltä, ettei tämä sisäinen kamppailu koskaan lopu. Ehkä etenen siinä koko elämäni vauvanaskelein tietämättä koskaan, miltä oikeasti tuntuu, kun ei ole yhtään masentunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että sellainen tunne on olemassa, tuntuu uskomattomalta.

En tiedä, mitä tapahtuu, jos Höpön kanssa suhde ei enää toimikaan. Minne sitä sitten menisi?

Yksin yhdessä

Kello 02:00 yöllä. Mies kyhnyttää kylkeä vasten toiveikkaana, ja minä nukun. Tai siis teeskentelen nukkuvani. Menisi helvettiin siitä. Juuri eilenhän sitä seksiä tuli harrastettua. Pitääkö sitä vai päivittäin harrastaa? Pikku hiljaa alan ahdistua.

Ei sekään varmaan muuta minusta halua kuin tyhjentäytymisaukon. Aivan kuten exäkin. Mitä muuta minusta muka voisi haluta. Olen täysin persoonaton. Näkymätön. Jollei se nyt olisi siinä repimässä takaisin todellisuuteen, minua ei olisi edes olemassa muualla kuin pääni sisällä.

Kuvittelen, ettei minua ole. Jostain syystä tuntuu erityisen rauhoittavalta ajatella tähtisumua. Sen halki lipumista hiljalleen maiseman vaihtumatta. Tai metsää. Seison ensin aukealla paikalla. Ja sitten metsän suojassa. Kukaan ei näe minua sieltä, sillä minua ei ole. Olen pelkkä puu metsässä. Eikä minulla ole ajatuksia.

Pimeässä valutan naamaani hetken tyynyyn. Eikä se huomaa.

Valo risukasassa on peruttu

Mua vituttaa. Olen ollut vaikka kuinka kauan suoraan sanottuna vähällä tappaa itseni. Tämä viimeisin kuukausi on jostain syystä ollut erityisen puuduttava. Kun tunteet ovat melkein kokonaan kadonneet, on ollut yhä vaikeampaa perustella itselleen, miksi tästä helvetistä ei pitäisi tehdä loppua.

Olen nyt itkenyt parina yönä itseni uneen. Viime yönä joskus siinä kolmen aikaan aamusta tunsin jonkinlaista eheytymistä. Elämässäni tulee viimein muuttumaan jokin, vaikken opiskelemaan tänä vuonna pääsisikään. Sitten aloinkin jo tuntea innostusta. Oli helpottavaa taas tuntea asioista kuten niistä kuuluukin ja näin jopa sen kuuluisan valon tunnelin päässä.

Onkin siten luonnollista, että tänään on tullut pelkkää paskaa tupaan. Olen lopen väsynyt tähän teatteriin. En jaksa enää esittää, että mikään ei olisi vialla. Tuntuu, että tällainen teeskentely rasittaa psyykettäni kymmenen kertaa enemmän kuin märehtiminen. Puhumattakaan siitä, jos sitä joutuisi tekemään 24/7.

En tiedä, haluanko muuttaa yhteen, vaikka vanhempien kanssa asuminen lisääkin itsetuhoisia ajatuksia. Höpön kanssa eläminen asettaisi kaksi vaihtoehtoa; jatka teeskentelyä ja kärsi enemmän, tai kärsi avoimesti normimäärä ja tule jätetyksi. Ensimmäinen tappaisi hitaasti ja kivuliaasti, toinen taas vain olisi plus miinus nolla. Tosin saisin kuitenkin lopulta vakuutettuani itseni siitä, että teeskentely olisi ollut parempi vaihtoehto (not) ja siten tekosyyn vihata ja osoitella sormella itseäni vielä enemmän.

