En mä osaa

Kolme päivää ja tuhat kiusallista sosiaalista tilannetta myöhemmin päätä särkee, masentaa ja olo on yksinäinen. En osaa olla luonnollinen. Kaikesta mitä sanon ja joka hymystä näkyy, miten ahdistunut oikeasti olen. Ei ihmiset semmoisesta tykkää. Ei siksi kukaan halua tutustua minuun. Selvisin hengissä viidesti yleisön edessä seisomisesta, mutta siinä se olikin. En mennyt yhteenkään tutor-ryhmäni iltatilaisuuteen, koska en uskaltanut. Enkä sitä tietenkään kehdannut sanoa, vaan valehtelin. Huomenna olisi kastajaiset, joihin en halua mennä, koska pelottaa, etten joudu kohtaamaan pelkästään ihmisiä, vaan myös kännisiä sellaisia. Toisaalta pitäisi mennä. Yrittää edes säälittävästi punkea itseään väkisin mukaan kuten tänään. Menin jopa ruokalaan syömään porukan kanssa. Otin mahdollisimman pienen annoksen, jotta syöminen muiden katsellessa olisi nopeasti ohi ja sen jälkeen istuin sanomatta mitään ties kuinka kauan, kunnes viimein kaikki olivat valmiita. Kyllä sitä jotain vähän juttelinkin, mutta muuten olin näkymätön. Jos olisin siinä syttynyt tuleen, ei kukaan olisi huomannut. Sitten minut melkein unohdettiin sinne ruokalaan ja maha murisi loppupäivän.
Kolmen vuoden tauon jälkeen oli päässyt jo unohtumaan, miten vaikea ihmisiin on tutustua, varsinkin isossa porukassa, jossa äkkiä jää ilman puheenvuoroa. On aina helppo päättää, että nyt kaikki muuttuu, mutta oikeassa tilanteessa ahdistus kohisee päässä siinä määrin, että hädin tuskin ymmärrän puhujan sanoja. Sitten kun olen sanonut 10 kertaa, että häh niin lopulta on pakko änkyttää joo. Kukaan ei pidä minusta.
Nyt on ripsarit valuneet naamalle ja päätä särkee entistä enemmän.

Huoh

Miksen ole kissa? Silloin kaikki juttelisivat ja lässyttäisivät, eivätkä olisi vihaisia, vaikka menisinkin vieraita pöydän alle piiloon.

Vain minä

Peruskoulussa olin aina todella masentunut ja ahdistunut siitä, ettei minulla ollut kavereita. Opin inhoamaan sukulaisia, lääkäreitä, opettejia, vanhempia, terveydenhoitajia ja ties keitä, joille piti taukoamatta valehdella, että on kavereita. Koulussa kyllä yleensä huomattiin, ettei minulla kavereita ollut, mutta sitten alettiinkin vain painostaa, että "ala puhumaan" ja "mene vaan rohkeasti tutustumaan toisiin". Silloin tuli ajateltua, että tuleeko aikuisena (varsinkin opettajantyöhön hakeutuvista) ihmisistä täysiä törppöjä, jotka eivät enää alkuunkaan muista, millaista on olla teini. Minä olin koulun hierarkiassa likatahran tasolla, joten eivät nekään, jotka eivät minua kiusanneet, halunneet olla kavereitani. Lopulta olin sairastunut jo siinä määrin, etten osannut edes koulun ulkopuolelta hankkia kavereita, en vaikka kuinka olisin halunnut.

Nyt on viime vuosina alkanut puolestaan tuntua, ettei niistä kavereista suurimmaksi osaksi ole kuin harmia. Olen aina ollut suorastaan alistuva niiden parin kaverini edessä, jotka minulla on ollut, sillä ihmissuhteet ovat olleet minulle jotain harvinaista ja korvaamatonta. Ja kyllähän tässä kaikki tietävät, että alistuville ihmisille tallotaan saappaan kuva naamaan. Kaverit ovat niin monesti saaneet minut kiehumaan vihasta osoittamalla täydellistä ymmärryksen puutetta siitä, miten tärkeitä he minulle ovat. Parisuhteessa voi sentään tapella ja huutaa toiselle päin naamaa, jollei jokin mene kaaliin, mutta kaverisuhteissa niin ei voi tehdä. Täytyy lähettää jotain telepaattisia viestejä ja esittää, etteivät epäkohdat häiritse tai laiminlyönnit vituta. Minulla taisi olla viimeksi päiväkodissa kaveri, jonka seurassa pystyi itkemään ja sanomaan asiat suoraan.

Näissä tilanteissa yksinäisyys kuitenkin vituttaa eniten. Haluaisin nimittäin mennä katsomaan Hobitti elokuvan, eikä minulla ole ketään, joka lähtisi kanssani. Yksin en mene, koska täällä joku työkaveri kuitenkin pamahtaisi samaan saliin säälimään ja juoruilemaan. On niin rasittavaa, että vielä 2000-luvullakin on muka jotenkin outoa, jos joku käy yksin elokuvissa. Ainakin kotipuolesta on sellaisia muistoja, että muut (yleensä pariskunnat ja kaveriporukat) heittelivät ennen saliin menoa sellaisia "voi tuota reppanaa yksinäistä tyttöä" -katseita. Helvetti, eikö riitä, että olen yksinäinen, vaan pitääkö saada se elokuvailtakin pilattua? Pyysin jo miestäkin mukaan, mutta eihän se maksa mistään "täydestä paskasta" melkein kymmentä euroa. En ymmärrä, miten joku voi pitää Tolkienin tuotantoa paskana. Kyseessä on sentään fantasian isä, jonka teoksista on jalostettu lähes kaikki muut vastaavat kirjat, pelit ja elokuvat. Itse olen ollut lapsesta asti hulluna Taru Sormusten Herrasta kirjoihin ja elokuviin (vaikka nämä kirjoihin verrattuna melkoisia pannukakkuja ovatkin). Ne ovat ihanan huoliteltuja ja yksityiskohtaisia sekä täynnä symboliikkaa, mutta kuitenkin jännittäviä ja nopeatempoisia. En kuitenkaan pidä Tolkienin kirjoissa siitä, että hahmot ovat aina joko läpeensä pahoja tai täydellisiä, rohkeita ja puhtoisia. Itse samaistuinkin aina enemmän säälittävään, juonittelevaan, mielipuoliseen Klonkkuun, jolla kuitenkin oli myös hyvät puolensa, kuin kehenkään muuhun.

Jostain syystä tätä kuvaa aina raastaa katsoa.

Sosiaaliset tyypit

Tuli taas todettua, että helvetti, kun ihmiset ovat rasittavia. Tässä vuosia överi ujouden kanssa taivallettua on tullut törmättyä jos jonkinmoiseen vastaanottoon, ja tiettyjen ihmisten suhtautumisen on pitkälti oppinut jo ennustamaan. Jotenkin pännii nyt niin pahasti, että taitaapi olla avautumisen paikka. Tässä tulevat sosiaaliset tyypit, ne ihmiset, jotka eivät näe mitään vikaa omassa käytöksessään. (Lista on sitten huumorilla tehty, joten ei ole tarpeen työntää meloonia nenäänsä.)

Naamanpaukuttaja: Erittäin (teko)pirteä, puhelias, kovaääninen ja ylisosiaalinen ihminen, joka vaanii työpaikkojen, koulujen ja sukukokouksien ruokatiloissa ujoja ihmisiä. Hän on yleensä pidetty ja kuvailtu vähän näteimmillä termeille kuten "iloinen ja aurinkoinen". Ensitapaamisella Naamanpaukuttaja saattaa aloittaa tutustumisen pommittamalla sinua ahdistavalla kysymystulvalla. Yleensä hän myös vaatii perustavanlaatuisia vastauksia ja hämmentyy, kun vaivaannut tai vastaat ujoon tapaasi vain yhdellä sanalla. Naamanpaukuttajalla on suuria vaikeuksia ymmärtää, miksi et ole kuin hän ja tätä mysteeriä pähkinänkokoisissa aivoissa pyöriteltyään, hän tulee siihen lopputulokseen, että olet kylmä ja töykeä, etkä vain pidä hänestä. Tästä alkaakin yleensä loukkaantuneen Naamanpaukuttajan kostoretki, jonka aikana hän levittää omaa näkemystään sinusta kanssaihmisille, mutta saattaa (valitettavasti) myös ilmestyä "toverillisesti" ilmaisemaan mielipahaansa päin naamaasi.

Oman äänen rakastaja: Muistuttaa etäisesti Naamanpaukuttajaa, koska hänkin on yleensä pidetty ja luonteeltaan puhelias ja sosiaalinen. Oman äänen rakastaja ei kuitenkaan odota muilta samanlaista käytöstä kuin itseltään, ja ujon onkin helppo ystävystyä hänen kanssaan. Yleensä Oman äänen rakastajan läheisimmät ystävät ovatkin ujoja ja häntä saattavat ärsyttää kaltaisensa aina äänessä olevat ihmiset. Vaikka Oman äänen rakastaja saattaakin vaikuttaa täydelliseltä ystävältä, pian hiljaisuuden suosimiselleen löytyy kuitenkin syy. Nimensä veroisesti hän nimittäin rakastaa kuunnella itseään ja etsii ympärilleen ihmisiä, jotka palvovat häntä ja tukevat häntä jokaisessa pikkuongelmassaan. Sen sijaan vastapalveluksia Oman äänen rakastaja ei tee. Ystävien murheet ja ongelmat eivät häntä hetkauta ja keskustelu ohjataan pian takaisin itseensä. Surukseni olen huomannut, että parhaat ystäväni ovat aina olleet Oman äänen rakastajia.

Marttyyri: Henkilö, joka ei koskaan tule juttelemaan tai ota sinuun tervehdystä kummempaa kontaktia. Koska hän ei milloinkaan ole edes näkevinäänkään sinua, päättelet hänen viihtyvän mieluummin omissa oloissaan ja päätät (helpottuneena) kunnioittaa hänen tahtoaan. Pian kuitenkin kuulet, että Marttyyri (yleensä selkäsi takana) on kovin pahastunut siitä, miten töykeästi sinä häntä kohtelet, kun et koskaan puhu hänelle mitään. Marttyyri taitaakin olla ujon ihmisen kusipäinen variaatio.

