Miehen logiikka

Tänään olin yliopistolla lukemassa tenttiin, kun sitten aulaan tuli kavereineen eräs nuori mies, jossa vaan oli sitä jotakin. Siinä se höpötteli kavereineen ja en voinut olla vilkuilematta siihen suuntaan. Lopulta mies vastasi katsekontaktiin, josta innostuin sen verran, että vilkuilin yhä näkyvämmin, vedin naamani pikku hymyyn ja näpläsin bimbomaisesti hiuksiani. Alkoi siinä jo sydän väpättää, kun huomasin sen miehenkin vilkuilevan minua. Sitten se yhtäkkiä kääntyi kaverinsa puoleen ja sanoin kuuluvasti: "Jos me mennään tonne ulos metelöimään, kun alkaa tulla jo opiskelijoilta vihaisia katseita."

Jep. Elämäni muistuttaa yhä enemmän otetta Bridget Jonesin päiväkirjasta - tosin sillä erolla, että tässä versiossa Bridget on viettänyt puolet elämästään pimeässä komerossa. Olenko jo niin huono sosiaalisissa taidoissa, että pelotan ihmisiä jopa flirttailessani? Sitten katsoin yliopiston ryhmäkuvaa, jossa muistelin hymyilleeni iloisesti. Joko se kuva oli näpätty juuri sellaisella hetkellä, jolloin en hymyillyt tai sitten hymyni on niin onneton, ettei sitä kukaan muu hymyksi tunnista. Joten minulle valkeni tässä juuri, etten osaa hymyillä. Tämä on varmaan jotain sukua sille, että varon aina hymyillessä, etteivät hampaat vain näy. Näytän yrmyltä, väkinäiseltä ja pelokkaalta. Sellainenhan minä olenkin, mutten tiennyt sen näkyvän ulospäin niin selvästi. Varasin ajan oikojalle, joten kohta ainakin saan tietää, mitä näille rotan hampaille voi tehdä. Ehkä sitten oppisin hymyilemään?

Olen tosi yksinäinen, eikä edes mitään opiskelijatapahtumia ole tulossa. Poikaystäväkään ei ole suostunut tulemaan käymään ja siitä aiheesta on tapeltu jo tarpeeksi monta kertaa. Tämän elämän on muututtava. En halua olla enää yksin ja onneton. Onneksi on ensiviikolla aika psykologille ja http://www.wikihow.com/Make-Friends.

Uudenvuodenlupaus näin jo etukäteen

Täytyy lopettaa vanhojen tuttujen, vihollisten ja kavereiden facebook-profiilien etsiminen ja katsominen. Tulee joka kerta vain entistä surkeampi olo, kun näen mitä kaikkea hienoa muut ovat tehneet ja minun suurin saavutukseni tähän mennessä on veitsen upottaminen niin syvälle käsivarteen, että on tullut verta. Aina koulussa haaveilin siitä, että miten minä jonain päivänä näyttäisin kynteni kaikille epäilijöille ja olisin onnellisempi kuin kukaan. Olin naiivi, enkä tajunnut, miten vaikeaa mieleni vaurioita on korjata. Tulenkohan koskaan olemaan onnellinen?

Surkimus

Muutto ja pääsykoe. Kaikki perhoset vatsassa kerääntyneet samalle viikolle. Ahdistaa. Hävettää miten vähäpätöiset asiat saavat kauhean paineen rintaan. Muistin päivämäärän väärin ja aloin itkeä. Ehkeivät aivoni enää reagoi mihinkään muulla kuin sillä ainoalla tavalla, jonka osaavat; masentumalla. Nyt on ihan helvetin epätodellinen olo. Välillä suututttaa.

En tiedä, kumpi vituttaa enemmän; minä vai toiset ihmiset. Ne ovat pääsyy siihen, että olen näin sekaisin. Tosin en voi väittää itsenikään olleen ihan tyhjä taulu alunperinkään.