Helvetti, kun olen kuullut kauhutarinan niistä, jotka dumppaa kumppaninsa näiden sairastuttua psyykkisesti. Tapailin itse ennen Höpöä kyseistä kauhutarinaa. Kyseinen oli juuri eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, ja kun naamani on selvästi sellainen, joka saa muut tuntemaan pakottavaa tarvetta avautua ongelmistaan vasten tahtoani, sainkin sitten tietooni, että eron syy oli kihlatun masennus ja syömishäiriö. Tapani mukaan esitin siinä ymmärtäväni, vaikken todellisuudessa ymmärtänytkään muuta kuin sen, kuinka paskalta siitä kihlatusta täytyi tuntua, kun ensin on masi ja bulimia, ja vielä mies hylkää sen takia. Pelottavinta oli, ettei kyseinen ollut edes mikään itseään täynnä oleva persläpi, vaan kiltti ja herkkä ihminen.

En koskaan kertonut kyseiselle eläväni itsekin ärhäkän masennuksen kanssa, vaan yksinkertaisesti lopetin tapailut siihen. Tarina kuitenkin jätti perseeseen pelon ja antoi masille suukaupalla lisää purtavaa, jotta vakuuttaisi minut siitä, etten koskaan voisi hakea avoimesti tukea ihmisiltä ympärilläni. Onko jokin vallitseva käsitys, että on ihan ymmärrettävää, jos joku sairastaa henkisesti, kunhan se henkilö ei tuo sitä millään tavalla muiden elämään? En tiedä. Tiedän kuitenkin, että ainakin itselleni olisi helpottavaa edes joskus saada itkeä olkapäätä vasten ja huutaa, miten paha on olla, eikä aina nyyhkyttää salaa pimeässä tyynyä vasten, kirjoittaa angstintäyteisiä päivityksiä blogiin ja päiväkirjaan, ja aina muuten esittää esittämistään iloista ja reipasta.

Ehkä kaikki tietävät minua paremmin, että on oikeus ajatella vain itseään. Minä en niin tee, enkä siksi haluakaan "pahoittaa" kenenkään mieltä niin vähäisen asian kuin itseni takia. Omatuntoni ei ikinä sallisi kenenkään hylkäämistä henkisten vaikeuksien vuoksi. Ei edes silloin, kun kiittämätön ystäväni jatkuvasti kaatoi niskaani tunnevammaisen miehensä metkuja, ja siitä hyvästä sai minut ahdistumaan yöllisiin paniikkikohtauksiin asti. Itsehän hän vain tylysti vaihtoi puheenaihetta, kun hänelle joskus yritin omasta tilastani puhua.
Onpa outo tunne, kun oli pakko myöntää itselleen, miten hyvä ihminen sitä onkaan moneen muuhun verrattuna, vaikka onkin kasvanut ajatellen itseään pahana, epäonnistuneena, kusipäänä jne.

Tosiasia kuitenkin on, etten voi millään tietää, miten Höpö minuun ja päähäni pidemmän päälle suhtautuu, jollen koskaan ota siitä selvää. Nyt se taitaa kuitenkin olla vihainen minulle. Harmi vain, että niinkin turhasta asiasta kuin siitä, että menin sanomaan: "musta tuntuu, etten ymmärrä ketään". Lähinnä ex-ystäväni paskamaiseen käytökseen tuo liittyi, mutta näköjään ukolla oli jokin oikeus ottaa siitä(kin) itseensä. Eipä kai tässä voi edes mitään "oikeasti sanon tämän, koska olen niin masentunut ja yksin sen kanssa, mutta ei sitä kukaan muu tajua kuin minä" -tyyppistä piilosurkuttelua harrastaa. Silloin harvoinkin, kun naamio hetkeksi on kasvoilta pudonnut saa jo kuulla: "älä oo negatiivinen :(". Tietäisitpäs vaan.

"Mutta sähän olet aina niin iloinen."

