Turha ovimatto

Huoh. Vittu, että ärsyttää se sama ihminen, joka säännöllisesti (mukamas) yrittää punkea takaisin elämääni. Pakollisen turpakirjajutustelun aikana vastasin rehellisesti mitä kuuluuhun, että masennuslääkitys päällä ja muutenkin mennyt vituilleen pari viime vuotta. Onhan se kiva tietää, ettei ole yksin ongelman kanssa, mutta henk.koht. vituttaa henkilö, joka vastaa tähän selittämällä, että: "Siis mua ahdistaa ihan kauheesti! Pitäisköhän mun aloittaa joku lääkitys?". Oli taas tärkeä ohjata keskustelu takaisin itseensä, kun melkein puhuttiin jo jostain muusta. Todettiin omahoitajani kanssa, että pitäisi tuolle "kaverille" sanoa, että vetäis nyt jo vittu päähänsä ja jättäisi minut rauhaan. (Ja joo vittu on kiva sana.) Veikkailtiin, ettei siitä taaskaan kuulu enää mitään, kun sai sovittua sen haluamansa tapaamisen, joka ei kuitenkaan koskaan toteudu. Oikeassa oltiin. Jotenkin ensin ei tuntunut miltään ja olin tyytyväinen, etten pahoittanut mieltäni tai mitään, mutta nyt sitten taas onkin kurja olla. Vaikka siis ajattelin, että joo tää on taas niin tätä, en välitä paskaakaan. Varmaan sitten syttyi jokin säälittävä toivonkipinä, että olisihan se kiva tehdä jotain yhdessä. Menee yli hilseen, miksi tuo ihminen ylipäätään ei vain anna minun olla, vaan jaksaa kiusata viiden kuukauden välein kutsuillaan, joilla ei tarkoita mitään. Enkä edes osaa sanoa sille suoria sanoja, koska tiedän alkavani kuitenkin miettiä, miten paha ihminen olen, koska se ehkä loukkaantui jostain. EN HALUA VÄLITTÄÄ SELLAISESTA.

Omahoitaja oli sitä mieltä, että viikon tauko tapaamisista tekee hyvää. Paskat se mitään hyvää tee. Sain tehtäväksi tehdä väliviikolla miellekartan siitä, millaisen elämän haluan. Varmaan itken koko paperin ihan räkäiseksi.

Minulla on mennyt hyvin.

Lääkitys on kohdillaan ja omahoitajani tuli saikulta takaisin. Olen käynyt siellä kerran viikossa ja saanut jotenkin tosi rennosti kerrottua asioistani. Ei enää häpeää, ei huonoa omatuntoa siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Olemme puhuneet paljon isästäni. Ulkopuolisen mielipiteen saatuani taidan jopa uskoa, että minua on todella kohdeltu väärin (kai?).
Keskusteluavussa tulimme myös siihen tulokseen, että olen ollut vuosia psykoottisessa tilassa tajuamatta itse sitä lainkaan. Tässä vähän ollaan nyt huolestuneita siitä, että mitä täällä pääni sisällä tapahtuu, kun pikku-ukkoja on kirjaimellisesti tullut nähtyä.

No mutta sitten hyvä mieli lensikin ikkunasta ulos, kun tällä viikolla erehdyin katsomaan telkkarista Reindeerspotting dokkarin. Olen kerran tai pari miettinyt, pitäisikö se ahdistuspläjäys katsoa, mutta parempi, että se tuli nähtyä nyt "vahingossa", eikä silloin talvella, joilloin olin niin pahassa jamassa, että leffa olisi varmaan ollut se viimeinen naula arkkuun. En suosittele kyseistä pätkää muille kuin tunnevammaisille ja masokisteille, jotka haluavat itkeä silmiä päästään ja nähdä päähenkilön unissaan suonet laihasta käsivarresta pullistellen.
Harmi vain, että tosi moni nettikeskusteluista päätellen on juuri sellainen tunnevammainen tai sitten ei vain ymmärtänyt koko tarinan pointtia. Tiesin päähenkilön kuolleen, mutta kun tyhmänä menin googlettamaan kuolinsyytä niin oli pakko ottaa pami kitusiin, jotta siinä ei olisi päätynyt lattialle erittämään räkää. Eniten järkytti se, miten ne kunnon kansalaiset ovat heti riistämässä toiselta ihmisarvoa, koska "se oli yhteiskunnan riippakivi, johon kului verorahoja". Onhan se helppo sanoa, kun on kasvanut itse sen verran pumpulissa, ettei ymmärrä joidenkin muiden saavan huonommat lähtökohdat tälle elämälle. Ja eikö tämän pahoinvointivaltion korkeaa verotusta juuri perustella sillä, että voitaisiin niitä apua tarvitsevia auttaa? Tosin eihän niitä oikeasti edes auteta, joten turha niistä verorahoista on siltikään marista.

Jotenkin todella surullista, että yleisö pääsee läheltä seuraamaan oikeaa elämää oikeasta ihmisestä, jolla menee oikeasti tosi huonosti ja silti siihen suhtaudutaan kuin se olisi jokin harmiton fiktio. Jotain Salkkari-Jenniäkin surraan enemmän. Tästä pojasta sanotaan vain, että "hyvä et tappo ittensä, ei täällä nistejä kaivata, ajatelkaa nyt miltä siitä varastetun autoradion omistajastakin tuntui". Miltähän siitä pojasta tuntui, kun halusi kuiville ja normaalin elämän, muttei vain pystynyt lopettamaan. Miltähän siitä tuntui, kun rahaa ei ollut, mutta aineita oli saatava vaikka sitten varastamalla. Miltähän siitä tuntui, kun tiesi jäävänsä kiinni ja joutuvansa vankilaan, mutta rötöstelyä oli jatkettava, jotta saisi huumeita. Miltähän siitä tuntui, kun haave ulkomaanmatkasta toteutui, mutta ei silti pystynytkään lopettamaan käyttöä.

Olen nyt varmaan tosi lässy ja kauhea pahisten paapoja, mutta pidin siitä pojasta ja ihan siksi, että sillä oli todella suloinen hymy ja oli hellyyttävää, miten innostunut ja sympaattinen se kaikesta huolimatta oli. Sydäntä särki, kun se Välimeren rannalla kahlasi aalloissa hennot laihat jalat vilkkuen  sortsien lahkeista ja oli niin iloinen. Sen verran yliempaattinenkin olen, että kun luin viimeisen näköhavainnon siitä olevan "sairaalloisen laiha mieshenkilö kävellen yksin surullisen ja huolestuneen näköisenä" pääsi siinä kauhea itku ja ahdistus. Pidin siitä pojasta niinkin paljon, että latasin sen kuvan koneelle ihan vain muistoksi.

Joten kaipa olen myötätunnoissani nyt outo, naiivi ja kamala ihminen. Aivan sama minulle.

Voi psykologit

Omahoitajani ei ole vieläkään palannut sairaslomalta, joten varasin sitten pitkin hampain ajan toiselle työntekijälle, koska "ei se varmaan niin ärsyttävä olekaan". Se olikin sitten sellainen mahdollisimman raivostuttavasti lässyttävä hoitohenkilö, joka käsi poskella esitti niin empaattista, että voi yök. Paino sanalla esitti. Istuin siinä räjähtämäisilläni, kun sen tuijotus porautui takaraivoon joka kerta, kun ilmeisesti vastasin liian lyhyesti kysymykseen. Sitten se toisteli todella älyvapaasti viimeisen sanan kaikesta mitä sanoin kuin papukaijalle olisi puhunut. Luulisi, että siinä valuisi aivot lattialle sosiaalisemmallakin ihmisellä, jos joutuisi kuuntelemaan tunnin tätä:

Minä: En oo enää tällä viikolla saanut nukuttua kauhean hyvin, kun on ahdistanut.
Psykologi: *lässyttävällä äänelle*...ahdistanut. Voiiii.
*pitkä hiljainen tuijotus*
Minä: Meneeköhän masennus koskaan pois. Tai että voikohan siitä koskaan täysin parantua.
Psykologi: *taas lässyttävällä äänellä* ...parantua. Voi voiii.

Psykologi: Mitäs ajattelit tehdä?
Minä: Haen opiskelemaan.
Psykologi: ...opiskelemaan.
*minuutin tuskallinen tuijotus*
Minä: Ehkä siellä olisi ihmisiä, jotka on samanhenkisiä.
Psykologi: ...samanhenkisiä.
Minä: .....

Psykologi: Ahdistaako sua nyt?
(siis totta vitussa, eikö se lukenut potilastietojani?)
Minä: Joo-o.
Psykologi: Voisinko mä tehdä jotain toisin, jotta sua ahdistais vähemmän?
(eihän tuohon tietenkään voinut vastata rehellisesti)
Minä: Noo, en mä tiiä ehkä jotain... *muminaa*

Psykologi: Sähän voit kattoo netistä. Tiiätkö vaikka kooklesta.
Minä: Kyllä mä katon joo.
Psykologi: *lässyttävällä äänellä* Kookle niinku geeoo-
Minä: Joo, mä tiedän googlen.

Vetäis nyt vittu päähänsä. Olen ujo ja masentunut, en tyhmä tai pikkulapsi, jolle pitää mussuttaa ja massuttaa. Eikä tämä ole edes ensimmäinen tuijotuskilpailuni psykologin kanssa. Tässä alkaa pikku hiljaa tuntua, että ne ovat aivan yhtä paljon avun tarpeessa.

Eilen palasi sellainen epämääräinen ahdistus, jota en ole pitkään aikaan tuntenut. Aloitettuani lääkkeet ahdistus on tullut yllättäen ja kestänyt vain hetkiä, mutta nyt se on taas koko ajan läsnä ikäänkuin taustalla. Olen yllättynyt, miten iloinen ja positiivinen olin ilman sitä, enkä tiedä, mikä on mahtanut edesauttaa sen palaamista. Olenko pian taas lähtöruudussa?