Tällä hetkellä kuitenkin ihmisissä vituttaa sellaiset, jotka eivät näennäisesti tarkoita pahaa, mutta saavat asiat nytkähtämään vain huonompaan suuntaan. Äikänmaikka, joka keksi, että nyt parannetaan Gingerin sosiaalinen fobia ja tehdään paljon esitelmiä tunnilla. Äiti, joka uskottelee minun olevan liian heikko ollakseni mitään, jotta saisi pidettyä minut ikuisesti pikkutyttönään. Opettaja, joka sanoo koko ryhmälle hilpeällä äänellä "ja jos ei pääse tänä vuonna opiskelee niin oikein paljon piiskaa itselle!" Ei huolta siitä. Kehoni oikein jo kiljuu rangaistusta vaikka sitten ihan pelkästä olemassaolostaan. Vaikken henkisesti täällä kovin usein olekaan.

Miten sitä saisi kehitettyä itselleen valehtelemisen taitoa? Vaikka kyllähän minä itselleni nyt jo koko ajan valehtelen. Enhän minä millään voi oikeasti olla niin vastenmielinen surkea luuseri kuin pääni sanoo. Enhän? Pää valehtelee minulle, mutta huonolla tavalla. Valehteleehan? Haluan oppia valehtelemaan itselleni, että pystyn mihin tahansa, vaikka sitten kukaan muu ei siihen uskoisikaan. Että sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat, vaan tärkeintä on, mitä itse ajattelen. Niinku Reikä Naamassa, joka tuo itseään jatkuvasti esille ja oikein purjehtii omahyväisyydessään, vaikka onkin pelkkä raivostuttava possun-naamainen bimbo. Mutta ainakin se pitää itsestään.

Se tunne, kun...

...joku tulee tutustumaan sinuun ja tunnet miten yhtäkkiä olet märkä hiestä, sydän lyö ylikierroksilla ja mikään muu ajatus ei kulje paitsi "voivittuvoivittuperkeleampukaajokumutnytäkkiä". Puhutaan asioista, joihin pitäisi osata reagoida muullakin kuin änkytyksellä ja okeilla, mutta et keksi mitään sanottavaa. Päädyt hymyilemaan typerästi joka vastaukseen stressaten samalla haisetko tai onko ruokaa jäänyt hampaan koloon. Kyllä sitä haluaisi olla ystävällinen. Näyttää, että tavallaan sitä arvostaa, kun joku huomaa sinutkin, vaikka yritätkin sulautua seinään aina, kun joku avaa suunsa lähelläsi. Alat harkita pitäisikö kuluttaa päivästä selviämiseen tarvitsemasi energia ollaksesi mukava tälle ihmiselle. Voisi pakottaa itsensä vastaamaan jopa neljän sanan lauseilla jatkaen tätä helvetinmoista kidutusta peläten samalla, että ne väkinäiset sanat saavat sinut näyttämään vielä enemmän vajakilta. Toisaalta voi olla ylittämättä itseään, jotta se ahdistus päättyisi mahdollisimman pian. Antaa ajatusten pysyä tukossa, antaa itsestään vasten tahtoaan helvetin tympeä ja lyhytsanainen kuva. Ja niin yksipuolisen keskustelun toinen osapuoli alkaa vaivautua sinusta, ei keksi enää mitään sanottavaa ja pitää itseään typeränä ja sinua koppavana tai hulluna. Viimein hän kääntyy pois ja hoet mantraa, jottei hän enää ikinä kääntyisi puhumaan sinulle. Olet helpottunut. Hetken kuluttua hän virittää keskustelun jonkun toisen kanssa, jonkun joka osaa puhua. Kohta olet varma, että pian he nauravat yhdessä, millainen kummajainen sinä olet. Ahdistus vaihtuu itseinhoon.