Äiti Teresa: Yleensä kiltti vanhempi naishenkilö. Toisin kuin monet muut Äiti Teresa huomaa ujouden todellisen luonteen ja ymmärtää, että kärsit siitä. Saatat jopa kertoa hänelle sinulla olevan sosiaalinen fobia, mutta siitä asiat eivät ainakaan helpotu. Äiti Teresa ottaa tehtäväkseen "auttamisesi", joka karkeasti tarkoittaa sosiaalisiin tilanteisiin väkisin työntämistä. Tätä taktiikkaa voisi verrata uimataidottoman heittämisella mereen, jotta tämä oppisi uimaan. Itselläni oli lukiossa kyseinen henkilö äidinkielenopettajana, mikä tarkoitti kohdallani ryhmätöiden, paritöiden ja esitelmien räjähdysmäistä kasvua. Sanomattakin on selvää, että kehitin aivan uudenlaisen fobian - tällä kertaa opettajaani kohtaan - ja vaihdoin salamana toisen opettajan tunneille.

Einstein: Henkilö, joka tulee siihen lopputulokseen, että ujoutesi täytyy tarkoittaa, että olet jotenkin älyllisestikin hidas. Tässä vaiheessa Einsteineista kehkeytyy joko sinua lapsentasolla pitävä ja sinulle alati hitaasti ja lässyttävästi puhuva riippakivi, tai sitten "tyhmille" kysymyksillesi tiuskiva heikkopinnainen töykimys. Lässyttävä Einstein saattaa jopa puolustaa sinua esim. Nirppanokalle, koska säälii sinua "vajavaisuutesi" tähden. Usein Einstein on pudota tuoliltaan, jos kuulee sinun tekevän jotakin "normaalia" kuten seurustelevan, bilettävän tai muuten käyttäytyvän sosiaalisesti.

Nirppanokka: Hän on se, joka inhoaa sinua, etkä voi kuollaksesikaan keksiä miksi. Vuosia Nirppanokkia kohdattuani, olen onnistunut kehittämään heistä jonkinlaisen teorian: Nirppanokka inhoaa sinua, koska hänestä ujoutesi on joko pelkkää typeryyttä tai sitten ylpeyttä (yleisemmin tätä). Hänen mielestään luulet olevasi niin muiden yläpuolella, ettet puhu heille (=hänelle) mitään. Riskiä joutua Nirppanokan kohteeksi lisää myös se, että ujoudesta huolimatta pukeudut tyylikkäästi, laitat hiuksiasi ja meikkaat, sillä tämä vahvistaa hänen näkemystään sinusta ylimielisenä. Nimittäin Nirppanokalla saattaa olla jopa ujoja kavereita, mutta he ovat yleensä seinäruusuja, jotka sopivat hänen kuvaansa ujosta ihmisestä.

Risto Reipas: Tämä on se lapsuuden "kaveri", joka juoksi hiekkalaatikolle pilaamaan päiväsi kertomalla, että joku ilkeä lapsi oli haukkunut sinua rumaksi, läskiksi, tyhmäksi tms. Näiden henkilöiden luulisi katoavan alakouluvuosien päätyttyä, mutta ei. Vieläkin Risto Reipas saattaa juosta luoksesi kertomaan, miten paljon muita vaivaa ujoutesi, ja onnistuukin saamaan sinulle varman tunteen siitä, että kaikki vihaavat sinua. Yleensä Risto Reipas vetoaa siihen, että hän on suoraselkäinen kertoessaan "totuuden" päin naamaa. Hän esittää reilua ja mukavaa kaveria, mitä hän saattaa myös itse uskoa olevansa, mutta oikeasti Risto Reipas on pikku sadisti, joka nauttii nähdessään mielipahasi, hämmennyksesi ja vaivaantuneisuutesi tästä ei-halutusta tiedosta. Risto Reippaan lempilauseet joko alkavat tai päättyvät sanoilla "ei millään pahalla".

Casanova: Yleensä miespuolinen henkilö, mutta uskon, että myös naispuolinen vastine löytyy. Casanova on tunnettu flirttailevasta käytöksestään vastakkaisen sukupuolen seurassa, ja pitääkin itseään hurmurina, vaikka todellisuudessa kukaan ei häntä tosissaan otakaan. Erityisesti Casanova kuitenkin kohdistaa hyökkäyksensä ujoihin, sillä pitää heitä säälittävinä, epätoivoisina ja helppoina kohteina, mitä hän juuri itse on. Yleensä hän hämmästyykin suuresti kuullessaan ujon seurustelevan. Casanova tunkee seuraasi niin usein kuin vain pystyy laukomaan surkeita iskuyrityksiään ja kutsumaan yleensä sinua "söpöksi", mihin koitat vaivaantuneena suhtautua kuin et olisi kuullutkaan. Casanovan kiinnostus ei ole aitoa, vaan hän pyrkii sinun avullasi pönkittämään egoaan, ja tulkitsee helposti pienimmätkin ystävällisyyden eleet tunteidesi lämpiämiseksi ja siten voitoksi itselleen. Näin ollen Casanovasta on hyvin vaikea päästä eroon ja pian huomaatkin aikataulusi muovautuvan hänen välttelemisensä mukaan.

Paskahousu: Näitä henkilöitä on valitettavasti niin työnantajien, opettajien kuin omien vanhempienkin joukossa. Paskahousu on henkilö, joka purkaa aina turhautumisensa sinuun, koska uskaltaa. Jos hänellä on huono päivä, ilmestyy hän moittimaan sinua jonkin tekosyyn varjolla. Kun joku (yleensä Paskahousun pelkäämä tai pitämä henkilö) tekee virheen, paskahousu tulee ilmoittamaan sinulle, ettei niin saa tehdä. Pahinta on se, että jos olet ujo painekattila (kuten minä) ei Paskahousulle ole takaisin sanomista. Mielestäni Paskahousu onkin sosiaalisista tyypeistä kaikista inhottavin.

Ujon painajainen

Minulla on todella herkkä iho. Se inhoaa kylmyyttä, vettä, hikoilua ja jokaista saippuaa. Eniten se kuitenkin inhoaa masennusta ja stressiä. Sitä mitä enemmän kärsin, sitä enemmän se syyhyää ja pahentaa kärsimystä. Sitten se syyhyää lisää. Yläasteella koulukiusaamisaikoihin ihoni ilmestyi täyteen märkiviä ja kutiavia läiskiä. Niitä oli joka paikassa, johon yksikin vaate vähänkään hiersi. Iho vaivasi koko yläasteen ajan aiheuttaen ryntäyksen pukkarista ulos, mutta myös upean syyn kieltäytyä koulun uintitunneista.

Valitettavasti pahimmassa kunnossa ovat aina olleet käteni, jotka eniten altistuvat pesemiselle ja näin syksyisin ja talvisin myös kylmyydelle. Kiitos kylmän duunipaikan ja siellä pakollisen vedellä läträyksen, käteni näyttävätkin nyt siltä kuin olisivat saaneet happoa päälleen. Tilannetta ei parantanut ollenkaan se, että ollessani viikko takaperin niin ahdistunut, etten nukkunut juuri yhtään, kulutin kaiket yöt käsiäni puoliunessa repien. Muutenkin stressi aiheuttaa heti ikävää kihelmöintiä kaikkialla ihossa. Kädet ovat kuitenkin kaikista vittumaisimmat, koska ne ovat aina kaikkien näkyvillä. Jo edellisessä paskaduunissani, jossa jouduin pesemään paljon käsiä, sain todeta, että ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta. Nokkansa pitää saada tunkea joka paikkaan. Nyt sama jatkuu taas. Päivästä toiseen yritän pitää hanskoja, vaikkeivat ne annakaan ihon ollenkaan hengittää, koska muuten olen joka asiakkaan ja työtoverin ihmetyksen ja kauhun aihe. "Mitä sun käsille on käyny!?" No ei vittu kuulu teille. Kerran erehdyin kertomaan totuuden eli, että kärsin ihottumasta. Johan sitten sainkin pahoinvoivia katseita siihen tyyliin kuin minulla olisi jokin tarttuva tauti. Tästä lähin valehtelen käteni jääneen silppuriin ja kerään kaikki säälipisteet.

Huoh. Masennus, stressi... Olen jäänyt verkko-opinnoistani pahasti jälkeen, koska en ole pariin viikkoon välittänyt tarpeeksi edes katsoakseni niitä. En pääse koskaan yliopistoon. Kaiken lisäksi anoppi yrittää parhaillaan kutsua itseään meille kylään. Lisää epätoivottua huomiota käsilleni, ujoudelleni ja kämpän epäsiisteydelle tässä kaipaisinkin. Sanoin aika terävästi kyllä, että se akka ei tänään meille varoittamatta tule. Nyt ei ole aikaa siivoamiselle ja sen viihdyttämiselle, kun muutenkin taidan olla kurkkuani myöten kusessa. Tämän johdosta mies onkin minulle vihainen. Olisi mukava tietää, miksei se laiskamato voisi itse ajaa muutaman kilometrin matkaa mutsilleen, eikä niinpäin, että eukko on raahattava meille. Muutenkin olen saanut huomata, että täällä ihmisillä ei ole mitään käytöstapoja kyläilyn suhteen. Meille on vähän väliä änkemässä joku tunnin varoitusajalla. Mahtaisivat olla kaikki tuttavat iloisia tämän suhteen päättymisestä, koska minä olen se, joka täällä blokkaa kovasanaisesti niiden tunkemisyritykset. Ujouteni ei tosiaan saa täällä hetkeäkään lepoa.

Toinen murrosikä

Olen tullut siihen lopputulokseen, että minusta tuntuu aivan samalta nyt kuin 15-vuotiaana. Silloin ei tosin tuntunut hääviltä. Podin identiteettikriisiä, olin ulkopuolinen, en tiennyt, mitä halusin, enkä sitäkään, mitä kaikkea vielä ehtisi tapahtumaan. Olin jatkuvasti ahdistunut ja masentunut. Halusin kuolla. Olin myös hyvin lähellä munata kaiken masennuksissani, sillä en päässyt lukioon, johon luulin haluavani, ja sitten meinasinkin olla menemättä mihinkään kouluun, ja sen jälkeen olin vielä lähellä jäädä loukkuun uuteen koulukiusaamishelvettiin. Tuntuu, että munaus, jonka olin vähällä tehdä silloin on nyt päässyt tapahtumaan. Tosin tämä on aivan eri asia kuin lukion valinta. Silti tulee ajatelleeksi, että vaikka kaikki silloin kerran järjestyikin, olen nyt onnistunut paskomaan asiani samaan pisteeseen uudestaan.