Aasiakas on aina oikeassa

Vaikka tämä blogi ei paskaduunia ensisijaisesti käsittelekään, tunnen tarvetta avautua päänsärystä nimeltä asiakaspalvelu. Olen kyseisiin hanttihommiin nyt väliaikaisesti päätynyt, vaikka sosiaalisten tilanteiden pelko tekeekin koko hommasta astetta vaikeamman. Kaiken lisäksi en ole luonteeltani ollenkaan palvelualtis, vaan inhoan olla ihmisten komenneltavana ja en suurinta osaa asiakkaista voi edes sietää. Työn asiakaspalvelussa sainkin lähinnä työhakemukseen valehtelulla ja sillä, että tätä työtä ei halunnut kukaan muukaan. Jonkinlaista vihan hillintää (ja sisälle patoutumista) tämä on opettanut ja täytyykin todeta, että kenelläkään ei ole niin pitkä pinna kuin kaupan kassalla. Nimittäin vitutuksen kohteena on päivittäin

- asiakkaat, jotka naputtavat kärsimättömästi koko ostotapahtuman ajan sormiaan jotakin vasten "vauhtia, vauhtia nyt" - tyylillä. Tiedän, ettei odottaminen ole sitä maailman mukavinta puuhaa, mutta eikö jumalauta jo aikuisen ihmisen olisi pitänyt oppia odottamaan edes ne pakolliset 30 sekuntia. Sitä paitsi se saatanan naputtaminen on todella hermojaraastavaa ja loukkaavaa. Yleensä pyrin silloin tekemään kaiken vielä hitaammin ihan vain vittuilakseni.

- asiakkaat, jotka luulevat, että ovat tulleet pankkiin ja vaativat, että heidän viiden euron ostoksensa on lunastettava 500 euron setelillä. Kassasta ei voi antaa niin paljon rahaa ilman, että myyjä jää täysin vaihtorahattomaksi, joten koko jonon täytyy odottaa, jotta tämä yksi vänkyrä saa vaihtorahansa toisaalta. Yleensä kaiken työn jälkeen seuraa vielä närkästynyt ilme ja: "Eikö sulla ollut antaa satasina takaisin?"

- asiakkaat, jotka maksavat yli parin euron ostoksensa viiden- ja kymmenen sentin kolikoilla. Myös nämä ihmiset luulevat tulleensa pankkiin ja jälleen koko jono seisoo, kun myyjä joutuu laskemaan kolikot sellaiset 367637 kertaa. Yleensä tämän jälkeenkin summa on niin ja näin, mutta annetaan periksi, sillä joka paikasta kuuluu kärsimätöntä naputusta.

 - asiakkaat, jotka eivät vastaa, kun heitä tervehtii, eivätkä sano kiitos. On oikeasti tosi surkeata myyjän tervehtiessä vastata tällaisella ilmeellä:

(miksi tää kissa on kaikkialla? onhan se toki söpökin.)

- asiakkaat, jotka aina tuotteen viivakoodin toimiessa hitaasti tai ei ollenkaan murjasevat "Se on ilmanen!" -vitsin ja nauravat vielä makeasti omalle jutulleen. Eipä tuo naurattanut ensimmäisellä kerralla, joten miksi se olisi hauska toisella, kolmannella tai kymmenennelläkään kerralla. On oikeasti tosi perseestä kuulla sama muka hauska vitsi eri ihmisten suusta joka päivä. Luulevatko ne, että joku muu aasi ei ole jo keksinyt käyttää sitä? Asiakaspalvelun nimissä pitäisi varmaan persenuoleskellen feikkinauraakin vielä.

- asiakkaat, jotka luulevat, että koska olet elintarvikemyymälässä töissä, tarkoittaa se, että olet maistanut jokaista tuotetta, mitä siellä satojen tuotteiden joukossa on. Yleensä ovat varsin pahastuneita, kun et tiedä, miltä jokin häränpallikiisseli maistuu.

- asiakkaat, jotka luulevat sinun olevan vastuussa myymälän sisustukesta, tuotteiden määrästä, koosta ja asettelusta, purkkapussien etiketin väristä, suklaahippujogurttien suklaahippujen määrästä jne. Tulevat rageemaan asioista, joihin et voi mitenkään vaikuttaa.

- asiakkaat, jotka runkuttavat myymälän ovikelloa minuuttikaupalla, vaikka kauppa on kiinni. Eikö sen kaiken riuhtomisen jälkeen pitäisi jo ymmärtää, että nyt tuli myöhästyttyä? Ja jos kauppa aukeaa yhdeksältä, se avataan tasan yhdeksältä, eikä esim. kymmentä vaille.

- asiakkaat, jotka ottavat kuitin ja pudottavat sen sitten "huomaamattomasti" kassalle tai kaupan lattialle.

- asiakkaat, jotka ajattelevat "minäminäminäminullaonkiire" ja tunkevat kassallesi "Suljettu" - kyltistä huolimatta. Eivät täten piittaa siitä, että vittumainen työpäiväsi on jo ohi ja haluaisit kotiin. Juoksevat myös tukka putkella jonon perältä vapaalle kassalle, vaikka oikeastihan vuoron kuuluisi olla seuraavan jonossa.

- asiakkaat, jotka eivät jaksa odottaa muutamaa sekuntia liukuhihnan liikkumista, vaan pinoavat ostoksistaan pienelle pätkälle kilometrikasan, joka hihnan sitten nytkähtäessä liikkeelle mätkähtää lattialle. Sen jälkeen kolhiintuneita tuotteita nostellessa muistetaan tietenkin mulkoilla myyjää syyttävästi.

- asiakkaat, jotka tulevat kauppaan minuutti ennen sulkemista tekemään ostoksia sadan euron edestä. Eivät suostu lähtemään, vaikka ilmoitat moneen kertaan, että kauppa on kiinni. Pian huomaat jääväsi ylitöihin mokomien paskiaisten takia.

- asiakkaat, jotka ovat liian laiskoja viedäkseen tuotteet takaisin hyllyihin ja jättävät ostoskärryt keskelle käytävää tientukkeeksi, vaikka niiden paikka olisi ihan vieressä.

Jotain käytöstapoja siis asiakkailtakin voisi suvaita. Kyllä tätä duunia tehdessä tulee monesti itkettyä, että mitä jos jämähdän tähän. Mahdankohan koskaan päästä opiskelemaan sitä alaa, missä oikeasti viihtyisin? Toivottavasti te ette ainakaan ole huonoja asiakkaita.

Lässähdys

Pannarintäyteistä ahdistusjoulua kaikille!

Tänään on taas käyty läpi se perinteinen jouluriita. Tällä kertaa aiheesta, että minä onnistuin sytyttämään kinkun tuleen. Aivan. Oli lähellä, ettei koko talo palanut. Tein sen virheen, että päätin leikkiä kotivaimoa, vaikka henkiseltä puolelta olenkin maailman epänaisellisin nainen, jossa ei ole tippaakaan vaimomateriaalia. Typerää oli myös leikkiä, että kaupan helvetin paha valmiskinkku ja pari hikistä laatikkoa tekisivät fiilikseni jotenkin jouluisaksi. Suurin virhe oli kuitenkin änkeä kinkku aivan uunin katonrajaan, jolloin se rasvoineen ja leivinpapereineen roihahti kuin soihtu. Jostain syystä en alkanutkaan kirkua kuten naiset leffoissa tai edes mennyt sen syvempään paniikkiin, vaan kylmän rauhallisesti siirsiin joulukokon tiskialtaaseen ja jotenkin hyväksyin sen, että "tähän me nyt kuollaan". Eipä kuoltu kuitenkaan, sillä laskin kylmää vettä kinkun päälle.

Miksi joulu tuntee aina kusevan silmille? Jouluna sattuu aina kaikkia vittumaisia kommelluksia ja riitoja. Koko pyhä tuntuu olevan kuin suoraan jostain typerästä katastrofielokuvasta. Meilläkin on seisonut joulukuusi ties kuinka monta viikkoa kissojen terrorisoitavana ja tänä aamuna huomasin muoviläjän kärsineen yön aikana sen verran, ettei kumpikaan meistä enää jaksa nostella sen osia lattialta ja koota uudestaan. Kuusi lähti siis aattona takaisin varastoon.

Sain myös jotenkin maailman ironisimman ja lässähtävimmän joululahjan. Onnekkaan kaverini antamasta kuoresta paljastui nimittäin lahjoitus hyväntekeväisyyteen - minun nimissäni. Miten tuota edes voi kutsua lahjaksi minulle? Nyt nakertaa suunnattomasti, että henkilö, joka elelee työttömänä mutsinsa rahoilla, valistaa minua persaukista siitä, miten huono ihminen olen, kun en lahjoita hyväntekeväisyyteen. Ihan kuin niistä lahjoituksista menisi edes puolia apua tarvitseville, eikä ties mihin muihin taskuihin. Muutenkin hyväntekeväisyys on mielestäni pelkkä keino teennäisille ihmisille helpottaa huonoa omatuntoaan. On niin monia paljon maanläheisempiä ja tehokkaampia keinoja auttaa hätää kärsiviä. Jotenkin alkanut ärsyttää tuo ihminen muutenkin suunnattomasti. Vaikea sulattaa hänen moralisointiaan ja ylenkatsettaan siitä, etten vieläkään opiskele yliopistossa, syö pelkkää salaattia tai lahjoita hyväntekeväisyyteen. Voi vitutus näin jouluna.

Maailmanloppu tuli sittenkin

Tänään on ollut karmea olo. Töissä olin vähällä nukahtaa psytyyn, sillä en taaskaan ole nukkunut hyvin yli viikkoon jonkin epämääräisin ahdistuksen takia, joka herättelee öisin. Ainoa mikä auttoi töissä jaksamaan oli ajatus siitä, että huomenna voisi viimein ainakin nukkua pitkään, vaikka yöllä heräilisinkin. Sitten minulle vaihdettiinkin tahtomattani aamuvuoro, ja en saa nukkua tänäkään yönä. Kaiken lisäksi yksi työkaverini teki todella paskamaisen tempun ja lopetti työt tunti ennen vuoronsa alkua. Nyt minua odottaa todella raskas työviikko joulun jälkeen. Niinpä romahdin taas.
Mistä muka repiä lisää voimia, kun niitä ei enää ole?

Tulin juuri äsken kotiin ja itkin. Haukuin työpaikkani, tämän tuppukylän, itseni ja elämäntilanteeni. Mies otti tietenkin nokkiinsa kuten aina kommentoimatta mitenkään pahaa oloani.