I'm not stalking, it's called 'fluffy harmless observation time'

On tosi surullista, että olen tässä tavallaan "tavannut" yhden ihmisen, jonka kanssa voisin kuvitella olevani jopa ystävä. Meillä on paljon samanlaisia kokemuksia ja kiinnostuksenkohteita. Siis ihan oikeasti sellaisia, jotka saavat kelaamaan, että onko mulla joku kadonnut kaksoissisarus. Erona tosin, että tämä tapaus on erittäin fiksu monin tavoin. Luulen, että hän voisi ymmärtää tätä masennusta, vihaa ja muuta paskaa, jota olen käynyt ja käyn koko ajan läpi. Mutta tietenkään minulla ei ole mitään keinoja lähestyä tätä ihmistä kiitos erään sosiaalisen fobian. Asiaa ei yhtään helpota se, ettei hän edes tiedä olemassaolostani. Tosi tuskallista, kun päässä pyörii kaikkea hienoa, mitä voisi just tälle sanoa ja tietää kuitenkin samalla, ettei oikein voi tehdä mitään tähän ihmiseen tutustuakseen. Tai ei ainakaan mitään, minkä pelko, nolous ja jatkuva vittu mä oon paska -ajattelu sallisi.

Eipä tämä tilanne minulle kyllä mikään uusikaan ole. Yläasteella tiesin yhden tytön, jonka kanssa minulla oli paljon yhteistä ja joka oli teiniminäni mielestä ihan vitun khuul tietenkin. En tosin koskaan uskaltanut puhua hänen kanssaan irl. Ruudun edessä juttua kyllä riitti ja (yhä) suureksi ihmetyksekseni olin jopa ihan mielenkiintoinen persoona sen toisenkin mielestä. Ainoa oikeasti kiintoisa asia minussa tosin taisi olla äkkipiiloutuminen sillä sekunnilla, kun hänet sattumalta kadulla näin. Itsehäpeäni oli valtava ja on edelleen, vaikkei tuo tyttö minua huomannutkaan.

Ujouden lisäksi olen muutenkin kaikin puolin todella huono saamaan kavereita. Lukiossa heräsin kuitenkin jossain määrin huomaamaan oman arvoni (vain nyt myöhemmin vetääkseni sen taas alas vessanpöntöstä) ja opinkin luomaan arkisia sosiaalisia suhteita eli toisin sanoen hankkimaan tuttuja. Mutten edelleenkään osaa siirtyä siitä tuttuvaiheesta kaverivaiheeseen. En vain tiedä, miten sen pitäisi tapahtua. Ehkä syy on myös jossain niin yksinkertaisessa kuin "henkilökemia". Omat kemiani eivät paria poikkeusta lukuunottamatta ole koskaan matsanneet kenenkään kanssa varmaankin siksi, että toisaalta olen ihan liian ujo ja "hissukka", toisaalta ihan liian ronski ja värikäs. Harva taitaa pitää kummastakin puolestani.

Tutustumisessa ihmiseen, jota pitää tosi viisaana, vahvana ja ihailtavana, kuten minä tätä tyyppiä, on sekin ongelma, että paineet olla edustava kasvaa asteikolla nollasta kymmeneen seitsemäänkymmeneenkuuteen. Jos tällainen ihminen antaa hylkäyksensä pitää kertoa hylkäyksen seurauksena koetut fiilikset sadalla ja tässä minun tapauksessa tuhannella, kun itsetunto on jo valmiiksi naarmuilla. Nyt ei olekaan aliarvostanut vain joku idiootti, jolla verkkarit roikkuu fyysisesti tai henkisesti puolessa välissä persettä tai naama kilon paksuisen mössön peittämänä paakkuisine silmäripsineen, vaan joku, joka on oikeasti parempi. Sellaista ei voi nauraa ja pilkata edes syvällä mielessään, vaikka sitten pohjimmiltaan tietäisikin vain valehtelevansa itselleen.