Rytmihäiriö. Ehkä kun on halunnut kuolla näin kauan niin lopulta keho yrittää totella päätä? Siinä hiestä märkänä, peiton alla täristessä ja henkeä väkisin keuhkoihin vetäessä toivon hetken, että se sydäri todella tulisi ja kuolisin. Taisi tullakin vain paniikkikohtaus, muttei loppuun asti. Tulisi nyt edes kunnolla niin ehkä tämä menisi ohi. Mutta sydän hakkaa kuin vereni olisi bensiiniä ja henkeä voi vetää vaikka kuinka syvään tuntien silti yhä tukehtuvansa.

Höpö soittaa pahaan aikaan. Vuodatan itkien ensi kerran kaiken ahdistuksesta ja masennuksesta. Terapiat, kouluajat, kaikki. Se pelästyy, muttei vaikuta järkyttyneeltä. Puhutaan ja ahdistuksen kuristusote alkaa hellittää, kunnes se sanoo "sun masennus voi joskus vaikuttaa meidän suhteeseen, nyt mua pelottaa, että masennut johonkin mussa". Yritän selittää, etten ymmärrä, miten voisin yhtäkkiä masentua johonkin toisessa ihmisessä, kun masennun vain kaikkeen itsessäni. Tällä hetkellä olen masentunut itsessäni siihen, että edes otin koko asian puheeksi. En halunnut enää yhtään enempää pelkoa suhteeseemme, omassa siivussani sitä on jo ihan tarpeeksi. Miten sitä aina pohjimmiltaan tietääkin, että jotkut asiat kannattaa lakaista maton alle vaikka olisi kuinka paha olla? Asioista puhuminen ei aina merkitse helpotusta.

En jaksa tätä paskaa. Olen kyllästynyt kertomaan itsestäni syvästi inhoamani, mutta silti niin olennaisen osan ja vastaanotto on aina tämä. Miksi on niin helvetin vaikea tajuta? Tämä ei ole oma valintani. Kuka muka haluaisi valita elämän muiden hämmästeltävänä, että hei mikset sä vaan voi ajatella positiivisesti. Minä en rakasta vihata itseäni ja nyt myös pelätä, että rakastamani mies ei enää tunne minua kertomani jälkeen. Mä en tiedä mitä muuta tehdä kuin pelätä.

Elämän välttelyä

Sosiaalinen pelko jos mikä opettaa välttelemään asioita. Viikko sitten Höpö kysyi, mentäisiinkö kaatamaan kuppia sen kavereiden luo. Olen halunnut päästä tuulettumaan jo ties kuinka kauan, mutta en ole nähnyt ihmisiä edes sitä vähää, mitä ennen näin Blondien seurassa. Sitä paitsi minusta tuntuu, etteivät Höpön kaverit koskaan ole edes pitäneet minusta. Seurue koostuu pääasiassa miehistä, joilta ei varmaan edes pidä odottaa mitään erityisiä tutustumisyrityksiä, mutta porukan kaksi naista ovat täysiä pässejä, eivätkä ole koskaan edes yrittäneet jutella kanssani, jollei sitten teinimäistä hihitystä, vilkuilua ja kännistä kuiskuttelua selän takana lasketa heidän mielestään joksikin älylliseksi keskusteluksi. Onpa minulla silti mennyt paremminkin, sillä vielä viime kesänä en välittänyt niistä ämmistä, vaan jopa pyysin Höpöä tiedustelemaan bileitä, koska halusin juhlia, olla kännissä, tanssia ja pitää hauskaa Höpöni kanssa ja ehkä tutustuakin muutamaan pallinaamaan siinä alkoholin tuomassa sosiaalisessa harhassa.