En voi olla ajattelematta, että se että kaikki on mennyt pilalle ja masennus palasi on rangaistus siitä, että pari vuotta pidin itsestäni, uskoin tulevaisuuteen ja minulla meni hyvin. Uskoin silloin, että minulla oli ollut vain murrosikä ja paluuta takaisin ei enää olisi. Tuntuu niin ironiselta, että nyt sitten olenkin täsmälleen samassa tilassa, mutta vain pahemmassa sellaisessa. Menetin kohonneen itsetuntoni, kaverini, uskoni tulevaan ja sen mitä olin saanut opittua sosiaalisista tilanteista. Nyt olen taas sairaalloisen ujo, masentunut ja yksinäinen. Kaiken lisäksi olen juuttunut tähän helvetilliseen tilanteeseen, joka ei anna hengittää. Oma vikanihan se oli, kun muutin, vaikka hälytyskellot soivat. Pelkään, että minulle käy kuten työkavereilleni: Jumiudun työhön, josta en pidä, saan lapsen parikymppisenä ja jään paikoilleni. Pelkään, etten tule koskaan olemaan onnellinen.

Ihan kuin olo ei olisi jo tarpeeksi perseestä, kuokkavieraat kutsuivat jälleen itsensä kylään. Saavatko ne jotenkin telepaattisia viestejä aina, kun niiden vierailu ei käy, jotta voivat sitten ilmestyä paikalle? Eivät edes viitsineet kysyä, onko meillä jotain menoa kuten vaikkapa töitä. Teki mieli repiä puhelin itselleni ja karjua niille, että montako kertaa heitä pitää pyytää ilmoittamaan ajoissa. Sen sijaan kuitenkin huusin puhelun taustalta, että heillä ei ole mitään asiaa tulla tänne syömään kaapeista minun meille jouluksi ostamiani herkkuja. En tiedä kuulivatko, mutta mies veti herneen nenään ja sanoi, ettei minulla ole käytöstapoja. Voi olla, mutta enpä vajonnut kuokkavieraita huonotapaisemmaksi. Nyt sitten täällä ihmetellään, miksen halunnut heitä tänne tänään, kun minulla on todella huono olo ja naama itkusta turvonnut, tai huomenna, jolloin joutuisin viihdyttämään heitä umpiväsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Helppoahan se on miehelle kuokkavieraita hyysätä, kun makaa himassa viikonloput, eikä ole jatkuvan kritisoinnin kohteena johtuen siitä, että on ujo. Ihmettelinkin vähän, etteivätkö kuokkavieraat voi tulla, kun olen töissä. Eiväthän he minusta edes pidä. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaihtoehto. Ehdotin myös, että mieshän voisi mennä kuokkavieraiden kanssa vaikkapa läheiseen pizzapaikkaan tai kuokkia vaihteeksi heillä. Mutta ei. Tosin ei tuo mies edes minun kanssani lähde minnekään, vaikka monesti olen pyytänyt.

Ei tämä parisuhde ole sellainen kuin luulin sen olevan. Mikäpä tosin olisikaan. Vihaan itseäni usein siitä, että olen pelkuri. On niin paljon helpompaa maata masennuksessa kuin nousta siitä ylös tai päättää se lopullisesti. Toivoisin, että minulla olisi rohkeutta tehdä edes jotain - olisi se sitten eroaminen, psykiatriseen päivystykseen meneminen tai siltä sillalta alas hyppääminen.

Ärsytys osa 2

Vasta viime viikolla pysähdyin ajattelemaan, että itsemurha ei ole vähään aikaan pyörinyt ollenkaan mielessä. Viime yönä nukkumaan mennessä oli kipeä olo ja tirauttelin pari kuumeista kyyneltä, joista sitten paisuikin monta tuntia virtaava joki räkää.

Tänään onkin ärsyttänyt se, kun kerron jollekin (=äidille), että on paha olla, niin johan alkaa kauhea esitelmä siitä, että pimeydestä se paha olo johtuu ja jos vain söisin enemmän sitä ja sitä vitamiinia ja kävisin lenkillä joka päivä, niin johan se paha olokin helpottaisi. Tulee olo, että masennus onkin pelkkää omaa syytäni, sillä itsepäs olen niin huonokuntoinen, läski ja laiska surkimus, jolla on epäterveelliset elämäntavat.

Ärsyttää sekin, että jos kerron miehelle, että on paha olla, niin alkaa ininä, että mitä pahaa hän muka on taas tehnyt, kun minulla kerran on paha olla. Eihän tässä voi kai masennus muuten olla kuin rangaistuksena toisille.

Huomasin yksi päivä bussin ikkunasta, että jostain syystä täällä pikkupaikkakunnalla on psykiatrinen päivystys. Kaipa täällä ei vain pysy pää kasassa. Olen varmaan jo kuukauden kerännyt rohkeutta varata ajan sieltä. Mutta en minä... Pelkään, että ne sanovat, ettei minulla ole tarpeeksi paha olo ja nauravat ulos sieltä.

Lisäksi olo on jotenkin todella ruma ja epävarma. Tuntuu siltä, että kaikki mitä sanon, teen tai tänne kirjoitan kuulostaa typerältä.

Nössö

Joo joo, en ole päivitellyt yli viikkoon. Huono ihminenhän tässä ollaan. Aika paljon on tullut pidettyä mölyt mahassa muuallakin. Töihin on nimittäin ilmestynyt klassinen esimerkki Paskahoususta - juuri kun kyseisestä ihmistyypistä päätin jotain kirjoittaa. Speak of the Devil and she appears?
Tämä akka tuntuu olevan jatkuvasti huonolla tuulella, jonka hän on sitten keksinyt purkaa minuun kyttäämällä ja moittimalla pienimmästäkin virheestäni. Pari viikkoa sitten sain mussutusta siitä, että tuotehyllyt eivät olleet täysin suorassa rivissä. Kaikista rasittavinta tässä läskiperseessä on kuitenkin se, että kaikesta kyttäilystään huolimatta hän hoitaa omat hommansa täysin lev(e)äperseisesti ja on nolona naama punaisena, kun esimies saa hänet kiinni moisesta toiminnasta. Voikin sitten arvailla, kenelle Paskahousu kiukuttelee loppu päivän tämän asian johdosta...
Ämmä on jo muun muassa laskenut useamman kerran (ehkä tahallaan) kassani miinukselle ja möllöttänyt sitten syyllistävästi. Myöhemmin onkin sitten paljastunut, että vika olikin laskijassa. Viime viikolla kysyin Paskahousulta neuvoa, jolloin hän pahastui helvetisti siitä, että oli joutunut lyllertämään 20 metriä luokseni omasta mielestään "turhaan".
Tämän jälkeen kamelin selkä katkesi ja kiehuin raivosta koko loppu päivän. Päätin vakaasti sanoa pari valittua sanaa takaisin, mutta kuinkas kävikään; kun minulle päivän päätyttyä tuli viimein tilaisuus kohdata Paskahousu - jänistin. Tuntui, että tilanteesta oli mennyt jo niin kauan, että asian ottaminen esille ei ollut enää järkevää.

Oikeastaan vasta tätä tekstiä kirjoittaessani sisäistin, miten paskamainen tuo tyyppi on minulle ja ansaitsisi saada korvilleen. Jotenkin olen pohjimmiltani onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että tämäkin on vain omaa syytäni. Mutta helvetti, eikä ole. Halveksittavaa, että joku kehtaa käyttää ujouttani hyväkseen. Kaipa olen sen mielestä niin tyhmä, ettei minulla ole mitään loukkaantumisen tunteita.
Mutta mitähän tälle asialle voisi nyt tehdä? Olen nimittäin pahemman luokan pelkuri. Ujouden takia monet luulevat voivansa polkea minut jalkoihinsa miten lystäävät ja valitettavasti ovat siinä myös täysin oikeassa. Olen todella huono puolustamaan itseäni tai sanomaan takaisin. Yleensä jonkinlaisen yllättävän tilanteen sattuessa hämmennyn ja menen aivan lukkoon. Vasta myöhemmin alan päässäni virittelemään todella nasevia vasta-argumentteja ja kiroan pelkuruuttani. Pelottaa, että itsensä puolustaminen vain pahentaa asioita. Jos koulussa yritti puolustaa itseään kiusaajia vastaan, sai olla varma siitä, että kaikki muuttui vain pahemmaksi. Paras keino selviytyä oli leikkiä kuollutta, joka ei tunne mitään. Silloin muut eivät ainakaan saaneet sitä tyydytystä, että olisivat tienneet, miten paljon he todella onnistuivat satuttamaan ja muuttamaan minua.
Onko itsensä puolustaminen koskaan tuottanut toivottua tulosta?

Sosiaaliset tyypit

Tuli taas todettua, että helvetti, kun ihmiset ovat rasittavia. Tässä vuosia överi ujouden kanssa taivallettua on tullut törmättyä jos jonkinmoiseen vastaanottoon, ja tiettyjen ihmisten suhtautumisen on pitkälti oppinut jo ennustamaan. Jotenkin pännii nyt niin pahasti, että taitaapi olla avautumisen paikka. Tässä tulevat sosiaaliset tyypit, ne ihmiset, jotka eivät näe mitään vikaa omassa käytöksessään. (Lista on sitten huumorilla tehty, joten ei ole tarpeen työntää meloonia nenäänsä.)

Naamanpaukuttaja: Erittäin (teko)pirteä, puhelias, kovaääninen ja ylisosiaalinen ihminen, joka vaanii työpaikkojen, koulujen ja sukukokouksien ruokatiloissa ujoja ihmisiä. Hän on yleensä pidetty ja kuvailtu vähän näteimmillä termeille kuten "iloinen ja aurinkoinen". Ensitapaamisella Naamanpaukuttaja saattaa aloittaa tutustumisen pommittamalla sinua ahdistavalla kysymystulvalla. Yleensä hän myös vaatii perustavanlaatuisia vastauksia ja hämmentyy, kun vaivaannut tai vastaat ujoon tapaasi vain yhdellä sanalla. Naamanpaukuttajalla on suuria vaikeuksia ymmärtää, miksi et ole kuin hän ja tätä mysteeriä pähkinänkokoisissa aivoissa pyöriteltyään, hän tulee siihen lopputulokseen, että olet kylmä ja töykeä, etkä vain pidä hänestä. Tästä alkaakin yleensä loukkaantuneen Naamanpaukuttajan kostoretki, jonka aikana hän levittää omaa näkemystään sinusta kanssaihmisille, mutta saattaa (valitettavasti) myös ilmestyä "toverillisesti" ilmaisemaan mielipahaansa päin naamaasi.