Déjà vu -kokemuksen herättää myös se, että nykyinen duunipaikkani tuo välillä huomattavasti mieleen yläasteen. Jaksan yllättyä, miten nelikymppiset naiset vielä naureskelevat sanojen "tussu" ja "tussi" samankaltaisuudelle ja miten jotkut tahot haluaisivat pystyä tunkemaan kaikki samaan muottiin. Kaiken lisäksi koko duunipaikassa on lisäkseni vain yksi, joka ei tupakoi. Minulla ei mitään tupakoivia ihmisiä vastaan ole, mutta röökipaikka tuo mieleen yläasteen ulkovaraston, jonka taakse teinit hipsivät mahdollisimman huomiotaherättävästi vetämään poskisauhuja. Puljussa on nimittäin aivan samanlainen ryhmäpaine tupakointiin. Monet ovat aloittaneet tupakoinnin uudestaan lapsen synnyttyä, kun heti ovat vain pystyneet. Vakioihmetyksenaiheet päivän kuluessa ovatkin: "Ai, etsä polta?" ja "Miten et tiiä, et tää on röökimerkki?". Kun tähän laskee vielä sen, että suurinosa työkavereista on punkenut kakaran tähän maailmaan ennen 25 vuoden ikää, tunnen oloni koko ajan varsin ulkopuoliseksi.

Aika kujalla tässä ollaan. Voi kun olisi nyt se joku kirjojen viisaas ihminen tässä seurana, tai edes jokin tylsä korkeampi voima, joka voisi kertoa minulle, mitä tällä elämällä oikein pitäisi tehdä. Tavallaan tiedän, etten voi pyytää paljon, toivoessani samanlaisia asioita itselläni kuin lähes jokaisella kaduntallaajalla on (ja ne perkeleet eivät edes ymmärrä olla kiitollisia), mutta silti minulla ne ovat alkaneet tuntua samalta kuin pyytäisi kuuta taivaalta. Ja minulla on huono omatunto, että tämä maan matoinen ylipäätään edes jotain kehtaa pyytää.

Jotain muutosta on kuitenkin vuosien varrella tapahtunut. Vaikka alussa sosialisointi olikin taas karmeinta ikinä, näin parin kuukauden vierähdettyä olen löytänyt itsestäni taas sen pienen sosiaalisen minäni, joka lukioaikoina heräsi. Luulin sen jo menehtyneen masin ikeen alla, mutta totta se on - minä pystyn pyytämään neuvoja, käsittelemään kusipäitä ja jopa pitämään yllä sitä iänikuisen paskamaista small talkia. Se kettumainen työkaveri on toki edelleen kuittaillut ujoudesta, mutta minkäs sille mahtaa, kun kyseinen henkilö on selvästi päättänyt, että minä en ole sosiaalinen edes sosiaalinen ollessani. Jokin muukin on luikkinut mieleni sopukoista. Pohdin sen aiheuttamia tuntemuksi tällä viikolla. Yhtäkkiä asiat, joihin olen pitkään myöntynyt, ovat alkaneet näyttää alistavilta ja herättäneet minussa ärtymystä. Nyt taisin tajuta, mikä on muuttunut - itsekunnioitukseni on palannut.

P.S. Olen lisännyt oikeaan palkkiin muutamia sivuja, joista ainakin itse olen löytänyt vertaistukea. Toivottavasti tekin.

Vesilasia pitelevä tyttö

Le Déjeuner des canotiers (Veneseurueen juhlapäivällinen), (1880-1881)

Oletteko nähneet elokuvaa Amélie? Se on ehkä ainut elokuva, joka kertoo ihmisestä, jolla on jonkinasteinen sosiaalinen fobia. Tämä Renoirin maalaus esiintyy kyseisessä elokuvassa. Maalauksen taaimmaisessa pöydässä istuu tyttö, joka juo vettä lasista. Hän näyttää olevan keskellä kuvaa, mutta silti ulkopuolella. Ihmiset hänen ympärillään eivät edes näytä huomaavan häntä; viereinen mieskin katsoo kohti toista naista. Kaikille juova tyttö onkin kuin näkymätön.

P.S. Jos joku tietää muita elokuvia, jotka kertovat ujoudesta, saa kertoa.

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi tehdä huomenna?

Tuntuu nyt, että joka suunnasta tulee juttua siitä, miten syksy on vaikuttanut masentavasti ihmisiin ja miten saada mieli pidettyä virkeänä kaiken sateen ja pimeyden keskellä. Itse olen vähän yllättynyt, sillä tämä masennuspotilas on voinut suhteellisen siedettävästi heti kesän vaihduttua syksyyn. Kesällä oli koko ajan epämääräinen ahdistusmöykky rinnassa. Kevät on kaikista vuodenajoista kuitenkin pahin. Raskaimmat romahdukset tulevat aina silloin. Lähinnä kevääseen liittyy itselläni sellainen epätoivoinen pinkominen. Silloin aina jokin loppuu ja pitää tehdä kaikkensa, jotta taas syksyllä olisi jokin paikka minne mennä. Mutta nytpä ei ole. Sitä paitsi syksyisin on ulkona sentään kaunis ruska. Keväällä taas kuravellit ja koiranpaskat kurkistavat ensi kerran kinoksista.

Tänään yritin tehdä verkko-opintoja, mutta kohtalo, jota myös yläkerran naapuriksi kutsutaan, oli selvästi sitä vastaan. Joka kerta, kun laitoin luentotallenteen päälle, alkoi katonrajassa helvetinmoinen poraaminen. Lopulta sain tallenteen katsottua, mutta sillä luennoitsijalla on jotenkin maailman pitkäpiimäisin ja ontuvin puhetyyli. Periaatteessa koko video koostui ymmärtämättömästä "ööh", "ääh", "eiku", "tota" ääntelystä, ja ennen viimeistä puolituntista keskittyminen oli jo lentänyt ulos ikkunasta. No, ehkä katson tallenteen yksityiskohtaisemmin sitten huomenna. Suosittelen muuten verkko-opintoja kaikille sosiaalisille foobikoille. Tunneilla voi käydä näkemättä yhtäkään ihmistä, eikä kukaan vaadi, että tarvitsisi päästää inahdustakaan. (Aah, ihanaa.) Verkossa voi myös käydä keskusteluita, joissa pääsee näyttämään verbaalisia taitojaan ja sanomaan mielipiteensä vetämättä koko porukan katseita itseensä (minulle ehkä se kamalin asia). Tosin itse olen ollut joskus niin vaikeassa tilassa silloin kultaisessa teini-iässä, että olin liian ujo sanomaan mitään edes netissä. Näköjään jotakin edistymistä on sittenkin tapahtunut.

Pitäisi myös varmaan yrittää jututtaa miestä. On tullut taas kiukuteltua ja riideltyä keskenämme. Tällä kertaa en ole yksin syyllinen. Minulla ei ole muita ihmissuhteita kuin mies, ja siksi harmittaa, ettei hän ole kiinnostunut asioista, jotka kiinnostavat minua eniten. Välillä olo on yhdessäkin todella yksinäinen, kun ei ole ketään kenen kanssa näistä asioista vaahdota. Kaiken lisäksi minulla on kauhea kuume lähteä taas Lontooseen, mutta mitähän siellä yksin tekisi paitsi masentuisi.

Voi epäusko sentään

Eilen, kun olin töissä juuri poistumassa tauolta takaisin mälsään työhöni, yksi työ"kaveri" pysäytti minut.
Se: Ginger. Jutteletko sä ollenkaan työkavereiden kanssa?
Minä: Öö... Joo. Oonhan mä jotain.
Se: Juttele enemmän. Hymyile enemmän. Vaikka kaikki tehdäänkin omaa duunia, tää on silti tiimityöskentelyä.
Minä: .....
Se: Älä oo niin hiljanen.
Minä: *hymyilee typertyneenä* Ok.

Poistuttuani tauolta olin hämmentynyt. Siis, mitä vittua tuo aasi juuri sanoi minulle? Enkä taaskaan ollut osannut vastata mitään terävää ja nokkelee moiselle paskalle. Loppu vuoron lauoinkin päässäni repliikkejä, joita oli jo liian myöhäistä käyttää. Samalla fantasioin myös kyseisen henkilön pään amputoimisesta.

Edellisessä työpaikassani kerran satuin kuulemaan, kun työkaverit haukkuivat minua selkäni takana hiljaiseksi (sillä haukkumasanahan se heille on) luullessaan, että olin jo poistunut paikalta. Silloin itketti. Kuitenkin paikalla oli yksi vanhempi tyttö, joka totesi keskusteluun, että mitä väliä sillä on, että olen hiljainen. Myöhemmin kuitenkin mielipiteeni hänestä huononi, kun hän oli aivan haavi auki kuullessaan, että seurustelen. "Siis onko sulla poikaystävä?!" Ilmeisesti hän pitikin minua jonain säälittävänä vajakkina, jota kukaan ei voi huolia, ja jonka haukkuminen on siksi moraalitonta.

Tämä eilinen erosi kuitenkin tuosta siten, ettei minua alkanut itkettää, vaan ainoa mitä tunsin oli halveksuntaa ja hämmennystä. Mahtaa olla ihmisellä pokkaa tulla moittimaan päin naamaa jostakin, mikä yleensä lasketaan  epätoivotuksi, mutta pohjimmiltaan kuitenkin luonteenpiirteeksi, jolle ihminen ei mitään voi, ja jonka ei pitäisi olla ongelma kenellekään muulle kuin sille ihmiselle itselleen. Mietitytti myös, että miten tuo voi olla niin tietoinen luomistani työsuhteista, kun ei ole ollut samassa vuorossa kanssani kuin pari kertaa. Vai tarkoittaako tämä nyt sitä, että siellä ollaan ihan yleisesti puhutta ujoudestani paskaa selän takana ja tuo sattui vain kuulumaan niihin idiootteihin, jotka päättävät olla "suoraselkäisiä" ja tulla länkyttämään asiasta päin naamaa?