Harkitsin ihan vain sähköpostin kirjoittamista, jossa teeskentelen rentoa ja reipasta, mutta kuten arvata voi siitä tulikin vain semmoinen nolon ujo ja fanityttömäinen. Miten oikeasti ihmiset ilman tällaisia ongelmia hoitavat näitä tutustumisasioita? Jos joku sosialisoimisguru tänne törmää niin heitäpä pari vinkkiä. Mä en oikeasti tiedä.

Ehkä pitäisikin taas vain tyytyä tähän tunteeseen, kun kerrankin elämää siivittää perhoset mahassa ja jonkinmoinen toiveikkuus, eikä aina pelkkä se epätoivo. Ainahan sitä voi haaveilla, että saisi joskus jonkun kanssa puhua näistä asioista, joista kukaan muu ei koskaan edes halua kuulla minun puhuvan, koska he eivät ymmärrä ja tulevat vain surullisiksi. En runkkaa sille, että muut ahdistuvat ja hämmentyvät pahasta olostani, haluaisin vain edes joskus päästellä höyryjä ja olla sellainen paska, joka myös olen, halusivat muut minut kuinka iloisena ja pullantuoksuisena tahansa. Kun joutuu aina sensuroimaan negatiivisia tunteitaan tässä määrin ne alkavat patoutua, ja sitten vasta täytyykin hammasta purra, ettei oma tai jonkun pikku paskiaisen pää putoa koriin.

Vihaan itseäni.

Who's the most disturbed of them all

Huono olla. Päässä jyskyttää ja muutenkin pöhöttynyt ja turvonnut olo. En ole punninnut itseäni varmaan vuoteen, joten siinä kaikkea järkevää pakollista tekemistä vältellessäni päätin tuonkin asian hoitaa pois mielestä. Huomasin vaa'an oksentavan isomman numeron kuin mitä odotin. Turha kapistus tosin, sillä en ole lihomistani huomannut juuri mitenkään, vaikka itsekriittinen paskiainen olenkin. Vähän paha mieli tuli kuitenkin. En edes ymmärrä, mitä järkeä koko puntarissa on, kun se vain pilasi iloisen illuusioni hoikkuudestani. Peiliä sitä pitäisi uskoa, eikä jotain kiloja ja grammoja. Sitä joka asiasta on eri mieltä puntarilla päähän.
Täytyy puolustaa itseään itseltään (tai sitten vain valehdella itselleen). Minulta se tällä kertaa kävi aika helposti, sillä suureksi harmikseni bongasin hiljattain Google katukuvasta lukioikäisen itseni ja ensireaktio oli, että hyi vittu toi muija näyttää ihan jätkältä legginseissä. Niin muodoton mato olin. Hyvä jos nyt on sentään tissit vähän kasvaneet.

Yritin myöhemmin kuvata turpakirjaan uutta kampaustani, mutta päädyin näyttämään joka kuvassa nelikymppiseltä narkkarilta. Katsoin vanhoja kuviani, joissa olen ihan siedettävän näköinen ja aloin miettiä, olenko alkanut rupsahtamaan. Sitten panikoinkin jo. Näytän perseeltä. Naamakin alkoi jotenkin näyttää epämuodostuneelta kuin olisin tullut mukiloiduksi ja inhosin joka senttiä siitä. Ensimmäiset rypytkin kuulemma tulee jo parikymppisenä, joten ehkä olen näiden parin vuoden aikana oikeasti muuttunut sellaiseksi vanhaksi ämmäksi, jonka viidestäkymmenestä naamakuvasta onnistuu vain yksi. Tosin naamakuvieni onnistumisprosentti on aina ollut noin yksi sadasta. Itsensä kuvaaminen on muuten tosi vittumaista puuhaa. Jotenkin siinä niitä kuvia perstuntumalla näppäiltyä ja jälkeenpäin niitä katsoessa saa nähdä, miten huonolta sitä voikaan näyttää ja vieläpä monesta eri kuvakulmasta. Seurauksena itsetunto pohjalukemissa. Mutta jos joku muu kuvaa niin olen taas niin paska jäykkänä, että näytän joka otoksessa seipään nielleeltä huonoryhtiseltä hiirulaiselta, joka on säälittävästi yrittänyt peittää huonoa itsetuntoaan hienoilla vaatteilla. Tai sitten vain tuntuu siltä.