Oman äänen rakastaja: Muistuttaa etäisesti Naamanpaukuttajaa, koska hänkin on yleensä pidetty ja luonteeltaan puhelias ja sosiaalinen. Oman äänen rakastaja ei kuitenkaan odota muilta samanlaista käytöstä kuin itseltään, ja ujon onkin helppo ystävystyä hänen kanssaan. Yleensä Oman äänen rakastajan läheisimmät ystävät ovatkin ujoja ja häntä saattavat ärsyttää kaltaisensa aina äänessä olevat ihmiset. Vaikka Oman äänen rakastaja saattaakin vaikuttaa täydelliseltä ystävältä, pian hiljaisuuden suosimiselleen löytyy kuitenkin syy. Nimensä veroisesti hän nimittäin rakastaa kuunnella itseään ja etsii ympärilleen ihmisiä, jotka palvovat häntä ja tukevat häntä jokaisessa pikkuongelmassaan. Sen sijaan vastapalveluksia Oman äänen rakastaja ei tee. Ystävien murheet ja ongelmat eivät häntä hetkauta ja keskustelu ohjataan pian takaisin itseensä. Surukseni olen huomannut, että parhaat ystäväni ovat aina olleet Oman äänen rakastajia.

Marttyyri: Henkilö, joka ei koskaan tule juttelemaan tai ota sinuun tervehdystä kummempaa kontaktia. Koska hän ei milloinkaan ole edes näkevinäänkään sinua, päättelet hänen viihtyvän mieluummin omissa oloissaan ja päätät (helpottuneena) kunnioittaa hänen tahtoaan. Pian kuitenkin kuulet, että Marttyyri (yleensä selkäsi takana) on kovin pahastunut siitä, miten töykeästi sinä häntä kohtelet, kun et koskaan puhu hänelle mitään. Marttyyri taitaakin olla ujon ihmisen kusipäinen variaatio.

Äiti Teresa: Yleensä kiltti vanhempi naishenkilö. Toisin kuin monet muut Äiti Teresa huomaa ujouden todellisen luonteen ja ymmärtää, että kärsit siitä. Saatat jopa kertoa hänelle sinulla olevan sosiaalinen fobia, mutta siitä asiat eivät ainakaan helpotu. Äiti Teresa ottaa tehtäväkseen "auttamisesi", joka karkeasti tarkoittaa sosiaalisiin tilanteisiin väkisin työntämistä. Tätä taktiikkaa voisi verrata uimataidottoman heittämisella mereen, jotta tämä oppisi uimaan. Itselläni oli lukiossa kyseinen henkilö äidinkielenopettajana, mikä tarkoitti kohdallani ryhmätöiden, paritöiden ja esitelmien räjähdysmäistä kasvua. Sanomattakin on selvää, että kehitin aivan uudenlaisen fobian - tällä kertaa opettajaani kohtaan - ja vaihdoin salamana toisen opettajan tunneille.

Einstein: Henkilö, joka tulee siihen lopputulokseen, että ujoutesi täytyy tarkoittaa, että olet jotenkin älyllisestikin hidas. Tässä vaiheessa Einsteineista kehkeytyy joko sinua lapsentasolla pitävä ja sinulle alati hitaasti ja lässyttävästi puhuva riippakivi, tai sitten "tyhmille" kysymyksillesi tiuskiva heikkopinnainen töykimys. Lässyttävä Einstein saattaa jopa puolustaa sinua esim. Nirppanokalle, koska säälii sinua "vajavaisuutesi" tähden. Usein Einstein on pudota tuoliltaan, jos kuulee sinun tekevän jotakin "normaalia" kuten seurustelevan, bilettävän tai muuten käyttäytyvän sosiaalisesti.

Nirppanokka: Hän on se, joka inhoaa sinua, etkä voi kuollaksesikaan keksiä miksi. Vuosia Nirppanokkia kohdattuani, olen onnistunut kehittämään heistä jonkinlaisen teorian: Nirppanokka inhoaa sinua, koska hänestä ujoutesi on joko pelkkää typeryyttä tai sitten ylpeyttä (yleisemmin tätä). Hänen mielestään luulet olevasi niin muiden yläpuolella, ettet puhu heille (=hänelle) mitään. Riskiä joutua Nirppanokan kohteeksi lisää myös se, että ujoudesta huolimatta pukeudut tyylikkäästi, laitat hiuksiasi ja meikkaat, sillä tämä vahvistaa hänen näkemystään sinusta ylimielisenä. Nimittäin Nirppanokalla saattaa olla jopa ujoja kavereita, mutta he ovat yleensä seinäruusuja, jotka sopivat hänen kuvaansa ujosta ihmisestä.

Risto Reipas: Tämä on se lapsuuden "kaveri", joka juoksi hiekkalaatikolle pilaamaan päiväsi kertomalla, että joku ilkeä lapsi oli haukkunut sinua rumaksi, läskiksi, tyhmäksi tms. Näiden henkilöiden luulisi katoavan alakouluvuosien päätyttyä, mutta ei. Vieläkin Risto Reipas saattaa juosta luoksesi kertomaan, miten paljon muita vaivaa ujoutesi, ja onnistuukin saamaan sinulle varman tunteen siitä, että kaikki vihaavat sinua. Yleensä Risto Reipas vetoaa siihen, että hän on suoraselkäinen kertoessaan "totuuden" päin naamaa. Hän esittää reilua ja mukavaa kaveria, mitä hän saattaa myös itse uskoa olevansa, mutta oikeasti Risto Reipas on pikku sadisti, joka nauttii nähdessään mielipahasi, hämmennyksesi ja vaivaantuneisuutesi tästä ei-halutusta tiedosta. Risto Reippaan lempilauseet joko alkavat tai päättyvät sanoilla "ei millään pahalla".

Casanova: Yleensä miespuolinen henkilö, mutta uskon, että myös naispuolinen vastine löytyy. Casanova on tunnettu flirttailevasta käytöksestään vastakkaisen sukupuolen seurassa, ja pitääkin itseään hurmurina, vaikka todellisuudessa kukaan ei häntä tosissaan otakaan. Erityisesti Casanova kuitenkin kohdistaa hyökkäyksensä ujoihin, sillä pitää heitä säälittävinä, epätoivoisina ja helppoina kohteina, mitä hän juuri itse on. Yleensä hän hämmästyykin suuresti kuullessaan ujon seurustelevan. Casanova tunkee seuraasi niin usein kuin vain pystyy laukomaan surkeita iskuyrityksiään ja kutsumaan yleensä sinua "söpöksi", mihin koitat vaivaantuneena suhtautua kuin et olisi kuullutkaan. Casanovan kiinnostus ei ole aitoa, vaan hän pyrkii sinun avullasi pönkittämään egoaan, ja tulkitsee helposti pienimmätkin ystävällisyyden eleet tunteidesi lämpiämiseksi ja siten voitoksi itselleen. Näin ollen Casanovasta on hyvin vaikea päästä eroon ja pian huomaatkin aikataulusi muovautuvan hänen välttelemisensä mukaan.

Paskahousu: Näitä henkilöitä on valitettavasti niin työnantajien, opettajien kuin omien vanhempienkin joukossa. Paskahousu on henkilö, joka purkaa aina turhautumisensa sinuun, koska uskaltaa. Jos hänellä on huono päivä, ilmestyy hän moittimaan sinua jonkin tekosyyn varjolla. Kun joku (yleensä Paskahousun pelkäämä tai pitämä henkilö) tekee virheen, paskahousu tulee ilmoittamaan sinulle, ettei niin saa tehdä. Pahinta on se, että jos olet ujo painekattila (kuten minä) ei Paskahousulle ole takaisin sanomista. Mielestäni Paskahousu onkin sosiaalisista tyypeistä kaikista inhottavin.

Kuokkavieraita

Olen koko elämäni tottunut piilovittuiluun ja salakähmäiseen motiivien peittelyyn näennäisellä ystävällisyydellä. Olen tosiaan tainnut muuttaa aivan uudelle planeetalle. Tuli nimittäin taas hepuloitua itse itsensä kylään kutsuvista vieraista. Tällä kertaa antoivat varoitusaikaa jopa koko yön, joten ein, ein ja ein sanomista tuli harkittua peräti viisi minuuttia. Täällä ihmiset olettavat, että toisilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua kotona valmiina kaiken aikaa odottamassa, milloin herrasväki päättää tulla käymään. Jos niiden tunkemisen olisi hyväksynyt niin tämä aamu olisikin kulunut tämän kämpän siivoilussa paraatikuntoon ja kaupassa juoksemiseen pieniä ropojaan kuluttaen, jotta nämä mamman ja papan rahoilla ratsastajat saisivat meillä murkinaa napansa alle. Kaiken lisäksi Neiti oli viimeksi kovin närkästynyt siitä, ettei meillä ollut vedenkeitintä, jolla tarjoilla hänelle juotavaksi englantilaista hevonkusta (teetä). Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin, että nämä ihmiset eivät edes vaivaudu esittämään, että tulevat koska haluavat tavata meidät ja tutustua meihin, vaan ilmestyvät heti kuvioihin, kun meillä on a) uusi kämppä, b) kissanpentu ja nyt c) rotukissa. Tämä yhdistettynä aikataulujemme sotkemiseen kertoo jo täydellisestä käytöstapojen puutteesta. Täällä ei ole mikään ilmainen kissanäyttely menossa saatana. Kuulin, että miehen duunipaikaltakin on joku suunnitellut tuovansa lapsensa meille, koska meillä on kissanpentuja. Niin kauan, kun tässä lahossa ruhossa henki pihisee, ei kenenkään kakarat tule meidän kämppään sotkemaan ja kirkumaan kissojen lähellä. Minulla ei ole aikaa, voimia, halua tai velvollisuutta esittää pitäväni lapsista tai kuokkavieraista, kun kumpiakin inhoan. Anopinkin tunkemiset siirrettiin tälle viikonlopulle. Valmiina ollaan, joten on ihan luonnollista, ettei mummosta ole kuulunut pihaustakaan. Täytyy tietenkin odottaa sitä hetkeä, kun olen persauki, väsynyt ja varmaan jossain karseessa ripulissakin, niin sitten voi ilmestyä oven taakse ränkyttämään. Saattaa se tosin olla minulle edellisestä loukkaantunutkin, kun olen niin outo tuppisuu, joka ei kerro itsestään mitään ja haluaa opiskella.