Eri asiahan olisi se, jos minulla olisi joku muu näkyvä sairaus. Silloinhan tuollaisten sammakoiden päästely kertoisi pelkästään henkilön tökeryydestä ja ymmärtämättömyydestä (mistä kyllä tämäkin mielestäni), mutta koska monet laskevat ongelmani joksikin, mikä on puhtaasti minun syytäni, ei heille käy mielessäkään sellainen mahdollisuus, etten olisikaan ujo ja hiljainen täysin vapaasta tahdostani ja pelkästään heitä ärsyttääkseni. Jospa kävisikin hakemassa psykiatrilta lausunnon tästä fobiasta ja iskisi sen työpaikan jääkaappiin kiinni? Siinäpä saisivat ainakin oikeaa juoruiltavaa tylsän duuninsa lomassa.

Ensiksikin työni on sellaista, etten oikeasti pysty puhumaan muille muuten kuin tauoilla. Miten tämä on muka sitä (yöks mikä sana) tiimityöskentelyä? Toiseksi minulle ei ollut mitään puhuttavaa tuon kyseisen ihmisen kanssa tervehdystä lukuunottamatta, koska satuin samaan aikaan lukemaan mielenkiintoista juttua lehdestä, jonka hän varmasti itsekin huomasi. Ilmeisesti mukava puuha olisi pitänyt sitten jättää tauolla kesken ja keskittää koko huomio heidän ylhäisyyteensä. Mäkättääkö hän muillekin työntekijöille, jos he eivät keskity häneen lehteä lukiessaan vai pelkästään minulle, koska uskaltaa? Kolmanneksi minä kyllä juttelen muille työntekijöille, mutta koska olen juuri aloittanut, en ole ehtinyt sitä kamalasti tehdä (siksi vastasinkin totuudenmukaisesti, että olen vähän jutellut) ja eikö tämä tosiseikka pitäisi jokaisen tajuta. Enkä tosiaankaan ole mikään epäystävällinen tuppisuu, joka ei vastaa takaisin ja mulkoilee muita. Nimittäin tuollaisenhan kuvan minusta saa tuon älykääpiön puheista. Oikeastihan hymyilen, kiitän ja vastaan muillakin kuin yhden sanan virkkeillä. Se mistä ihmiset eivät yleensä pidä on se, että minusta huokuu tilanteen aiheuttama stressi heidän änkiessä puhumaan minulle. En myöskään juuri hakeutumalla hakeudu muiden seuraan, mutta se on oma asiani. Neljänneksi tämä miespuolinen kollegani on aika epämiellyttävän näköinen tapaus, mikä ei suinkaan nosta intoa tuhlata energiaa hänen perseensä nuoleskeluun. Hänen sieraimistaan kasvaa todella rumasti paljon karvoja. Ja ei, en nyt tarkoita nenäkarvoja, vaan pehko kasvaa kirjaimellisesti nenän ulkopuolella sieraimista. Olisikin mukava tiedustella, että miten se, ettei hän trimmaa sierainkarvojaan vaikeuttaa muiden tiimityöskentelyä hänen kanssaan, sillä ne eivät varsinaisesti väännä hymyä kasvoille tai lisää intoa tunkea hänen seuraansa turhan small talkin merkeissä.

Ja lopuksi: Miksi piirteet hiljainen ja ujo ovat joillekin yhtä huonoja (tai jopa huonompia) kuin piirteet ilkeä, töykeä, ylimielinen, typerä tai jopa synonyymeja kaikille noille? Olen monesti nähnyt kusipäistenkin ihmisten saavan osakseen ymmärtäväisempää kohtelua kuin hiljaisten. Miksei hiljaisten ihmisten paskamaisesta kohtelusta puhuta enemmän? Tai pikemminkin siitä, että jotkut ihmiset ovat tarpeeksi jälkeenjääneitä määrittelemään toisen koko persoonallisuuden ujouden perusteella ja vieläpä rankaisemaan siitä. Pitäisikö meidän kaikkien ujojen oikeasti käydä hakemassa lekurilta ne sosiaalisten tilanteiden pelko diagnoosit lääkärintodistukseen ja liimata todistus sitten työpaikkojen ilmoitustauluille, jos vaikka sanoma uppoaisi kalloon sitä kautta? Itseäni alkoi tässä pelottaa ja mietityttää, että vaikka sinne yliopistoon pääsisinkin ja siihen unelma-ammattiini valmistuisin, niin olisiko vielä silloinkin työelämässä joku shitface työkaveri kertomassa, millainen minun kuuluu olla. Ujoudesta koulukiusattu ujoudesta työpaikkakiusatuksi?

Elämän suurin valhe

Työhaastattelu nimittäin. Puolituntia istumista kädet täristen, hikoillen ja samalla korvat heiluen väittäen omaavansa iloisen, reippaan ja ahkeran mielen. Tosin mitä vittua sitä pitäisi sanoa. Ei tässä maailmassa pääse duuniin kertomalla edes puolitotuutta puhumattakaan siitä, että kertoisi sosiaalisen ja vastuuntuntoisen sijaan olevansa ujo ja väsyvänsä helposti, mutta tekevänsä parhaansa, koska sitä rahaa tarvitaan. Tuokin tosin olisi kaunisteltu versio minusta, koska oikeastaan olen kärttyinen laiska erakko ja vihaan asiakkaita.

Kaiken lisäksi astuttuani huoneeseen kimppuun hyökkäsi heti joku ylipirteä ihmissuhdekone papattamaan. Viime sosiaalisesta tilanteesta on kauan ja tunsin saavani paniikkikohtauksen. Pelko muuttui pikku hiljaa samalla kuitenkin myös närkästykseksi, kun aloin ymmärtää, millaiseen riistotyöpaikkaan on tullut taas tungettua nokkansa. Haastattelussa oli myös joku pieni anorektikkotyttö, joka innostuksen pilke silmäkulmassa kehui haban kasvamisen 20 kiloisia kuormia nostaessa mitään syömättä kuulostavan vallan mainiolta. Harrastuksena tietenkin hänellä oli kuntosali. Valehtelin, että niin minullakin. Toinen tyttö taas vastasi täydellisesti joka kysymykseen ja minua jaksoi ihmetyttää, miten esimies edes haastattelun vaivautui pitämään, sillä kaikki vastaavat kysymyksiin kuitenkin juuri niinkuin hän haluaa. Saisi olla joko aika tyhmä tai sossun haastatteluun pakottama, jos muuta vastaisi.

Oma motivaationi valehdella työpaikan eteen kuitenkin karisi aika paljon opittuani, mitä paskaduuni sanan varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa. Siksi en juuri provosoitunutkaan kahden muun hakijan antaessa työnantajan kuulla mitä haluaakin eli rakkaudesta orjapiiskuria raskasta työtä kohtaan ja halusta vaihtaa vapaapäivätkin työvuoroihin vartin varoitusajalla. Perseennuoleskelu on nimittäin turhaa, sillä kaikki huoneessa istuvat on jo päätetty palkata. Tämänkin firman maine työpaikkana on netissä kaikkien nähtävillä, joten sen pitää ottaa, mitä tarjotaan.

Juuri ennen haastattelun loppua huomasin repineeni kiivaasti kynsinauhojani koko istunnon ajan ja kaiken lisäksi aukaisseeni isomman suonen. Verta pulppusi muhkeasti ja pyyhin sen äkkiä toiseen kämmeneen ja toivoin, ettei loppukädenpuristuksia tarvitse suorittaa. Kyllähän ne sitten tietenkin täytyi ja jäin miettimään, jäikö mieleen kummallinen kättelyni vai sen jälkeen verestä märäksi jäänyt koura. Nähtävästi kumpikaan näistä ei valitettavasti kuitenkaan ollut este, sillä puhelinsoiton mukaan sain odotetusti paikan. Edessä on nähtävästi lisää kärsimyksentäyteisiä vuoroja jalat maitohapoilla ja asiakas valittamassa siitä, että valikoimassa on vain mansikka- ja banaaniviiliä, mutta Hän haluaisi ostaa mustikkaviiliä, joten nyt minun pitäisi se mustikkaviili jostain Hänelle paskoa.

Mietin, miten joustamattomassa ja raskaassa duunipaikassa saan luettua pääsykokeisiin ja suoritettua verkko-opintojani. Mitä jos jään taas ilman opiskelupaikkaa? Mitä jos saan burn outin? Mitä jos annan periksi? Ahdistaa ja pelottaa, miten moni asia voikaan mennä pieleen. Kaiken lisäksi sovin jo pari kuukautta sitten erään kasvattajan kanssa ottavani häneltä rotukissanpennun, jonka olen suunnitellut jo kauan hankkivani. Pennun piti ensin syntyä heinäkuussa ja nyt ajankohta onkin venynyt elokuun puoleenväliin. Vittu jos tässä on tapahtunut nyt jonkinsortin kusetus. Vai olenkohan taas vain epäluuloinen itseni?

Tuntuu, että ne pienetkin hyvät asiat jäävät tulematta. Onhan tässä jo pidempään odotettu vaikka mitä.