 

Olisinhan halunnut mennä nytkin, mutta en mennyt. Taisin valehdella jotakin tyyliin, ettei huvita juoda nyt. Kaipa onnistuin vakuuttamaan itsenikin siitä, etten vain halunnut juoda, sillä illalla ei enää edes tehnyt mieli juhlia. Jostain syystä laitoin silti partymeikit ja 90-luvun glitteripaidan ja kuvittelin koko illan lähteväni baariin. Olo oli aika säälittävä. Ehkä pystyisin vielä elämään itseni kanssa, jos uskoisin sen, että ne ihmiset ovat niin ilkeitä, ettei kuitenkaan kannata mennä. Joskus onnistunkin vakuuttamaan itseni tästä, mutta sisimmässäni tiedän, etten mennyt, koska mua ei ahdista nimenomaan se, että ehkä joku on ilkeä, vaan ylipäätään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisten kanssa, jotka odottavat, että puhun niille, otan kontaktia, osallistun keskusteluun, vastaan tosi rennosti ja tyhjentävästi, kun kysytään ja olen siis tarkkaanottaen s o s i a a l i n e n. Mutta kun en pysty sellaiseen, en vaikka haluaisin ja keksisinkin jotain sanottavaa. Olen silti vain ihan hiljaa ja ahdistunut ja ahdistukseni täyttää koko huoneen ja tuntuu kuin kaikki pystyisivät haistamaan sen minusta. Haluan sanoa jotain, mutta samalla pääni hokee mantraa, ettei kukaan vain kysyisi minulta mitään. Ja voi sitä helvettiä, jos jossain mielenhäiriössä onnistunkin sanomaan jotain; koko porukka kääntyy katsomaan täysin vaiti ihmetellen, että sanoiko se jotain ja kuulen, miten sydän hakkaa ja tunnen, kun naama alkaa hiljalleen muuttua yhtä punaiseksi kuin hiukset.

Ehkä pitäisi tuntea nyt iloa siitä, mten hyvin onnistuin taas välttämään mokoman vaikean sosiaalisen tilanteen. Olen lahjakas elämään sellaisessa omassa pikku maailmassani, joka koostuu lähinnä "mitä jos" ja "sitten jos" -haaveilemisesta. Mitä jos minusta tuleekin sitä ja sitä ja olenkin yhtäkkiä tyytyväinen itseeni ja onnistunut elämässäni. Sitten jos olenkin jo viiden vuoden päästä täysin muuttunut niin voin tehdä sitä ja sitä ja sitä, odottakaas vain. Onhan se mukava haaveilla siitä sosiaalisesta elämästä, urasta ja itsetunnosta jne, vaikka se samalla onkin siltä tosielämältä pakenemista, että olen täysin hukassa, enkä ollenkaan tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sitä haluaisi kokea kaikkea ja elää elämäänsä, mutta ei voi, kun ei kerran pysty edes kohtaamaan toisia ihmisiä. Koko elämä edessäpäin näyttää pelkältä ihmisten välttelyltä ja tyhjiltä haaveilta ihmissuhteista. Ei tosin ihme, että jotain niin epämiellyttävää ajatusta haluaa paeta sinne haavemaailmaan. Tuntuu pahalta valita tulevaisuuden ammattiakin tietäen, että jonkinlaisia sosiaalisia kanssakäymistaitoja tarvitaan kaikkialla ja miettiä, tulenko koskaan edes kenenkään palkkaamaksi. Valitettavan moni itseään niin helvetin ymmärtäväisenä ja fiksuna pitäväkin ihminen tulkitsee ujouden eräänlaisena epäystävällisyyden muotona, jonka nähdään johtuvan ylimielisyydestä, kylmyydestä tai sitten silkasta töykeydestä. Kuten töykeys, täytyy ujoudenkin olla ihmisen oma valinta käyttäytyä huonosti ja muita alentavasti, joten tökeröllä "ei tarvitse olla noin hiljainen" -kommentilla saa toki tökkästä.