Ujon painajainen

Minulla on todella herkkä iho. Se inhoaa kylmyyttä, vettä, hikoilua ja jokaista saippuaa. Eniten se kuitenkin inhoaa masennusta ja stressiä. Sitä mitä enemmän kärsin, sitä enemmän se syyhyää ja pahentaa kärsimystä. Sitten se syyhyää lisää. Yläasteella koulukiusaamisaikoihin ihoni ilmestyi täyteen märkiviä ja kutiavia läiskiä. Niitä oli joka paikassa, johon yksikin vaate vähänkään hiersi. Iho vaivasi koko yläasteen ajan aiheuttaen ryntäyksen pukkarista ulos, mutta myös upean syyn kieltäytyä koulun uintitunneista.

Valitettavasti pahimmassa kunnossa ovat aina olleet käteni, jotka eniten altistuvat pesemiselle ja näin syksyisin ja talvisin myös kylmyydelle. Kiitos kylmän duunipaikan ja siellä pakollisen vedellä läträyksen, käteni näyttävätkin nyt siltä kuin olisivat saaneet happoa päälleen. Tilannetta ei parantanut ollenkaan se, että ollessani viikko takaperin niin ahdistunut, etten nukkunut juuri yhtään, kulutin kaiket yöt käsiäni puoliunessa repien. Muutenkin stressi aiheuttaa heti ikävää kihelmöintiä kaikkialla ihossa. Kädet ovat kuitenkin kaikista vittumaisimmat, koska ne ovat aina kaikkien näkyvillä. Jo edellisessä paskaduunissani, jossa jouduin pesemään paljon käsiä, sain todeta, että ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta. Nokkansa pitää saada tunkea joka paikkaan. Nyt sama jatkuu taas. Päivästä toiseen yritän pitää hanskoja, vaikkeivat ne annakaan ihon ollenkaan hengittää, koska muuten olen joka asiakkaan ja työtoverin ihmetyksen ja kauhun aihe. "Mitä sun käsille on käyny!?" No ei vittu kuulu teille. Kerran erehdyin kertomaan totuuden eli, että kärsin ihottumasta. Johan sitten sainkin pahoinvoivia katseita siihen tyyliin kuin minulla olisi jokin tarttuva tauti. Tästä lähin valehtelen käteni jääneen silppuriin ja kerään kaikki säälipisteet.

Huoh. Masennus, stressi... Olen jäänyt verkko-opinnoistani pahasti jälkeen, koska en ole pariin viikkoon välittänyt tarpeeksi edes katsoakseni niitä. En pääse koskaan yliopistoon. Kaiken lisäksi anoppi yrittää parhaillaan kutsua itseään meille kylään. Lisää epätoivottua huomiota käsilleni, ujoudelleni ja kämpän epäsiisteydelle tässä kaipaisinkin. Sanoin aika terävästi kyllä, että se akka ei tänään meille varoittamatta tule. Nyt ei ole aikaa siivoamiselle ja sen viihdyttämiselle, kun muutenkin taidan olla kurkkuani myöten kusessa. Tämän johdosta mies onkin minulle vihainen. Olisi mukava tietää, miksei se laiskamato voisi itse ajaa muutaman kilometrin matkaa mutsilleen, eikä niinpäin, että eukko on raahattava meille. Muutenkin olen saanut huomata, että täällä ihmisillä ei ole mitään käytöstapoja kyläilyn suhteen. Meille on vähän väliä änkemässä joku tunnin varoitusajalla. Mahtaisivat olla kaikki tuttavat iloisia tämän suhteen päättymisestä, koska minä olen se, joka täällä blokkaa kovasanaisesti niiden tunkemisyritykset. Ujouteni ei tosiaan saa täällä hetkeäkään lepoa.

Naapurin norsua naidaan

Yläkerran ylipainoinen pariskunta on näköjään päättänyt jättää ennen lopullista muuttoaan minulle muutakin muisteltavaa kuin koirat, joita räksytyksestä päätellen ei jaksettu ulkoiluttaa. Ennen kuutta aamuyöllä heräsin säikähtäen aivan helvetilliseen mylvintään. Ensin paniikki oli tehdä tulojaan kuten aina silloin, kun minut pelästytetään hereille. Pannukakkuja onkin tullut leivottua passiivis-aggressiivisen postinkantajan ja yöllä kavereiden luota kotiin hipsivän miehen johdosta. Hetken aikaa sydän kurkussa punkassa maattuani ja varmistaen, ettei ääni tullut suinkaan omasta päästäni, tulin siihen lopputulokseen, että joko yläkerrassa harjoitetaan maailman "kauneinta" asiaa tai sitten valaanpyyntikausi on alkanut. Pelästys hälveni nopeasti huvittuneisuuden ja inhorealismin tieltä. Varsinkin, kun tietää, miltä kyseinen pariskunta näyttää, naisen päästämä sanoinkuvaamaton ääntely huvitti ja inhotti kahta kauheammin. Välillä urosnorsu kävi kusta lorottamassa äänekkäästi pönttöön (ovi auki tietenkin) ja ilmeisesti palasi taas lykkimään, sillä mylvintä jatkui jälleen. Lopulta iskin korvatulpat korviin ja koitin nukkua.
On kyllä suuri myötähäpeä pariskunnan puolesta. Hienoa, että nyt koko taloyhtiö tietää, että Rouva Tossavainen ääntelehtii aktin aikana kuin kuoleva valas. Mitä tästä opimmekaan? Älä ulvo seksin aikana, kun suurin osa huonekaluista on jo viety muuton tieltä, ja koko asunto muodostaa oivan kaikukopan jokaiselle äänelle. Tässä tilanteessa olisi myös hyvä pitää huussin ovi kiinni kustessa. Olen tosin aina hämmästellyt, miksi joidenkin naisten täytyy ylipäätään ulvoa suureen ääneen. Ihme teeskentelyä sanon minä. Vai onko tullut katsottua liikaa telkkaria? Ei se seksi jumalauta edes parhaimmillaan oikeasti niin hyvää ole, että täytyisi karjua naapurit hereille. Tosin en kyseisestä toiminnasta ole kuullut ylhäältä narahdustakaan puoleen vuoteen, joten kaipa oli jokin erittäin kuiva kausi saamassa päätöstään. Mitenköhän sitä nyt naamansa vääntäisi, kun kyseisen pariskunnan seuraavan kerran rapussa näkee.

Ihan tavallista kohtelua

Jollekin saattaa tämä olla jo vanha juttu, mutta itse vasta (valitettavasti) törmäsin tähän presidenttimme kuukauden takaiseen aivopieruun. Kyse on siis Ihan tavallisia asioita verkkosivustosta, jonne on listattu "pieniä arjen asioita, joilla auttaa syrjäytyneitä nuoria ja ehkäistä heidän syrjäytymistään". Ajatus on sinänsä hyvä, ja menin itsekin mielenkiinnolla (tosin ennakkoluuloisella sellaisella) katsomaan, josko edes jokin pieni apu heltiäisi. Valitettavasti koko sivusto olikin tilaani yhtä hyödyllinen kuin kilo paskaa.

Koko teeman keskiössä on stereotyyppinen kuva syrjäytyneestä nuoresta, joka on omasta valinnastaan laiska ja tyhmä, ja jonka vanhempien lepsuilu ja liika lelliminen ovat pilanneet. Sopiikin ihmetellä, että eikö maamme presidentti tosiaan ole tietoinen, että suurin osa  ruttotautisista syrjäytyneistä nuorista kärsii jonkinasteisesti mt-ongelmista tai päihderiippuvuudesta. Vai eikö hän ymmärrä, että harvemmin kyseiset ongelmat kumpuavat yksinomaan vanhemmista, jotka yltiömäisellä rakastamisellaan ja ymmärryksellään ovat lapsiparan todellisuudesta vieraannuttaneet? Onneksi syrjäytymisen ehkäisemiseen on nyt takuuvarma keino; tämän mitääntietämättömän kukkahattusedän neuvot. Tässä muutama kasvatuksellinen:

"Älä anna nuorelle liikaa rahaa, tavaraa tai herkkuja. Hän ei ehkä opi hankkimaan elantoaan työllä." "Älä hyväksy pinnaamista." "Älä ”tutustuta” alkoholiin tai edes sen hajuun." "Pelikoneet ja televisio nuoren omassa huoneessa altistavat hallitsemattomalle ajankäytölle." "Pahoille teille houkuttelevat kaverit voivat viedä suoraan suohon." "Suojaa lasta ja nuorta television, lehtien ja netin harhaanjohtavilta jutuilta ja kuvilta." (miten lasta muka pystyy koko ajan suojaamaan median kuvilta? eikö parempi olisi, jos näitä vääriä kuvia yritettäisiin korjata?)

Lisäksi ovat selitykset sille, mikä meni pieleen, kun tässä tuli syrjäydyttyä. Seuraavaksi muutama suosikkini, jotka ovat faktapohjaisuudeltaan kuin viime vuosituhannen alusta. Yksikään ei ole käypä hoitomuodoksi oikean masennuksen parantamiseen, vaan pikemminkin sellaisen pienen alakuloisuuden, mutta eihän näillä kahdella näköjään ole laatijan mielestä eroa.

"Univelka aiheuttaa masennusta ja muita mielenterveysongelmia."  (entä se , että masennuksissa voi nukkua välillä 15 tuntiakin?) "Liikkumattomuuden taustalla voi olla turhautuminen, yksinäisyys tai lohduttomuus. Liikkuminen lisää hyvinvointia: mieli virkistyy ja alakulo hälvenee." (lenkillä yksin juostessahan niitä kavereita saa ja masennuskin paranee!) "Nettiporno ja tositeeveen mauttomuudet voivat sekoittaa lapsen pään pahasti. Noudata tv-ohjelmien ikäsuosituksia."  (revittiinkö tämä kenties 1920-luvulta? tosin silloinkin oltiin tässä asiassa edistyksellisempiä.)