Vaikea

En tiedä, onko olo huono vai hyvä. Tunnottomuutta tai epätoivoa ei tällä hetkellä ole varmaankaan siksi, että olen niin vihainen. Yhteenmuutto on nimittäin johtanut myös siihen, mihin pelkäsinkin sen johtava; riidellään koko ajan. Pääasiassa siitä, että olen niin kiivasluontoinen, eikä mies halua minun olevan. Tässä on tullut huijattua itseäni. Uskottelin, että tuo tiesi, mihin ryhtyi ja hyväksyi minut raivoineni päivineni. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tässä on käynyt taas niin, että masennuksen ja ujouden läpi ei ole pystytty näkemään kunnolla. Ujouteni on tulkittu kiltteydeksi ja nössöilyksi, masentuneisuuteni taas siksi, että olen rauhallinen viilipytty. Kumpaakaan en ole. Kylmän kuoren alla olen hyvin tunteellinen ihminen. Hermostun helposti, olen äkkipikainen, herkkä ja ilkeä. Nalkutus pienistä asioista, kuten siitä, etten muistanut sulkea mikron ovea tai laittanut heti astioita tiskikoneeseen, saa minut huonolle tuulelle. Edes tämä ei minua haittaa niin paljon, vaan se, että jälleen negatiiviset tunteet on laitettu pannaan. Tällä kertaa pääasiassa viha. En aiemminkaan saanut kiroilla, turhautua ja tai olla huonolla tuulella, mutta silloin siitä seurannutta mökötystä ei tarvinnut kestää joka päivä. Nyt huono omatunto seuraa jokaikisestä tempperamentin purkauksesta ja tirauttelen salaa muutaman kyyneleen. Samalla olen vitun kyllästynyt. Kyllästyttää, että aina saa hävetä sitä, mitä on. Ensin sitä, että olen liian ujo. Sitten sitä, että olen liian ujo ja masentunut. Nyt sitä, että ole liian ujo, masentunut ja kiivas. En jaksa vihata itseäni koko ajan tai padota kaikkea vihaa sisälleni toivoen, etten halkea, ja vain siksi, että minuun oltaisiin hetken tyytyväisiä. Mitä sille luonteelleen kuitenkaan voi.

Aika näyttää, miten tässä suhteessa käy. Enpä kai voi senkään eteen tehdä tämän enempää kuin mitä tähänkään asti olen. Toisin sanoen kaikkeni. Viimeaikainen syvä masennustila onkin johtunut pääasiassa siitä, että tajusin, etten voikaan tehdä juuri mitään vaikuttaakseni omaan elämääni. Se oli järkyttävä havainto, koska olin sitä ennen elänyt uskoen, että jonain päivänä vielä parantuisin. Minulla kuitenkin on aina ollut todella paljon tulevaisuudenhaaveita ja odotin elämältä paljon. Todella moni tilaisuus ja unelma on kuitenkin mennyt hukkaan masennuksen ja sosiaalisen fobian takia. Kivuliainta on, ettei suurin osa kanssaihmisistä edes tunnusta näitä oikeiksi sairauksiksi, jotka voisivat rajoittaa elämääni. Ajatellaan, että ne ovat vain osa omaa laiskaa ja kieroutunutta luonnettani. Kuin tavoittelisin jotenkin helpompaa elämää olemalla tällainen. On alkanut tuntua siltä, ettei tämä sisäinen kamppailu koskaan lopu. Ehkä etenen siinä koko elämäni vauvanaskelein tietämättä koskaan, miltä oikeasti tuntuu, kun ei ole yhtään masentunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että sellainen tunne on olemassa, tuntuu uskomattomalta.

En tiedä, mitä tapahtuu, jos Höpön kanssa suhde ei enää toimikaan. Minne sitä sitten menisi?

Life thieves

Pieni voitto. Avasin viimein kurssiopettajani melkein kaksi viikkoa sitten lähettämän koepalautteen. Asia oli ehtinyt poikia minulle jo pienoisen stressin kuten yleensäkin kaikilla turhilla asioilla on tapana. Olin varma, että siinä olisi jotain tosi karmivaa negatiivista paskaa suorituksestani, joka saisi keittiön laatikot taas kolisemaan. Perus-settiähän sitten siinä olikin. En edes tunnistanut itseäni mistään kohtaan sitä palautetta. Akka copypastettanut kaikille samat lauseet? Tai no ei kaikille. Vain niille jotka ovat niin huomaamattomia, ettei mikään kello soi päässä, mutta pakkohan sitä ihan tasa-arvon nimissä on silti jotain palautetta antaa. On se jännä, miten ensin olin helpottunut ja sitten lopulta kuitenkin masennuin.

Bussissa joku mulliturpa selitti kaverilleen suu vaahdossa jostain toisesta kaveristaan, joka on vasta parikymppinen ja on jo asunut ympäri maailmaa ja opiskeleekin ulkomailla. Vittu, että tuollaiset ihmiset pitäisi ampua. Ei kiinnosta, miten ihanaa jonkun elämä on. Varsinkin, kun oma unelma on ollut jo vuosia vaihto-oppilasvuosi, matkustelu ja ulkomailla opiskelu. Mikään niistä tosin ei ole minulle realistista kiitos sosiaalisen fobian. Säästöistä huolimatta matkatkin on jääneet pelkiksi haaveiksi, kun kavereita ei enää ole ja miestä ei kiinnosta. Jos sitä yksin lähden ryven vain koko matkan omassa säälittävyydessäni ja masentelen siitä, kuinka yksin olen. Masentavinta on kuitenkin nähdä ihmisiä, jotka elävät juuri sellaista elämää, jota itse olisi aina halunnut elää.

Tästä tulikin mieleen, että noin puoli vuotta sitten löysin yhden henkilön, joka suoraan sanottuna eli minun elämääni. Ei tätä elämää, vaan elämääni ilman pelkoa ja masennusta. Kyllä sitä meinasi itku tulla, kun tyypillä oli täsmälleen sama koulutus, työpaikka, toteututet unelmat, saavutukset ja muutenkin saanut kaiken, josta olen päiväunissani haaveillut. Melkein oikeastaan heräsi sellainen vainoharha, että se on käynyt nyysimässä pääni, ja sen seurauksena en voi enää koskaan saada haluamaani elämää. Vaikka uskonkin, että syyt siihen, miksi elämäni ei kulje toivottuun suuntaan ovat peräisin ihan muusta.

Paskinta on kuitenkin se, ettei koskaan voi tehdä edes niitä päätöksiä, joihin pystyy, täysin omien mielitekojensa mukaan. Kaikki pitää aina suunnitella ja miettiä etukäteen sosiaalisen fobian mukaan. Haen sellaista opiskelupaikkaakin, josta valmistuisin työhön, jossa ihmisten kanssa sosialisoinnin voi supistaa pelkäksi harvinaiseksi pahaksi. Onneksi se opiskelupaikka olisi muutenkin unelmieni täyttymys. Mitä elämää tämä kuitenkaan on, kun ei voi elää sitä kuten haluaisi. Minä en pohjimmiltani edes ole ujo ihminen. Pidän keskustelemisesta, tykkään kertoa vitsejä ja naurattaa toisia. Inhoan sitä, että teen kaikkeni, jotten erottuisi seinästä, kun samalla haluaisin pukeutua kauniisti ja persoonallisesti.

Eikö tätä vain voisi leikata pois minusta?

Sosiaaliset ihmiset ovat hulluja

Onko jotkut ihmiset olemassa vain saadakseen muut tuntemaan äkkinäistä ja vastustamatonta halua hankkia murhasyyte? Kurssillani on henkilö, jonka olemassaololle ei tunnu olevan mitään rationaalista syytä, mutta ärsyttävyyden taso hipoo sellaisia lukemia, että pelkästä ajattelustakin tulee elohiiri silmään. Koko ihminen on pelkkä ammottava reikä naamassa, eikä se reikä pysy ummessa hetkeäkään. Tämä henkilö luulee, että muita kiinnostaa aivan ketusti, miten hän oppi sisällysluettelon ulkoa vain yhdellä vilkaisulla, miten hänen perheessään kaikilla on akateeminen koulutus ja kuinka ihana poikaystävä hänellä on. Tunti on tietenkin keskeytettävä joka välissä, jotta saisi rivien välistä nostettua itseään muiden yläpuolelle milloin mistäkin. Reikä naamassa on niitä ihmisiä, jotka eivät tunnu hakeutuvan muiden seuraan muista syistä kuin päteäkseen ja pilaakseen loppu porukan opiskelun. Siinä hän onnistuukin. Joka väliin kälkätykseltä ei ehditä tunnilla edetä paljon paskaakaan. Tämä ihmisryhmä on niitä helvetin äänekkäitä ja sosiaalisia, mutta tyhmiä kuin saappaat ja omalta lätinältään on vaikea keskittyä kuuntelemaan muita. Siksi tuo raivostuttava otus takertuukin koko ajan täysin epäolennaisiin ja jo läpikäytyihin asioihin, joita sitten pakottaa koko muunkin ryhmän vatvomaan minuuttikaupalla. Välissä muistaa tietenkin mainita, miten hyvä on englannissa, vaikkei tämä kohta luistanutkaan. Korkeasta älykkyysosamäärästään huolimatta reikä naamassa luulee Venäjän olevan yhä kommunistinen ja Italiassa vallitsevan Pohjois-Korean kaltainen diktatuuri. Onneksi hän kuitenkin muistaa paikata puuttuvan yleissivistyksensä huomauttamalla Rupert -nimen virheellisesti lausumisesta ("No mut sehän lausutaan Rupert ei Ropert!").

Tällaisistako ihmisistä pidetään? Opettaja näyttää ainakin pitävän. Tänäänkin totesi; "no reikä naamassa sulla on varmaan mielipide, kun oot niin rohkea". Rohkea? Millä tavoin? Mistä lähtien raivostuttava kusipäisyys on ollut rohkeutta? Minä olen rohkea joka päivä, kun astun ulos ulko-ovestani, avaan suuni tunnilla silloin, kun sitä vaaditaan ja sosialisoin muiden kanssa, vaikka se saakin aivot leipomaan pannaria. Eipä siitä kyllä koskaan kehuja satele. Päinvastoin, aina olen silti liian ujo, hiljainen ja hermostunut. Aina kouluaikoinakin pamahti kokeen arvosteluun punakynällä lause; "Enemmän tuntiaktiivisuutta!", häiritsemään ikävästi siihen numeron viereen. Kuin edes se ysi tai kymppi ei olisi ollut tarpeeksi hyvä. Enpä tainut itsekään olla koskaan tarpeeksi hyvä niille muottiin tunkijoille.

