Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi tehdä huomenna?

Tuntuu nyt, että joka suunnasta tulee juttua siitä, miten syksy on vaikuttanut masentavasti ihmisiin ja miten saada mieli pidettyä virkeänä kaiken sateen ja pimeyden keskellä. Itse olen vähän yllättynyt, sillä tämä masennuspotilas on voinut suhteellisen siedettävästi heti kesän vaihduttua syksyyn. Kesällä oli koko ajan epämääräinen ahdistusmöykky rinnassa. Kevät on kaikista vuodenajoista kuitenkin pahin. Raskaimmat romahdukset tulevat aina silloin. Lähinnä kevääseen liittyy itselläni sellainen epätoivoinen pinkominen. Silloin aina jokin loppuu ja pitää tehdä kaikkensa, jotta taas syksyllä olisi jokin paikka minne mennä. Mutta nytpä ei ole. Sitä paitsi syksyisin on ulkona sentään kaunis ruska. Keväällä taas kuravellit ja koiranpaskat kurkistavat ensi kerran kinoksista.

Tänään yritin tehdä verkko-opintoja, mutta kohtalo, jota myös yläkerran naapuriksi kutsutaan, oli selvästi sitä vastaan. Joka kerta, kun laitoin luentotallenteen päälle, alkoi katonrajassa helvetinmoinen poraaminen. Lopulta sain tallenteen katsottua, mutta sillä luennoitsijalla on jotenkin maailman pitkäpiimäisin ja ontuvin puhetyyli. Periaatteessa koko video koostui ymmärtämättömästä "ööh", "ääh", "eiku", "tota" ääntelystä, ja ennen viimeistä puolituntista keskittyminen oli jo lentänyt ulos ikkunasta. No, ehkä katson tallenteen yksityiskohtaisemmin sitten huomenna. Suosittelen muuten verkko-opintoja kaikille sosiaalisille foobikoille. Tunneilla voi käydä näkemättä yhtäkään ihmistä, eikä kukaan vaadi, että tarvitsisi päästää inahdustakaan. (Aah, ihanaa.) Verkossa voi myös käydä keskusteluita, joissa pääsee näyttämään verbaalisia taitojaan ja sanomaan mielipiteensä vetämättä koko porukan katseita itseensä (minulle ehkä se kamalin asia). Tosin itse olen ollut joskus niin vaikeassa tilassa silloin kultaisessa teini-iässä, että olin liian ujo sanomaan mitään edes netissä. Näköjään jotakin edistymistä on sittenkin tapahtunut.

Pitäisi myös varmaan yrittää jututtaa miestä. On tullut taas kiukuteltua ja riideltyä keskenämme. Tällä kertaa en ole yksin syyllinen. Minulla ei ole muita ihmissuhteita kuin mies, ja siksi harmittaa, ettei hän ole kiinnostunut asioista, jotka kiinnostavat minua eniten. Välillä olo on yhdessäkin todella yksinäinen, kun ei ole ketään kenen kanssa näistä asioista vaahdota. Kaiken lisäksi minulla on kauhea kuume lähteä taas Lontooseen, mutta mitähän siellä yksin tekisi paitsi masentuisi.