Olen tosin huomannut sellaisenkin ihmeellisen asian, että vuosia sitten lipaston laatikkoon piiloon sulvottuja rumia kuvia itsestäni katsoessani, huomaankin olleeni jopa nätti tuolloin. Kaipa se on sitä liiallista itsekritiikkiä. Itsensä pystyy näkemään hikisenä norsuna, jos vain tarpeeksi yrittää. Ehkä pitäisi laittaa muutama narkkari-kotiäiti kuva itsestäni muhimaan tuonne taika-lipastooni, niin tulisivat sitten vuosien päästä ulos sieltä kauniina ja hehkeinä ollessani taas astetta rumempi ja kulahtaneempi.

I graduated from life school

En varsinaisesti pidä itseäni perfektionistina. Olen sellaiseksi ihan liian kärsimätön, sotkuinen ja huolimaton. Tavarat eivät koskaan pysy oikeilla paikoillaan, vaikka kuinka yrittäisin ja ilman varsin aktiivista häpeäntunnettani, huone muistuttaisikin aina kaatopaikkaa. En ole koskaan myöskään tuntenut paineita saada parhaita mahdollisia arvosanoja, jos ylipäätään olen pystynyt kokeessa keskittymään hetkeä pidempään.

Silti minulla on jokin pakonomainen ylivaativaisuus itseäni kohtaan. Haluan niin näyttää kaikille, miten hyvä, kaunis, ihailtava ja älykäs voin olla. Vaikka eihän se muita kiinnosta paskaakaan, sillä heillä on oma elämänsä. Taitaakin olla, että se jolle haluan jotain todistaa onkin vain itseni. Olen huomannut, että vaikka kuinka pitäisin jostain asiasta ja minulla olisikin siinä menestymiseen tarvittavat edellytykset, en koskaan pääse alkua pidemmälle. Kirjaimellisesti. En ole nimittäin koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä teen.

Pidin joskus hyvin paljon piirtämisestä, mutta lopetin sen kokonaan siksi, etten ollut siinä koskaan tarpeeksi hyvä. En ollut tarpeeksi hyvä itselleni, en vaikka muiden mielestä piirustukseni olivatkin näkemisen arvoisia. Vertasin itseäni jatkuvasti itseäni paljon lahjakkaampiin ja kehittyneempiin piirtäjiin, erityisesti niihin, jotka osasivat piirtää hyvin vaikeita ja yksityiskohtaisia kuvia, joissa ihmisten ja eläinten anatomia oli niin kohdillaan, että kyseessä olisi voinut olla valokuva.

Elin silloin muutenkin täysin omassa pahan olon kuplassani, enkä ymmärtänyt, että taiteen tarkoitus ei ole kilpailla, kuka osaa piirtää tekniikaltaan taitavimman kuvan, vaan myös abstraktit teoksot voivat olla hyvin taidokkaita ja kiehtovia. Taidetta voi käyttää kuvaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan muille, jota nykyään vanhoja piirustuksiani katseltuani, olen todennut itsenikin tehneen ja olisi todennäköisesti ollut terveellistä, jos sitä tähän päivään olisin myös jatkanut.

Luovuuteni ei koskaan ole spontaania, kuten ehkä pitäisi. Piirtäessäni saatoin aloittaa yhden kuvan kymmeniä kertoja uudestaan, koska en ollut koskaan täysin tyytyväinen siihen, miten joku kärpäsenpaskan kokoinen yksittäinen viiva meni. Papereita meni roskiin pinokaupalla ja monta kertaa kymmenen tuntia piirrettyäni pääsemättä silti alkua pidemmälle, olin niin uupunut ja turhautunut, että annoin periksi, enkä lopulta siis koskaan piirtänyt sitä kuvaa. Rämpiessäni yhä syvemmällä masennuksessa, vaativuus vain paheni ja pian lopetin piirtämisen, koska pääni ei enää kelpuuttanut edes piirtämääni tikku-ukkoa tarpeeksi tyydyttäväksi tikku-ukoksi.