Aktiivisuudesta kehuja saivat ihmiset, jotka mölysivät luokassa kuuntelematta juuri koskaan mitään, mutta jotka uskalsivat huudella vastauksia silloin, kun jotain tiesivät. Usein he häiritsivät opiskelua monin tavoin, mutta mitä siitä, hehän olivat vain aktiivisia. Samoin oltuaan yhden tunnin viisi minuuttia hiljaa saivat he heti papukaijamerkkejä ja paapomista. Kun minä sen sijaan uskaltauduin viittaamaan pari kertaa, punakynä jatkoi samaa raapustustaan. Koulu koki voivansa sakottaa lapsia ujoudesta, erotteli oppilaat aktiivisiin ja passiivisiin ja kohteli "passiivisia" kuin tunnilla kuolaavia aivokuolleita, joita ei kiinnostanut mikään, vaikka koemenestys ja tehdyt läksyt muuta kertoivatkin. Kiinnostus ja kuunteleminen eivät olleet tarpeeksi, jollei ollut sosiaalinen. Piti mölytä tyhjästä ja esittää, että ryhmätyöt oikeiden kuolaavien aivokuolleiden kanssa olivat mukavia. Vielä lukiossakin muistan yhden opettajan kieltäytyneen antamasta minulle kymppiä, joka minulle koenumeron perusteella olisi kuulunut, koska en ollut tarpeeksi tuntiaktiivinen. En siis vaikka aine oli niin suosikkini, että olin joka tunti paikalla ja sain pelkkiä kiitettäviä ja erinomaisia.

Kaipa ujous on joku synonyymi persoonattomuudelle, eivät sellaiset ihmiset ainakaan älykkäitä voi olla. Turha edes kysyä, jos heillä olisikin jokin mielipide johonkin. Pikemminkin he ovat lahjattomia ulkoaopettelijoita, jotka vievät mahdollisuuksia äänekkäämmiltä ja persoonallisemmilta lapsiressukoilta, jotka nyt vain sattuvat olemaan väärinymmärrettyjä.

Se tunne, kun...

...joku tulee tutustumaan sinuun ja tunnet miten yhtäkkiä olet märkä hiestä, sydän lyö ylikierroksilla ja mikään muu ajatus ei kulje paitsi "voivittuvoivittuperkeleampukaajokumutnytäkkiä". Puhutaan asioista, joihin pitäisi osata reagoida muullakin kuin änkytyksellä ja okeilla, mutta et keksi mitään sanottavaa. Päädyt hymyilemaan typerästi joka vastaukseen stressaten samalla haisetko tai onko ruokaa jäänyt hampaan koloon. Kyllä sitä haluaisi olla ystävällinen. Näyttää, että tavallaan sitä arvostaa, kun joku huomaa sinutkin, vaikka yritätkin sulautua seinään aina, kun joku avaa suunsa lähelläsi. Alat harkita pitäisikö kuluttaa päivästä selviämiseen tarvitsemasi energia ollaksesi mukava tälle ihmiselle. Voisi pakottaa itsensä vastaamaan jopa neljän sanan lauseilla jatkaen tätä helvetinmoista kidutusta peläten samalla, että ne väkinäiset sanat saavat sinut näyttämään vielä enemmän vajakilta. Toisaalta voi olla ylittämättä itseään, jotta se ahdistus päättyisi mahdollisimman pian. Antaa ajatusten pysyä tukossa, antaa itsestään vasten tahtoaan helvetin tympeä ja lyhytsanainen kuva. Ja niin yksipuolisen keskustelun toinen osapuoli alkaa vaivautua sinusta, ei keksi enää mitään sanottavaa ja pitää itseään typeränä ja sinua koppavana tai hulluna. Viimein hän kääntyy pois ja hoet mantraa, jottei hän enää ikinä kääntyisi puhumaan sinulle. Olet helpottunut. Hetken kuluttua hän virittää keskustelun jonkun toisen kanssa, jonkun joka osaa puhua. Kohta olet varma, että pian he nauravat yhdessä, millainen kummajainen sinä olet. Ahdistus vaihtuu itseinhoon.

I'm not stalking, it's called 'fluffy harmless observation time'

On tosi surullista, että olen tässä tavallaan "tavannut" yhden ihmisen, jonka kanssa voisin kuvitella olevani jopa ystävä. Meillä on paljon samanlaisia kokemuksia ja kiinnostuksenkohteita. Siis ihan oikeasti sellaisia, jotka saavat kelaamaan, että onko mulla joku kadonnut kaksoissisarus. Erona tosin, että tämä tapaus on erittäin fiksu monin tavoin. Luulen, että hän voisi ymmärtää tätä masennusta, vihaa ja muuta paskaa, jota olen käynyt ja käyn koko ajan läpi. Mutta tietenkään minulla ei ole mitään keinoja lähestyä tätä ihmistä kiitos erään sosiaalisen fobian. Asiaa ei yhtään helpota se, ettei hän edes tiedä olemassaolostani. Tosi tuskallista, kun päässä pyörii kaikkea hienoa, mitä voisi just tälle sanoa ja tietää kuitenkin samalla, ettei oikein voi tehdä mitään tähän ihmiseen tutustuakseen. Tai ei ainakaan mitään, minkä pelko, nolous ja jatkuva vittu mä oon paska -ajattelu sallisi.

Eipä tämä tilanne minulle kyllä mikään uusikaan ole. Yläasteella tiesin yhden tytön, jonka kanssa minulla oli paljon yhteistä ja joka oli teiniminäni mielestä ihan vitun khuul tietenkin. En tosin koskaan uskaltanut puhua hänen kanssaan irl. Ruudun edessä juttua kyllä riitti ja (yhä) suureksi ihmetyksekseni olin jopa ihan mielenkiintoinen persoona sen toisenkin mielestä. Ainoa oikeasti kiintoisa asia minussa tosin taisi olla äkkipiiloutuminen sillä sekunnilla, kun hänet sattumalta kadulla näin. Itsehäpeäni oli valtava ja on edelleen, vaikkei tuo tyttö minua huomannutkaan.

Ujouden lisäksi olen muutenkin kaikin puolin todella huono saamaan kavereita. Lukiossa heräsin kuitenkin jossain määrin huomaamaan oman arvoni (vain nyt myöhemmin vetääkseni sen taas alas vessanpöntöstä) ja opinkin luomaan arkisia sosiaalisia suhteita eli toisin sanoen hankkimaan tuttuja. Mutten edelleenkään osaa siirtyä siitä tuttuvaiheesta kaverivaiheeseen. En vain tiedä, miten sen pitäisi tapahtua. Ehkä syy on myös jossain niin yksinkertaisessa kuin "henkilökemia". Omat kemiani eivät paria poikkeusta lukuunottamatta ole koskaan matsanneet kenenkään kanssa varmaankin siksi, että toisaalta olen ihan liian ujo ja "hissukka", toisaalta ihan liian ronski ja värikäs. Harva taitaa pitää kummastakin puolestani.

Tutustumisessa ihmiseen, jota pitää tosi viisaana, vahvana ja ihailtavana, kuten minä tätä tyyppiä, on sekin ongelma, että paineet olla edustava kasvaa asteikolla nollasta kymmeneen seitsemäänkymmeneenkuuteen. Jos tällainen ihminen antaa hylkäyksensä pitää kertoa hylkäyksen seurauksena koetut fiilikset sadalla ja tässä minun tapauksessa tuhannella, kun itsetunto on jo valmiiksi naarmuilla. Nyt ei olekaan aliarvostanut vain joku idiootti, jolla verkkarit roikkuu fyysisesti tai henkisesti puolessa välissä persettä tai naama kilon paksuisen mössön peittämänä paakkuisine silmäripsineen, vaan joku, joka on oikeasti parempi. Sellaista ei voi nauraa ja pilkata edes syvällä mielessään, vaikka sitten pohjimmiltaan tietäisikin vain valehtelevansa itselleen.

Harkitsin ihan vain sähköpostin kirjoittamista, jossa teeskentelen rentoa ja reipasta, mutta kuten arvata voi siitä tulikin vain semmoinen nolon ujo ja fanityttömäinen. Miten oikeasti ihmiset ilman tällaisia ongelmia hoitavat näitä tutustumisasioita? Jos joku sosialisoimisguru tänne törmää niin heitäpä pari vinkkiä. Mä en oikeasti tiedä.

Ehkä pitäisikin taas vain tyytyä tähän tunteeseen, kun kerrankin elämää siivittää perhoset mahassa ja jonkinmoinen toiveikkuus, eikä aina pelkkä se epätoivo. Ainahan sitä voi haaveilla, että saisi joskus jonkun kanssa puhua näistä asioista, joista kukaan muu ei koskaan edes halua kuulla minun puhuvan, koska he eivät ymmärrä ja tulevat vain surullisiksi. En runkkaa sille, että muut ahdistuvat ja hämmentyvät pahasta olostani, haluaisin vain edes joskus päästellä höyryjä ja olla sellainen paska, joka myös olen, halusivat muut minut kuinka iloisena ja pullantuoksuisena tahansa. Kun joutuu aina sensuroimaan negatiivisia tunteitaan tässä määrin ne alkavat patoutua, ja sitten vasta täytyykin hammasta purra, ettei oma tai jonkun pikku paskiaisen pää putoa koriin.

Vihaan itseäni.

Blogi on nimensä veroinen

Viime yönä lekottelin ihanan tylsissä ja turruttavissa unissani joiden aiheet vaihtelevat niin muffinsien mättämisestä aina massamurhaamiseen saakka, kunnes sydänhirviö repi aivoni hereille. Hyödytön kapistus oli taas osoittamassa mieltään ja hakkasi raivokkaasti rintalastaani vasten. Olin kamalan väsynyt, eikä olisi vähempää voinut kiinnostaa tuhlata energiaa johonkin kuolemiseen, joten yritin hiljentää pumpun kääntymällä laiskasti vasemmalle kyljelle, mutta siitä vasta se hengittäminen vaikeutuikin. Siinä hyperventiloituani hetken alkoi lopulta koko hengittäminen tuntua turhalta hommalta. Huomasin yllätyksekseni, että annettuani asian olla en enää edes tuntenut juuri minkäänlaista tarvetta henkäillä. Makoilin siinä tunnustellen valtavaa painetta pumpussani ja mietin räjähtäisikö se sisälläni pitkin keuhkojani hyllyväksi verimössöksi. Mietin myös pitäisikö käydä laattaamassa, koska tunsin hitaasti, mutta varmasti yrjömassan nousevan kurkkuuni. Toisaalta olin melko varma, että jos nousisin taju menisi kankaalle, enkä halunnut kuolla maaten omassa yrjössäni vieläpä tissit paljaana, kun minulla nähkääs on tapana nukkua "wearing nothing but Chanel No. 5." Olisi ollut oiva loppu tälle säälittävälle sosiaalisten tilanteiden nössöilylle. Lopulta päädyin ainoastaan pohtimaan, soittaako ambulanssi vai ei. Minua oltiin neuvottu soittamaan, mikäli näin tapahtuisi, mutta päädyinkin ainoastaan fantasioimaan omasta kuolemastani. Sen lisäksi turhamaisena ihmisenä minua myös olisi hävettänyt esiintyä ensihoitajien edessä hikisenä vailla aamusuihkua. Kyllä, olen henkilö, joka mieluummin kituuttaa henkitoreissaan kuin näyttää meikittömän naamansa oven toisella puolen. En tiedä kauanko arvuuttelin siinä kuollako vai ei. Jossain vaiheessa ilmeisesti henki oli kuitenkin alkanut taas kulkea, sillä nukahdin. Aamulla herättyäni mietin hetken, olenko elossa, mutten onneksi ollut edes laatoittanut huoneeni sisustusta.