Minä itse kuulun niihin syrjäytymisuhan alla oleviin nuoriin. Vanhempani eivät koskaan ole hemmotelleet minua liikaa. Itse asiassa kotonamme oli tulehtunut ja vihamielinen ilmapiiri. Koulussa olin aina todella tunnollinen (jopa liiankin), enkä koskaan pinnannut. Alkoholiakin haistelin ensimmäisen kerran vasta lähes täysi-ikäisenä, eivätkä kaverini vieneet minua pahoille teille, sillä minulla ei niitä ollut. Kuitenkin olen ollut vuosikausia masentunut. En päässyt opiskelemaan, minulla ei ole jatkotutkintoa ja joudun kaikkien tilastojen (ja työkkärin konttorirottien) mukaan kohta pysyvästi sossunluukulle. Kaikkeni olen kuitenkin tehnyt ja tulen vastaisuudessa tekemäänkin, jotten sinne luukulle joutuisi. En nimittäin halua olla syrjäytynyt. En ole ottanut asennetta olla laiska ja tyhmä, vaan elämä ja ihmiset siinä jakoivat minulle kortit, joilla on vaikeampi pelata.

Kaikkenikin tulen tekemään yksin, vaikka avun kanssa matkani olisi varmasti moninkerroin helpompi. Tässä mättää se, että vaikka moni poliitikko on avun (kuten kaiken muunkin) lisäämisestä leukojaan lonksuttanut niin loppupeleissä tähän aiheeseen liittyy aina enemmän sanoja kuin tekoja. Lopulta avunanto kuitataan vielä isommalla kasalla turhia sanoja, kuten tässä tapauksessa tai ongelma leimataan joksikin yksilöistä itsestään johtuvaksi (sitten saadaankin jo tekosyy leikata tukia ja tehdä toisten elämä vielä kurjemmaksi). Miten tuollaiset vanhoilliset ja vääriin mielikuviin perustuvat arjen kasvatusvinkit muka auttaisivat niitä, jotka ovat aivan pohjalla? Tuskin presidentti kavereineen edes kovin tosissaan perehtyi syrjäytyneiden nuorten tilanteeseen. Muuten luulisi hänellä olevan tarpeeksi ymmärrystä edes hävetä (tai sitten ei).

Valitettavasti Niinistön ja kumppaneitten kaltaisia poliitikkoja on eduskunta, ministeriö ja muut päättävät elimet pullollaan. Nämä ihmiset asustelevat muhkealla palkalla ostamissaan luksusasunnoissa täysin vieraantuneina tavallisten ihmisten elämästä, ja eivät muutenkaan ole olleet todellisuuden kanssa kirjeenvaihdossa enää aikoihin.

Päivänkiriste

Eilen väsytti siinä alkuillasta ja päätin tohkeissani mennä nyt kerrankin aikaisin nukkumaan ja herätä töihin hyvin levänneenä ja pirteänä. Harmi vain, että yön pilasi ensin se, että kissa pyöri pimeässä koivissani ja onnistuin tallaamaan sen tassulle. Pikkuinen huusi kivusta ja juoksi minua karkuun, minkä jälkeen tunsin oloni totaaliseksi eläinrääkkääjäksi ja pahaksi ihmiseksi. Sen jälkeen huomasin, että mieskin oli päättänyt murjottaa jostain. Luultavasti siitä, ettei minua ollut seksi kiinnostanut sinä iltana ja olin muutenkin väsynyt (sori, jos oli liikaa infoa edellisessä lauseessa jollekulle). Ärsytti oikein, kun tivasin, että mikä on vialla ja kaikki mitä sain oli hapan "no ei mikään". Miksi sitä aina sanotaan, että on rasittavaa, kun naiset ovat selvästi vihaisia, mutteivat suostu kertomaan miksi, kun kyllähän nuo miehetkin näköjään osaa? Ja niin, tervetuloa ahdistus.

Hyvin nukuttu yöni meni siis pipariksi ja makasin varmaan yhteen asti silmät päässä seisten odotellen paniikkikohtausta. Yritin turhaan löytää päästäni jonkin ajatuksen, joka ei herättäisi minkäänlaista ahdistusta ja joka auttaisi nukahtamaan. Päädyin ajattelemaan vaatteita, jotka ostaisin ekan palkan saatuani. Sitten muistin taas, että missä minä niitä vaatteita muka käyttäisin. Ei ole kavereita, joiden kanssa käydä ulkona, ei koulua, jonne mennä päivittäin pyntättynä ja töissäkin täytyy pitää rumia työvaatteita. Tuli itku ja masennus. Haluan tulevaisuudessa työn, jossa voin itse valita vaatteeni. Lopulta mietin, millaista olisi, jos maailmassa ei olisi muita kuin minä ja hyvin tunneälykkäitä robotteja, jotka olisivat niin hyvin ohjelmoituja, että korvaisivat kaikki tarvittavat ihmissuhteet. Tässä vaiheessa ilmeisesti nukahdin.

Tänään töistä kotiin tultuani oli pöydällä odottamassa kirje työkkärissä. En ollut uusinut työhakemustani nettiin, joten minulle hyvin tiukkasanaisesti ilmoitettiin, etten tule saamaan mitään ja ettei minulla ole mitään oikeutta valittaa mistään. Huvittaa sinänsä, koska syy, miksi en sitä hakemusta uusinut oli se, että etsin omin avuin sen työpaikan itselleni, kun niiltä ei mitään apua (epätoivoiseen) etsintään heltinyt. Sen sijaan minua puhuteltiin siellä kuin olisin täysin menetetty tapaus ja vittuiltiin kaikin mahdollisin keinoin niin, että halusin viiltää ranteet auki taas pari seuraavaa viikkoa. Ajattelinkin soittaa sinne ja todeta, että voivatko lakata pilaamasta päiväni ilkeäsävytteisillä kirjeillään, kun minulla se työpaikka nyt on, joten ei tarvitse enää kohdella kuin jotain ruttotautista.

Mikä tässä yhteiskunnassa on, kun apua ei saa varsinkaan, jos sitä kauniisti ja rehellisin keinoin pyytää?

Voi epäusko sentään

Eilen, kun olin töissä juuri poistumassa tauolta takaisin mälsään työhöni, yksi työ"kaveri" pysäytti minut.
Se: Ginger. Jutteletko sä ollenkaan työkavereiden kanssa?
Minä: Öö... Joo. Oonhan mä jotain.
Se: Juttele enemmän. Hymyile enemmän. Vaikka kaikki tehdäänkin omaa duunia, tää on silti tiimityöskentelyä.
Minä: .....
Se: Älä oo niin hiljanen.
Minä: *hymyilee typertyneenä* Ok.

Poistuttuani tauolta olin hämmentynyt. Siis, mitä vittua tuo aasi juuri sanoi minulle? Enkä taaskaan ollut osannut vastata mitään terävää ja nokkelee moiselle paskalle. Loppu vuoron lauoinkin päässäni repliikkejä, joita oli jo liian myöhäistä käyttää. Samalla fantasioin myös kyseisen henkilön pään amputoimisesta.

Edellisessä työpaikassani kerran satuin kuulemaan, kun työkaverit haukkuivat minua selkäni takana hiljaiseksi (sillä haukkumasanahan se heille on) luullessaan, että olin jo poistunut paikalta. Silloin itketti. Kuitenkin paikalla oli yksi vanhempi tyttö, joka totesi keskusteluun, että mitä väliä sillä on, että olen hiljainen. Myöhemmin kuitenkin mielipiteeni hänestä huononi, kun hän oli aivan haavi auki kuullessaan, että seurustelen. "Siis onko sulla poikaystävä?!" Ilmeisesti hän pitikin minua jonain säälittävänä vajakkina, jota kukaan ei voi huolia, ja jonka haukkuminen on siksi moraalitonta.

Tämä eilinen erosi kuitenkin tuosta siten, ettei minua alkanut itkettää, vaan ainoa mitä tunsin oli halveksuntaa ja hämmennystä. Mahtaa olla ihmisellä pokkaa tulla moittimaan päin naamaa jostakin, mikä yleensä lasketaan  epätoivotuksi, mutta pohjimmiltaan kuitenkin luonteenpiirteeksi, jolle ihminen ei mitään voi, ja jonka ei pitäisi olla ongelma kenellekään muulle kuin sille ihmiselle itselleen. Mietitytti myös, että miten tuo voi olla niin tietoinen luomistani työsuhteista, kun ei ole ollut samassa vuorossa kanssani kuin pari kertaa. Vai tarkoittaako tämä nyt sitä, että siellä ollaan ihan yleisesti puhutta ujoudestani paskaa selän takana ja tuo sattui vain kuulumaan niihin idiootteihin, jotka päättävät olla "suoraselkäisiä" ja tulla länkyttämään asiasta päin naamaa?

Eri asiahan olisi se, jos minulla olisi joku muu näkyvä sairaus. Silloinhan tuollaisten sammakoiden päästely kertoisi pelkästään henkilön tökeryydestä ja ymmärtämättömyydestä (mistä kyllä tämäkin mielestäni), mutta koska monet laskevat ongelmani joksikin, mikä on puhtaasti minun syytäni, ei heille käy mielessäkään sellainen mahdollisuus, etten olisikaan ujo ja hiljainen täysin vapaasta tahdostani ja pelkästään heitä ärsyttääkseni. Jospa kävisikin hakemassa psykiatrilta lausunnon tästä fobiasta ja iskisi sen työpaikan jääkaappiin kiinni? Siinäpä saisivat ainakin oikeaa juoruiltavaa tylsän duuninsa lomassa.