En olekaan moneen vuoteen päässyt puusta pidemmälle, en yhtään missään, vaikka innostusta ja kiinnostusta olisikin riittänyt. En ole tyytyväinen edes käsialaani. Pelkkä paperisten päiväkirjojen kirjoittaminenkin on ollut hermoja repiväää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut minulle vuosia henkireikä. Haluaisin kirjoittaa sitä pientä, siroa, yksityiskohtaista ja aina siistiä käsialaa, jota blondit ponihäntätytöt ylä-asteella, vaikka harakanvarpaani ovatkin kaikkea muuta. Päiväkirjaankin kirjoittaminen muuttui pikkuhiljaa järkevästä alkuperästään vieraantuneeksi ärsyttävän hitaaksi näpertelyksi päivän tekemisistä, jolloin siirryin kirjoittamaan tietokoneella.

Vaativuus ja puutteellinen uskoni itseeni on oikeastaan meinannut käydä tämän bloginkin kohtaloksi. Haluaisin tuottaa hyvää, mielenkiintoista ja viihdyttävää tekstiä. Sellaista kuin teillä parhaimmilla bloggaajilla. Välillä unohdankin kokonaan tämän blogini ensisijaisen tarkoituksen; sen, että tämän pitäisi olla minua varten ja vain toissijaisesti  muita varten. Turvapaikka minulle ja ongelmilleni, jotta olisi edes yksi paikka, jossa niistä puhua.  Silti meinaan välillä lyödä hanskat tiskiin.

Tavallaan suhtautumiseni elämäänkin on jollain tavalla ylivaativuuden ja epärealismin värittämä. Ajattelen usein elämääni kuin jotain suoritusta. Pysähdyn monesti muistelemaan kauan sitten tehtyjä virheitä, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa. Kadun aika usein elämääni ja toivoisin voivani aloittaa kaiken alusta. Toivoisin voivani piipertää elämässäni vauvan askelin, jotta kaikki varmasti sujuisi ilman virheitä, ja palata aina takaisin lähtöruutuun ollessani tyytymätön. Viimeisen puolen vuoden ajan olen myös pohtinut kuolemaani hyvin usein, mutten samalla lailla kuin ennen. Ennen itsemurhan hautominen oli jollain tavalla helpottavaa, mutta samalla myös pelottavaa ja herättelevää. Nyt se on ollut pelkästään helpottavaa. Tuntuu helpottavalta ajatella, että voi jättää suorituksen kesken, jollei jaksa. Ehkä todellisuudentajuni on heikentynyt entisestään ja olen alkanut ajatella elämää kuin videopeliä, jossa kuoltaessa saa vain aloittaa kaiken alusta ja oppia virheistään. Elämä ei kuitenkaan ole videopeliä, piirtämistä tai mitään muutakaan, jossa voisi edetä virheittä ja palata korjaamaan menneisyyttään. Vanhana käpynä kiikkustuolissa, ihminen ei ajattele, että "jaahas, tulipa viimein suoritettua tämä elämäkin!". Elämää ei voi elää virheittä.

Päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa huomenna kevään pääsykokeisiin lukemisen. Haen samaan paikkaan, minne viime vuonnakin. Viime vuonna tosin annoin periksi, koska olin liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut opiskellakseni kunnolla. Ajattelin, että ensi vuonna voin aloittaa kaiken tämän alusta paljon paremmin. Nyt olen taas liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Päässä pyörii se vanha tuttu ajatus. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tai pikemminkin, mitä se ei tuo.