Oma ujouteni yleensä ennakoidaan jonkinsortin ylimielisyydeksi. En ole täysin perillä miksi, mutta luulen sen jotenkin liittyvän omaan turhamaisuuteeni eli siihen, miten tykkään valita vaatteeni ja laittaa naamaani ja tukkaani. Olen nimittäin kuullut muutaman kerran ujoudestani herneenpalon perseensä työntäneiltä henkilöiltä, että ulkonäköni ja vaatteeni eivät sovi persoonallisuuteeni. Kieltämättä naurettavin ja samalla myös raivostuttavin kuulemani kommentti. Pitäisikö minun siis pukeutua kuin joku 80-vuotias mykkä eunukki, jottei ulkonäköni tuota ihmisparoille vääränlaisia mielikuvia? Toinen mitä välillä on saanut kuulla jostain ujosta ihmisestä puhuttaessa on, että vaikuttaa persoonattomalta. Rumasti sanottu ja vielä täysi valhe. Itse olen ainakin huomannut niin itseni kuin myös muiden kohdalla, että ujot ihmiset ovat yleensä juuri niitä kaikkein moniulotteisempia ja värikkäimpiä persoonia. Ylipäätään kenen tahansa kutsuminen persoonattomaksi on typerää, sillä jokainen ihminen ilman mitään muttia on jo persoonallisuus. Jos pitää valita niin tylsimpiä ihmisiä ovat ne lätynlevittelijät, joiden pitää aina olla joka paikassa niin muka ystävällisinä ja puheliaina, ja kuoren alla ovatkin tosi ennakkoluuloisia ja epävarmoja.

Olen tuntenut viime päivät oloni vielä tavallista epävarmemmaksi ja tunnen edelleen. En tiedä johtuuko se toisesta osapuolesta vai siitä, että tulevaisuuteni ylipäätään on niin epävarma. Olen myös miettinyt koko viikon, olisiko Höpö halunnut mennä sinne bileisiin ja eikö se mennyt, koska minä en mukamas halunnut. Kyllä se sanoi, ettei sille ole mitään väliä, eikä myöskään olisi jaksanut olla kännissä, mutta ehkä ollaan kummatkin valehtelijoita. Onpa tuo nyt tuntunut viime päivät etäisemmältä ja kiukkuiselta. Ehkä se kiroaa mielessään tätä riippakivi luuseri ämmää, jonka kanssa sosiaalinen elämäkin kärsii. Toivoin, että se olisi vain sanonut haluavansa lähteä ja siten pakottanut minutkin lähtemään. Toisaalta samalla pääni hoki taas mantraa, jottei Höpökään haluaisi lähteä.