Ensiksikin työni on sellaista, etten oikeasti pysty puhumaan muille muuten kuin tauoilla. Miten tämä on muka sitä (yöks mikä sana) tiimityöskentelyä? Toiseksi minulle ei ollut mitään puhuttavaa tuon kyseisen ihmisen kanssa tervehdystä lukuunottamatta, koska satuin samaan aikaan lukemaan mielenkiintoista juttua lehdestä, jonka hän varmasti itsekin huomasi. Ilmeisesti mukava puuha olisi pitänyt sitten jättää tauolla kesken ja keskittää koko huomio heidän ylhäisyyteensä. Mäkättääkö hän muillekin työntekijöille, jos he eivät keskity häneen lehteä lukiessaan vai pelkästään minulle, koska uskaltaa? Kolmanneksi minä kyllä juttelen muille työntekijöille, mutta koska olen juuri aloittanut, en ole ehtinyt sitä kamalasti tehdä (siksi vastasinkin totuudenmukaisesti, että olen vähän jutellut) ja eikö tämä tosiseikka pitäisi jokaisen tajuta. Enkä tosiaankaan ole mikään epäystävällinen tuppisuu, joka ei vastaa takaisin ja mulkoilee muita. Nimittäin tuollaisenhan kuvan minusta saa tuon älykääpiön puheista. Oikeastihan hymyilen, kiitän ja vastaan muillakin kuin yhden sanan virkkeillä. Se mistä ihmiset eivät yleensä pidä on se, että minusta huokuu tilanteen aiheuttama stressi heidän änkiessä puhumaan minulle. En myöskään juuri hakeutumalla hakeudu muiden seuraan, mutta se on oma asiani. Neljänneksi tämä miespuolinen kollegani on aika epämiellyttävän näköinen tapaus, mikä ei suinkaan nosta intoa tuhlata energiaa hänen perseensä nuoleskeluun. Hänen sieraimistaan kasvaa todella rumasti paljon karvoja. Ja ei, en nyt tarkoita nenäkarvoja, vaan pehko kasvaa kirjaimellisesti nenän ulkopuolella sieraimista. Olisikin mukava tiedustella, että miten se, ettei hän trimmaa sierainkarvojaan vaikeuttaa muiden tiimityöskentelyä hänen kanssaan, sillä ne eivät varsinaisesti väännä hymyä kasvoille tai lisää intoa tunkea hänen seuraansa turhan small talkin merkeissä.

Ja lopuksi: Miksi piirteet hiljainen ja ujo ovat joillekin yhtä huonoja (tai jopa huonompia) kuin piirteet ilkeä, töykeä, ylimielinen, typerä tai jopa synonyymeja kaikille noille? Olen monesti nähnyt kusipäistenkin ihmisten saavan osakseen ymmärtäväisempää kohtelua kuin hiljaisten. Miksei hiljaisten ihmisten paskamaisesta kohtelusta puhuta enemmän? Tai pikemminkin siitä, että jotkut ihmiset ovat tarpeeksi jälkeenjääneitä määrittelemään toisen koko persoonallisuuden ujouden perusteella ja vieläpä rankaisemaan siitä. Pitäisikö meidän kaikkien ujojen oikeasti käydä hakemassa lekurilta ne sosiaalisten tilanteiden pelko diagnoosit lääkärintodistukseen ja liimata todistus sitten työpaikkojen ilmoitustauluille, jos vaikka sanoma uppoaisi kalloon sitä kautta? Itseäni alkoi tässä pelottaa ja mietityttää, että vaikka sinne yliopistoon pääsisinkin ja siihen unelma-ammattiini valmistuisin, niin olisiko vielä silloinkin työelämässä joku shitface työkaveri kertomassa, millainen minun kuuluu olla. Ujoudesta koulukiusattu ujoudesta työpaikkakiusatuksi?

"18-vuotias etsii vielä itseään"

Lause, johon törmäsin hiljattain. Oikeastaan kahdeksikon voisi tuosta vaihtaa mihin tahansa numeroon ja koossa olisi silti tuo loppuunkulutettu virke. Muistan, miten abivuotenakin vielä opinto-ohjaaja neuvoi rauhoittumaan, koska on täysin luonnollista, että tässä iässä vielä etsii itseään. Niin kauan kuin muistan olen ollut siinä iässä. Kysymys kuuluukin, että milloin sitä pitäisi itsensä löytää. Tuntuu, että heti kun ensimmäinen numero alkaa jollakin muulla kuin ykkösellä, itsensä pitäisi löytää jostain saunan takaa. Työkkärinkin konttorirotta totesi virne kuonollaan, että on itsestäänselvää, ettei tästä mun elämästä mitään tule, joten täytyykin hakeutua mahdollisimman pian tuohon kouluun nurkan takana päivystämään ja vaihtamaan vanhusten vaippoja. Sieltä ja vanhempieni suunnasta tuleekin mukavan lannistava paine. Kumpikaan ei usko kykyihini tai välitä siitä, mitä minä haluan. Olen umpikujassa. En halua ryhtyä alalle, josta en pidä, mutta kun hoetaan, etten minä mihinkään muuhunkaan pysty. Jossain sisimmässäni kuitenkin tiedän, että kyllä minä pystyn. Itse asiassa olisin jo pystynyt vaikka mihin, jollen olisi epäonnistumisestani aina niin varma.

Viime yönä ikävä kotipaikkakunnalle oli kova. Itkeskelin läpi yön itseni uneen vain herätäkseni parin tunnin kuluttua toistamaan saman manööverin. Kuitenkin äidille soittaminen stressaa aina, vaikka tuttuun ja turvalliseen olisi kuinka kova kaipuu. Eilenkin eukko oli tavanomainen mukakiireinen ja katkera itsensä. Aina lopettaa puhelun, vaikka haluaisin vielä jutella ja ei koskaan unohda piikitellä jostain. Kaipa se on sitä, "kun hylkäsit minut tänne niin älä enää kuvittelekaan saavasi jotain kuuntelijaa!".

Melkein ainahan tässä on eletty ilman ihmissuhteita, mutta nyt olo on todella yksinäinen. Olen jopa miettinyt netin puoleen kääntymistä, mutta tosiasia on, etten enää jaksaisi huonoja ja pinnallisia kaverisuhteita kuten entisen parhaan ystäväni kohdalla. Siitä lähtien, kun päätin ottaa häneen etäisyyttä, olen miettinyt, olisiko pitänyt sittenkin vain purra hammasta ja ottaa mitä saa. Muutama päivä sitten sain kuitenkin kauan kaipaamani varmistuksen siitä, että tekemäni ratkaisu oli oikea. Hän laittoi viestiä varmaan puolenvuoden tauon jälkeen ja kyseli muutostani. Kun vastasin ja kysäisin hänen kuulumisiaan, niin heti alkoi tuttu vuodatus, miten ahdistavaa ja vaikeaa hänen elämänsä on. Tuli liian elävästi mieleen ne kerrat, kun kaipasin kuuntelijaa omaan ahdistukseeni ja yritin hänelle puhua, muttei sieltä tullut mitään muuta kaikua kuin aiheenvaihto ja keskustelun ohjaaminen takaisin madameen. Kusipäämiehen aikoinaan taas hypättyä syrjään, pamahti hän jälleen luokseni hakemaan lohtua ja mainostamaan hautovansa itsemurhaa. Entä missä hän itse oli, kun minä aivan oikeasti haudoin itsemurhaa?

Olen katkera siitä, että monella tosiaan on jopa useampi sellainen ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta ja joka hyväksyy sellaisenaan. Onneksi minulla on sentään lähes samanlainen suhde mieheeni, vaikkei se tietenkään ystävyyttä täysin vastaa. Tämähän on aina kuitenkin ennen kaikkea parisuhde, eikä mitään turvaverkkoa sen alapuolella ole. Siksi tässä aina pelottaakin.

Elämän suurin valhe

Työhaastattelu nimittäin. Puolituntia istumista kädet täristen, hikoillen ja samalla korvat heiluen väittäen omaavansa iloisen, reippaan ja ahkeran mielen. Tosin mitä vittua sitä pitäisi sanoa. Ei tässä maailmassa pääse duuniin kertomalla edes puolitotuutta puhumattakaan siitä, että kertoisi sosiaalisen ja vastuuntuntoisen sijaan olevansa ujo ja väsyvänsä helposti, mutta tekevänsä parhaansa, koska sitä rahaa tarvitaan. Tuokin tosin olisi kaunisteltu versio minusta, koska oikeastaan olen kärttyinen laiska erakko ja vihaan asiakkaita.

Kaiken lisäksi astuttuani huoneeseen kimppuun hyökkäsi heti joku ylipirteä ihmissuhdekone papattamaan. Viime sosiaalisesta tilanteesta on kauan ja tunsin saavani paniikkikohtauksen. Pelko muuttui pikku hiljaa samalla kuitenkin myös närkästykseksi, kun aloin ymmärtää, millaiseen riistotyöpaikkaan on tullut taas tungettua nokkansa. Haastattelussa oli myös joku pieni anorektikkotyttö, joka innostuksen pilke silmäkulmassa kehui haban kasvamisen 20 kiloisia kuormia nostaessa mitään syömättä kuulostavan vallan mainiolta. Harrastuksena tietenkin hänellä oli kuntosali. Valehtelin, että niin minullakin. Toinen tyttö taas vastasi täydellisesti joka kysymykseen ja minua jaksoi ihmetyttää, miten esimies edes haastattelun vaivautui pitämään, sillä kaikki vastaavat kysymyksiin kuitenkin juuri niinkuin hän haluaa. Saisi olla joko aika tyhmä tai sossun haastatteluun pakottama, jos muuta vastaisi.

Oma motivaationi valehdella työpaikan eteen kuitenkin karisi aika paljon opittuani, mitä paskaduuni sanan varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa. Siksi en juuri provosoitunutkaan kahden muun hakijan antaessa työnantajan kuulla mitä haluaakin eli rakkaudesta orjapiiskuria raskasta työtä kohtaan ja halusta vaihtaa vapaapäivätkin työvuoroihin vartin varoitusajalla. Perseennuoleskelu on nimittäin turhaa, sillä kaikki huoneessa istuvat on jo päätetty palkata. Tämänkin firman maine työpaikkana on netissä kaikkien nähtävillä, joten sen pitää ottaa, mitä tarjotaan.