Sydänparkani ei kyllä saanut paljoa hengähdettyä, kun kaiken lisäksi törmäsin bussissa tavallaan vanhaan tuttuun. Ei mikään miellyttävä yllätys, koska vihaan enemmän kuin mitään muuta tuollaisia salakavalia puskan takaa pomppaavia sosiaalisisa tilanteita. Minusta moisiin tulee valmistautua vähintäänkin viikko stressillä ja itsensä vihaamisella. En edes tiedä, sanoinko sille mitään, koska "mmh" ei kai ole sana. Ölisin kyllä jotain käsittämätöntä hetken ennen kuin ryntäsin karkuun. Toivottavasti en näe sitä ihmistä enää koskaan. Loppupäivän opiskelua häiritsi merkittävästi se, että päässä pyöri vain ajatukset siitä, miten nolo ja kömpelö retardi olen. Olenkin vihannut itseäni sen johdosta koko päivän. Miksi on niin vaikea vain sysätä mokia mielestään ja ajatella "paskaaks tässä"?

Telephobia

Siis mikä siinä puhelimella soittamisessa ahdistaa niin paljon? On jostain syystä paljon korkeampi kynnys soittaa kauppaan ja kysyä, onko se tilaamani kirja jo tullut kuin mennä paikan päälle nykäisemään myyjää hihasta. En sitäkään toki mielelläni tee, mutta miksi pystyn tuohon, kun taas puhelimen äärellä kituutan ties kuinka monta tuntia yrittäen kerätä rohkeutta ja viimein sen tehtyäni annan soida ehkä kolme kertaa ennen kuin valehtelen itselleni, että ei siellä kukaan olisi kuitenkaan vastannut.

Tosi luuseri olo, kun Höpö ei koskaan halua tilata meille pizzaa, kun suomi ei ole hänen varsinainen äidinkielensä (vaikka mielestäni virheettömästi hän sitä puhuukin), joten soittaminen lankeaa minun vastuulleni, jota sitten yritän kaikin tavoin viimeiseen asti vältellä. En edes kehtaa sanoa, että soittaminen ahdistaa minua, vaan selitän aina, etten pidä siitä, koska nolottaa, kun en ikinä saa selvää, mitä pizzapaikan mamut sanovat. Ei tosin täysi valhe sekään.

Kaiken logiikan mukaan pelkän äänen avulla kommunikoinnin pitäisi olla vähemmän pelottavaa kuin lätytysten löpiseminen. Logiikka tosin tästä murehtimisesta katosi ajat sitten. Kai siinä sitten on se, että puhelinta käytetään puhumiseen, enkä minä sellaista osaa. Kasvokkain voin sentään teeskennellä sosiaalista levittämällä naamani väkinäisen herttaiseen hymyyn, mutta puhelimessa täytyy aina olla vastaamassa sanallisesti. Eikä joota, niintä ja mmhtä saa käyttää kuin max kolme kertaa peräkkäin. Läheisen ihmisen kanssa voi sentään olla välillä hiljaakin ilman, että se muuttuu siksi kiusalliseksi hiljaisuudeksi, mutta ei puhelimessa. Jos hiljaisuus venyy liian pitkäksi, on pakko sanoa jotain, oli se kuinka väkinäistä tahansa. Muuten puhelun voisi yhtä hyvin lopettaa, enkä minä halua sitä. En vain keksi mitään sanottavaa.

Pitäisi nytkin suoritutua eräästä tärkeästä puhelusta, mutta miten. Taidankin vain lähettää sähköpostia.

Elämän välttelyä

Sosiaalinen pelko jos mikä opettaa välttelemään asioita. Viikko sitten Höpö kysyi, mentäisiinkö kaatamaan kuppia sen kavereiden luo. Olen halunnut päästä tuulettumaan jo ties kuinka kauan, mutta en ole nähnyt ihmisiä edes sitä vähää, mitä ennen näin Blondien seurassa. Sitä paitsi minusta tuntuu, etteivät Höpön kaverit koskaan ole edes pitäneet minusta. Seurue koostuu pääasiassa miehistä, joilta ei varmaan edes pidä odottaa mitään erityisiä tutustumisyrityksiä, mutta porukan kaksi naista ovat täysiä pässejä, eivätkä ole koskaan edes yrittäneet jutella kanssani, jollei sitten teinimäistä hihitystä, vilkuilua ja kännistä kuiskuttelua selän takana lasketa heidän mielestään joksikin älylliseksi keskusteluksi. Onpa minulla silti mennyt paremminkin, sillä vielä viime kesänä en välittänyt niistä ämmistä, vaan jopa pyysin Höpöä tiedustelemaan bileitä, koska halusin juhlia, olla kännissä, tanssia ja pitää hauskaa Höpöni kanssa ja ehkä tutustuakin muutamaan pallinaamaan siinä alkoholin tuomassa sosiaalisessa harhassa.

 

Olisinhan halunnut mennä nytkin, mutta en mennyt. Taisin valehdella jotakin tyyliin, ettei huvita juoda nyt. Kaipa onnistuin vakuuttamaan itsenikin siitä, etten vain halunnut juoda, sillä illalla ei enää edes tehnyt mieli juhlia. Jostain syystä laitoin silti partymeikit ja 90-luvun glitteripaidan ja kuvittelin koko illan lähteväni baariin. Olo oli aika säälittävä. Ehkä pystyisin vielä elämään itseni kanssa, jos uskoisin sen, että ne ihmiset ovat niin ilkeitä, ettei kuitenkaan kannata mennä. Joskus onnistunkin vakuuttamaan itseni tästä, mutta sisimmässäni tiedän, etten mennyt, koska mua ei ahdista nimenomaan se, että ehkä joku on ilkeä, vaan ylipäätään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisten kanssa, jotka odottavat, että puhun niille, otan kontaktia, osallistun keskusteluun, vastaan tosi rennosti ja tyhjentävästi, kun kysytään ja olen siis tarkkaanottaen s o s i a a l i n e n. Mutta kun en pysty sellaiseen, en vaikka haluaisin ja keksisinkin jotain sanottavaa. Olen silti vain ihan hiljaa ja ahdistunut ja ahdistukseni täyttää koko huoneen ja tuntuu kuin kaikki pystyisivät haistamaan sen minusta. Haluan sanoa jotain, mutta samalla pääni hokee mantraa, ettei kukaan vain kysyisi minulta mitään. Ja voi sitä helvettiä, jos jossain mielenhäiriössä onnistunkin sanomaan jotain; koko porukka kääntyy katsomaan täysin vaiti ihmetellen, että sanoiko se jotain ja kuulen, miten sydän hakkaa ja tunnen, kun naama alkaa hiljalleen muuttua yhtä punaiseksi kuin hiukset.

Ehkä pitäisi tuntea nyt iloa siitä, mten hyvin onnistuin taas välttämään mokoman vaikean sosiaalisen tilanteen. Olen lahjakas elämään sellaisessa omassa pikku maailmassani, joka koostuu lähinnä "mitä jos" ja "sitten jos" -haaveilemisesta. Mitä jos minusta tuleekin sitä ja sitä ja olenkin yhtäkkiä tyytyväinen itseeni ja onnistunut elämässäni. Sitten jos olenkin jo viiden vuoden päästä täysin muuttunut niin voin tehdä sitä ja sitä ja sitä, odottakaas vain. Onhan se mukava haaveilla siitä sosiaalisesta elämästä, urasta ja itsetunnosta jne, vaikka se samalla onkin siltä tosielämältä pakenemista, että olen täysin hukassa, enkä ollenkaan tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sitä haluaisi kokea kaikkea ja elää elämäänsä, mutta ei voi, kun ei kerran pysty edes kohtaamaan toisia ihmisiä. Koko elämä edessäpäin näyttää pelkältä ihmisten välttelyltä ja tyhjiltä haaveilta ihmissuhteista. Ei tosin ihme, että jotain niin epämiellyttävää ajatusta haluaa paeta sinne haavemaailmaan. Tuntuu pahalta valita tulevaisuuden ammattiakin tietäen, että jonkinlaisia sosiaalisia kanssakäymistaitoja tarvitaan kaikkialla ja miettiä, tulenko koskaan edes kenenkään palkkaamaksi. Valitettavan moni itseään niin helvetin ymmärtäväisenä ja fiksuna pitäväkin ihminen tulkitsee ujouden eräänlaisena epäystävällisyyden muotona, jonka nähdään johtuvan ylimielisyydestä, kylmyydestä tai sitten silkasta töykeydestä. Kuten töykeys, täytyy ujoudenkin olla ihmisen oma valinta käyttäytyä huonosti ja muita alentavasti, joten tökeröllä "ei tarvitse olla noin hiljainen" -kommentilla saa toki tökkästä.