Taas on liikaa aikaa yöllä

Tajusin juuri, etten varmaan pystyisi asumaan yksin. Olen ollut kaksi päivää tyhjässä talossa ja ikävöin jo mitä tahansa ihmiselämää. Höpö haluaisi muuttaa tulevaisuudessa pikkukaupunkiin tai jonnekin skutsiin, koska siellä on halvempaa ja enemmän tilaa. Maaseutu on kaunis kesällä, mutta talvella vain kamalan pimeä, kolkko ja pelottava. Niin ja yksinäinen. En halua minnekään yksinäiseen paikkaan potemaan yksinäisyyttäni. Mieluummin poden sitä jossain, missä voin lähteä koska vain kulman taakse lohduttamaan itseäni shoppailulla tai hyvällä ruualla. Haluan nähdä uusia naamoja päivittäin, vaikken niiden kanssa missään tekemisissä uskaltaisi ollakaan. Siitä syystä ahdistaa ajatus pikkukaupungistakin, vaikkei tietenkään yhtä paljon. Äitini on kotoisin juuri eräästä pikkukaupungista, jonka porukka on yhtä sisäsiittoista ja tynnyrissä kasvanutta kuin Texasin moottorisahamurhaajien perhe. Asun suurkaupungissa ja välillä minusta tuntuu, että tämäkin on liian pieni. Höpö taas inhoaa suurkaupunkeja. Tai ainakin sanoo inhoavansa, vaikkei sellaisessa koskaan ole muutamaa tuntia pidempään koittanut olla. Tosin en minäkään ole paljoa maaseudulla tai pikkukaupungissa koittanut olla. Ehkä olenkin taas vain vaikea, enkä ymmärrä sitä, ettei parisuhteessa voi aina saada tahtoaan läpi, vaan täytyy tehdä myönnytyksiä. Sen kuitenkin ymmärrän, että pää räjähtäisi, jos joutuisin elämään jo viikonkin töiden ja kodin välillä ilman, että näkisin ketään duunin ulkopuolella. Olen vaikka kuinka kauan haaveillut siitä omasta kämpästä ja omasta rauhasta ja siitä kun saa olla miten lystää ja sisustaa itselleen pienen soman turvapaikan. Ajattelin, että heti sinä päivänä, kun helvetti jäätyy ja saan jonkin kivan opiskelupaikan, muutan omaan vaatekomerooni keskustassa. Ah, olisi vain minä ja torakat. Mutta ei. Pari ihmissuhdetta löydettyäni olen kasvanut näinä vuosina varsin epäitsenäiseksi. Ehkä siksi, että minä jos kuka ymmärrän, miltä tuntuu olla ihan yksin, enkä aio siihen yksinäisyyteen ainakaan vapaaehtoisesti enää palata. Tai sitten voinkin lisätä ansioluettelooni vielä senkin, että pohjimmiltani olenkin täysin perässä vedettävä lammas. Oli miten oli, en pidä siitä, kun jokin muistuttaa minua entisestä pahasta olostani. Täällä yksin telkkaria möllötettyäni jokin on muistuttanut siitä. Nyt tuntuu siltä, että joudun varmaan luopumaan tästäkin unelmasta stp:n takia...

Vituttaa

Huoh. Typerä mies. Mitä se oikein ajattelee, kun katsoo misuja feissarissa ja sitten linkkaa minulle kehuakseen ulkonäköä. "Hän näyttää ihan Katy Perryltä!" Vai niin, tiedän, että kuolaat sitä tikkaritissinaista ja olen siitäkin jo saanut kuulla niin, että tursuu jo perseestäkin ulos. Minähän en yhtään siltä ämmältä näytä, enkä vain haluaisikaan. Nyt sitten etsit jonkun tuttusi, jota salaa kuolata, koska tämä näyttää tikkaritissiltä. Vai aiotko pian ottaa yhteyttä yksityisviestillä? Niinhän teki parhaan ystäväni kusipäämieskin. Ensin kehuttiin muita naisia, sitten niiden kanssa oltiinkin jo sovittu treffit. Selän takana tietenkin. Ainoa ero minun ja ystäväni välillä on se, että minä näytän rappukäytävää. Menen tuhansiksi sirpaleiksi siitäkin petoksesta, mutta en päästä koiraa veräjästä.

Sinulla on rakkaani niin huono itsetunto. Se olisit sinä, joka menisi sirpaleiksi, jos vertaisin sinua toisiin miehiin. Silti en nytkään, kun sinä saat minut epäilemään itseäni, sano sinulle yhtäkään vitun sanaa vatsamakkaroistasi, vaivoistasi tai ihostasi, joita niin paljon häpeät. En vaikka ne ilkeät sanat ansaitsisitkin.
Silti luulet, että voit kaikessa rauhassa kehua toisia naisia ja se ei saisi tuntua minusta miltään. Jos loukkaannun, olen tyhmä ylimustasukkainen ämmä. Jep. Eihän siinä pitäisi olla mitään valittamista, jos jonkun naisen perse on sinusta hieno, ja kehtaat sen vielä minulle sanoa. Sano se vain niin monta kertaa kuin haluat, eikä se saisi alkaa tuntua minusta pahalta. Näinhän se sinusta menee.

Voi jumalauta, päivä pilalla taas tämän asian takia! Miksi helvetissä miehen pitää olla tuollainen pahvi?