Oma ujouteni yleensä ennakoidaan jonkinsortin ylimielisyydeksi. En ole täysin perillä miksi, mutta luulen sen jotenkin liittyvän omaan turhamaisuuteeni eli siihen, miten tykkään valita vaatteeni ja laittaa naamaani ja tukkaani. Olen nimittäin kuullut muutaman kerran ujoudestani herneenpalon perseensä työntäneiltä henkilöiltä, että ulkonäköni ja vaatteeni eivät sovi persoonallisuuteeni. Kieltämättä naurettavin ja samalla myös raivostuttavin kuulemani kommentti. Pitäisikö minun siis pukeutua kuin joku 80-vuotias mykkä eunukki, jottei ulkonäköni tuota ihmisparoille vääränlaisia mielikuvia? Toinen mitä välillä on saanut kuulla jostain ujosta ihmisestä puhuttaessa on, että vaikuttaa persoonattomalta. Rumasti sanottu ja vielä täysi valhe. Itse olen ainakin huomannut niin itseni kuin myös muiden kohdalla, että ujot ihmiset ovat yleensä juuri niitä kaikkein moniulotteisempia ja värikkäimpiä persoonia. Ylipäätään kenen tahansa kutsuminen persoonattomaksi on typerää, sillä jokainen ihminen ilman mitään muttia on jo persoonallisuus. Jos pitää valita niin tylsimpiä ihmisiä ovat ne lätynlevittelijät, joiden pitää aina olla joka paikassa niin muka ystävällisinä ja puheliaina, ja kuoren alla ovatkin tosi ennakkoluuloisia ja epävarmoja.

Olen tuntenut viime päivät oloni vielä tavallista epävarmemmaksi ja tunnen edelleen. En tiedä johtuuko se toisesta osapuolesta vai siitä, että tulevaisuuteni ylipäätään on niin epävarma. Olen myös miettinyt koko viikon, olisiko Höpö halunnut mennä sinne bileisiin ja eikö se mennyt, koska minä en mukamas halunnut. Kyllä se sanoi, ettei sille ole mitään väliä, eikä myöskään olisi jaksanut olla kännissä, mutta ehkä ollaan kummatkin valehtelijoita. Onpa tuo nyt tuntunut viime päivät etäisemmältä ja kiukkuiselta. Ehkä se kiroaa mielessään tätä riippakivi luuseri ämmää, jonka kanssa sosiaalinen elämäkin kärsii. Toivoin, että se olisi vain sanonut haluavansa lähteä ja siten pakottanut minutkin lähtemään. Toisaalta samalla pääni hoki taas mantraa, jottei Höpökään haluaisi lähteä.

L'esprit de l'escalier

Mulla on ollut viimeiset viikot tosi paha olla. Toivon, että tämän voi laittaa jonkinlaisen syysmasennuksen piikkiin niin ehkä loppuisikin joskus. Lähinnä taitaa kuitenkin johtua vittumaisesta työpaikastani. En ole ollut siellä kuin kolme kuukautta ja olen halunnut joka päivä heittäytyä alas ikkunasta. Tai vaihtoehtoisesti heittää sieltä jonkun seipään-nielleen asiakkaan tai nokkavan esiteini-ikään jämähtäneen työkaverin. Nyt kuitenkin ihmettelette, missä mahdan työskennellä, joten päätinkin tavoistani poiketan paljastaa sen verran, että työskentelen eräässä pikaruokaravintolassa. Yrityksen tarkempaa nimeä on tarpeetonta kertoa, sillä ne kaikki ovat aivan samanlaisia paskaläjiä. Sellaisissahan kaltaiseni persaukiset vailla suhteita ja opiskelupaikkaa joutuvat työskentelemään kunnes pää tai perse repeää.

Jostain kumman syystä pahimmassakin läävässä, jossa työ on kauheeta raatamista minimipalkalla ja kiittämättömien paskantärkeiden ihmisten passaamista, on silti kanssaihmisiä, jotka oikeasti vahtivat ja kyttäävät henkeen ja vereen, onko joku vitun servetti millilleen suorassa ja ovat valmiita tunkemaan rasvaisen nokkansa joka asiaan kaivaakseen lisää tekosyitä pätemiselleen. Jumalauta. Ei siitä mitään mitallia saa, että mussuttaa perse pitkänä siitä missä asennossa lusikkaa pidetään sillä bakteerejä kuhisevalla läskiruokatarjottimella. Harmi vain, että hiljaisena, kömpelönä ja hermostuneena ihmisenä olen oikea namupala tällaisille egoaan pönkittäville paskiaisille, jotka oikein änkeävät lähelleni tihkumaan negatiivisuutta ja "ei millään pahalla, mutta..." -kommentteja. Tietenkään omille kavereille ei sanota mitään, vaikka vääntäisivät tarjottimelle tortun jostain muualta kuin kylmäkaapista.

 Jep, tiedän. Pitäisi vain yrittää olla välittämättä, mutta kun en osaa. Yleensä menen lukkoon, enkä ymmärrä sanoa mitään takaisin ja jälkeenpäin käyn vittuuntuneena päässäni keskusteluja siitä, mitä kaikkea piikittelevää olisinkaan voinut sanoa. Silloin harvoin, kun osaan näpäyttää takaisin ihmiset nolostuvat siitä, että ovat tehneet arviointivirheen suhteeni, mutta kostavat sopivan paikan tullen. Enkä jaksa mitään toistuvia loukkauksia ja stressiä niihin vastaamisesta. Joten viimeksikin aloin vain itkeä. Ensimmäisen kerran töissä. Ainahan siellä tuntuu pahalta, mutta nyt tavallista pahemmalta, kun on vielä tämä helvetinmoinen syysmasennus niskassa ja muutenkin itsetunto rapakunnossa. Onneksi pato murtui vasta päästyäni turvallisesti suljetun oven taakse. Harmittaa silti moinen säälittävä itseskely ja sen jälkeen töihin palaaminen naama turvoksissa kielien kalkattaessa selän takana. Vuodatin kaiken Höpölle ja ulvoin, miten haluaisin kiivetä kuudenteen kerrokseen ja hypätä, jotta kaikki ahdistus päässäni loppuisi kertaheitolla. Myöhemmin alkoikin taas hävettää ja tuli paha mieli Höpön puolesta.

Tuntuu, etten sopeudu mihinkään. Kaikkialla on aina paha olla. Enhän osaa edes pinota mukeja ilman, että joku löytää siitäkin jotain nipotettavaa. Tosin paskat sellaisesta, kun en aio elämääni päästäa niin surkeaan jamaan, että työskentelisin vuosia moisessa paskaduunissa teeskennellen itselleni, että teen jotain tärkeääkin. Sitä paitsi leivoin toissapäivänä tosi hyvää pannukakkua. Minä, joka ei koskaan leivo ja muutenkin kartan kaikkea ruuanlaittoa. Syöminen on enemmän mun juttu, mutta näköjään en silti siinä leipomisessakaan ihan toivoton tapaus ole. Tosin ensin siitä lätystä tuli liian ohut ja kuiva, mutta jatkoin silti pannarin leipomista vain fyysisesti.

Yöllistä itsekidutusta

On sellaisia asioita, joita ei halua nähdä. Tai pikemminkin asioita, joiden näkemisestä ei seuraa mitään hyvää, mutta silti on liian utelias ollakseen "vilkaisematta" ja lopulta alkaa aina kaduttaa. Vähän niin kuin se video, jossa muijat syövät toistensa paskaa kiposta. Minulle paskaa syövien muijien näkemistä vastaa lähinnä googlehaku "miten sinua on kiusattu ja miten menee nyt". Onpa taas ahdistuspaukama rinnassa. Olen yrittänyt hokea itselleni, etten ole tuomittu olemaan koko elämäni ahdistunut ja yksinäinen. Että persoonallisuus kehittyy vielä pitkään ja vaikka alku olisikin ollut pelkkää paskamyrskyä, paistaa se päivä vielä risukasaankin, kun vain saan lisää ikää ja sitä kuuluisaa itseluottamusta. Nytpä menin lukemaan keskustelua aiheesta, jossa suurinta osaa vastanneista ovat seuranneet itsetunto-ongelmat ja ujous läpi elämän. Monia on myös kiusattu sen takia, että ovat hiljaisia. Jotakuta oli kiusaaminen seurannut vielä aikuisiälläkin työpaikasta toiseen edelleen siksi, että on hiljainen. Aika masentavaa, miten köyhää vielä aikuisten ihmistenkin suhtautuminen voi olla ujouteen, mutta totta on, että yllättävän monet paskiaiset elävät kuplassa, jossa pystyvät pokkana pitämään itseään hyvinä ja fiksuina ihmisinä levittäen samalla suvaitsemattomuutta ja mielipahaa ympärilleen. On kuin porukka päästelisi tyytyväisenä valtavia pierujaan ihmisten keskuuteen poistuen sitten itse huoneesta teeskentelemään, että ovat vitun häveliäitä ja täydellisiä.

Minusta on ikävää, että nössö nälvijät käyttävät hyväkseen sitä, että joku on niin vitun ujo "nössö", ettei kuitenkaan uskalla/osaa sanoa mitään takaisin tai ei halua joutua kiven sisään otettuaan nälvijästä niskalenkin ja paiskattuaan tämän ulos ikkunasta, vaikka mieli tekisikin. Minusta on ikävää, että luettuani noita stooreja olen aivan varma, että minusta tulee se, jota aina sorsitaan ja joka saa pitää roolinsa hiljaisena kärsijänä koko loppu elämänsä. En taaskaan ollut näkevinäänkään stooreja, joissa oli onnellinen loppu, vaikka olisin voinut imeä aivan yhtä hyvin ne itseeni.  
En kai vain sitten millään näe itselläni onnellista loppua.
Kaduttaa taas, kun piti mennä lukemaan, vaikka linkkiä avatessakin tuli automaattisesti mieleen "varmana ahdistun tästä". Kaipa tässä vaiheessa olisi pitänyt jo oppia karsimaan noita turhia ahdistuksenlähteitä ja keskittyä hokemaan itselleen positiivisesta tulevaisuudesta, vaikka se sitten olisikin bullshittiä. Olen myös ihan vain huvin vuoksi googlettanut "mistä tietää pettääkö kumppani" ja nyt minulla on ollut viimeiset kaksi viikkoa aivan tajuttomat vainoharhat. Eipä tietenkään siinäkään mitään järkeä ole. Vittu tää ämmä mun pään sisällä on sekaisin kuin seinäkello.