Juuri ennen haastattelun loppua huomasin repineeni kiivaasti kynsinauhojani koko istunnon ajan ja kaiken lisäksi aukaisseeni isomman suonen. Verta pulppusi muhkeasti ja pyyhin sen äkkiä toiseen kämmeneen ja toivoin, ettei loppukädenpuristuksia tarvitse suorittaa. Kyllähän ne sitten tietenkin täytyi ja jäin miettimään, jäikö mieleen kummallinen kättelyni vai sen jälkeen verestä märäksi jäänyt koura. Nähtävästi kumpikaan näistä ei valitettavasti kuitenkaan ollut este, sillä puhelinsoiton mukaan sain odotetusti paikan. Edessä on nähtävästi lisää kärsimyksentäyteisiä vuoroja jalat maitohapoilla ja asiakas valittamassa siitä, että valikoimassa on vain mansikka- ja banaaniviiliä, mutta Hän haluaisi ostaa mustikkaviiliä, joten nyt minun pitäisi se mustikkaviili jostain Hänelle paskoa.

Mietin, miten joustamattomassa ja raskaassa duunipaikassa saan luettua pääsykokeisiin ja suoritettua verkko-opintojani. Mitä jos jään taas ilman opiskelupaikkaa? Mitä jos saan burn outin? Mitä jos annan periksi? Ahdistaa ja pelottaa, miten moni asia voikaan mennä pieleen. Kaiken lisäksi sovin jo pari kuukautta sitten erään kasvattajan kanssa ottavani häneltä rotukissanpennun, jonka olen suunnitellut jo kauan hankkivani. Pennun piti ensin syntyä heinäkuussa ja nyt ajankohta onkin venynyt elokuun puoleenväliin. Vittu jos tässä on tapahtunut nyt jonkinsortin kusetus. Vai olenkohan taas vain epäluuloinen itseni?

Tuntuu, että ne pienetkin hyvät asiat jäävät tulematta. Onhan tässä jo pidempään odotettu vaikka mitä.

Wrath

Helvetti, että on räjähdysaltis fiilis. Varsinkin äidin seurassa. Tapellaan nykyään muutenkin paljon, mutta nyt jokainen sen sanoma typeryys ylittää ärsytyskynnyksen. Vähän aikaa sitten olin niin turtunut, etten kiukustunut mistään. Kaikki sen provosoinnit ja ahdistelut menivät vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tunsin kyllä vihan puuskan sisälläni, mutta ajattelin sitten, että miksi vaivautua. Ei jaksa. Siinä se puuska sitten menikin. En tiedä, olinko väsynyt, kyllästynyt vai missä aivojen kemiallisissa mömmöissä, mutta jopa miehen (tälle sukupuolelle ominaiset) möläyttelyt tuli kuitattua pelkällä huokaisulla.

Vastapainoksi olenkin nyt täysi ääripää. Ihan kuin olisi alkanut toinen murrosikä. Raivostuin eilen totaalisesti äidin tavasta pyöräyttää joka asiasta ongelma, sitä ennen sen paskasta asenteesta itsenäistymiseeni (jo on aikakin) ja nyt siitä, että se oli antanut kalliin pastellinpinkin merkkikulhon juopolle sukulaisämmälle, jota ei koskaan edes nähdä. Kyllä, tämä on typerä aihe raivostua. Mutta ajattelin, että saisin siitä jotain koristetta kämppään, kun mihinkään omaan ei ole varaa. Sitä paitsi perkele, eukko on itse juonut munuaisensa paskaksi. Ei se tarvitse sitä kallista kulhoa siitä, että neuloi joskus rumat villasukat meille ja äidin pitää sääliä jokaista kusipäätä, joka ei koskaan edes postikorttia lähetä. Varmaan 36536 ihmistä siitä perheestä on alkkeja. Tuonkin akan pennuista puolet. Juhlissa niistä kukaan ei edes moita sano. Muutenkin paska asenne ihmisiin, jotka ovat valinneet elämän tuppukylän ulkopuolella ja halunneet kouluttautua peruskoulua pidemmälle. Sukulaistyttökin päätti mennä lukioon ja juoppomuori retosteli kaikille, että pitää sormia ristissä, jottei tyttö lukioon pääse, koska "turhaa tommonen". Kaikkien pitäisi seurata hänen sukunsa jalanjälkiä ja siivota vessoja koko elämänsä ja kuolla kuuskymppisenä maksakirroosiin.

No joo, tulipa raivottua. Vähän aikaa sitten olisin tuohonkin todennut vain "aijaa". En halua olla avoimesti näin vihainen, turhautunut ja aggressiivinen. En ole tottunut olemaan avoimesti yhtään mitään, vain rivien välistä. Enkä todellakaan haluaisi tapella äidin kanssa. Harmittaa usein, että välit siihen eivät ole tämän paremmat. Joskus yritän sanoa sille jotain kivaa, mutta sitten huomaankin, että olen ohjelmoinut pääni suhtautumaan jo valmiiksi hyökkäävästi, jottei tulisi mitään pettymyksiä. Kaipa minusta tulee hitaasti mutta varmasti samanlainen paranoidi väkivaltainen kusipää kuin isästäni, vaikka aina sitä on tullut uhottua, että minähän en sellainen koskaan tule olemaan.

Saisi johtua tämä olo vain jostain väliaikaisesta. Kunhan ei raskaudesta.

the voices made me do it

Yhdessäasuminen on lähtenyt käyntiin. Viikko tuli yhdessä oltua ja käyttäydyin jo huonosti, kerran pienemmin ja toisen kerran isommin. Sanoin asioita, joita ajattelee, muttei koskaan saisi sanoa ääneen, ei vaikka se tuntuisi siinä mielenhäiriössä kuinka hyvältä tahansa. Oma vikani. Kaivoin masennusta aivoistani. Tralalaa sut jätetään, sä OLET paha ihminen ja ansaitsit sen. Kaikki hylkää sut, tralalaa.

Pään pilkasta huolimatta en ole hetkeen halunnut peräti ollenkaan kuolla. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä pari yötä sitten sain muhkeimman paniikkikohtauksen aikoihin. Yritin pidätellä sitä, mutta tuntui kuin olisi yrittänyt tukahduttaa kirkuvaa ihmistä. Ja siltä se myös kuulosti, päässäni kirjaimellisesti huusi joku täyttä kurkkua. Viimeksi kuulin saman saatuani pannarin suihkussa 15-vuotiaana. Tosin silloin huuto oli pelkkä lyhyt kirkaisu. Nyt ääni oli ennemminkin puhdasta karjuntaa ja jatkui useiden sekuntien ajan. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, en tiedä, kuinka yleistä on kuulla paniikkikohtauksen aikana ääniä. Huoh. Jollei halua tappaa itseään niin sitten pitää ahdistaa tässä määrin.

Kaiken lisäksi näin onnekasta kaveriani viime viikolla. Sillä oli puheripuli. Olikohan hänen kaverilaumaansa tullut aukkoja, kun jopa minusta tuntui, etten saa sanoa tarpeeksi. Koko ajan piti keskeyttää. Kaveri suunnitteli poikaystävänsä jättämistä. Kyl se on mulle aina kiva, mut ei vaan enää huvita olla sidottuna kehenkään. Mut ehk me voitais kuitenki olla viel kavereita, vai mitä? Klassinen "ollaan vaan kavereita". Tuo kirvelevä lause, joka lentää aina sellaisen henkilön suusta, joka haluaa lepytellä huonoa omatuntoaan ja luulee noin kaikesta huolimatta näyttäytyvänsä jätettävän silmissä tosi hyvänä tyyppinä. Oikeastihan lupaus kavereina pysymisestä on yhtä aito kuin käyttöehtojen lukeminen ja hyväksyminen ennen rekisteröitymistä. Taas siinä yritin sitten hänelle selittää, ettei kyseessä ehkä ole mikään kuningasajatus. Valitettavasti viesti ei mennyt ihan tarkoittamallani tavalla perille. No joo, ehk parempi et oon viel sen kaa, ku nyt pääsin yliopistoonki niin sielt varmaan sit löytyy joku, johon voi vaihtaa. Seuraavaksi yritinkin vaientaa negation vahingoniloista räkänaurua ja hiipivää paniikkia päässäni. Toiset ihmiset taitavat oikeasti olla joillekin pelkkää tavaraa: jos nykyiseen kyllästyy, aina voi vaihtaa uudempaan malliin. Häiritsevää, että nuokin ihmiset luokitellaan normaaleiksi. Tosin tämä kaverini on aina ollut siinä määrin kylmä, että olin yllättynyt hänen halutessaan seurustella alunperinkään. Ainakin tästä tapaamisesta meni ahdistus tappiin, jollei se siellä jo ollut.

Ensi viikonloppuna muuttokuorma saadaan sitten toivon mukaan kärrättyä uuteen kotiin. Haluan muuttaa, mutten pidä muutoksista. Ne pelottavat.

Break a Leg

Mitäs minulle kuuluu? Ei mitään uutta. Siksi en ole juuri kirjoittanut. Edelleen on paha olo. Edelleen haluan tappaa itseni. Lähinnä haluaisin kuitenkin vain nukkua koko ajan. Olen niin uupunut itseni vihaamisesta, että jokainen oikea tunne polttaa kaiken energian. Tänäänkin kävin ostoksilla kämppää varten. Vaikka matka oli lyhyt ja minulla oli vain pari (joskin isoa) juttua kotiin raahattavana onnistuin saamaan pienoisen hermoromahduksen. Nyt on voimat poissa ja meinaan nukahtaa pystyyn. Nukahtamisen taas estää ajatukset omasta huonoudestani.

Olen tänään taas vaihteeksi miettinyt onnekkaita ihmisiä. Sellaisia, jotka syntyvät tähän maailmaan onnekkaina ja myöskin lähtevät onnekkaina. Tunnen henkilökohtaisesti heistä yhden. Hänellä on hyvät, tasapainoiset ja kannustavat vanhemmat. Minun isäni pahoinpiteli sekä fyysisesti että henkisesti. Äitini taas on mollannut ja pelotellut, jotta pysyisin aina häneen sidottuna. Mutta kaverini vanhemmat jaksoivat olla minullekin ystävällisiä ja kehuivat vaatteitani ja ulkonäköäni silloinkin, kun koulussa niistä kiusattiin. Kaverillani on persoona, josta kaikki pitävät. Hänen ei koskaan ole tarvinnut nähdä vaivaa ihmisiin tutustuakseen. Hän on niitä, joiden tarvitsee vain ilmestyä paikalle ja kaikki pitävät hänestä heti. Hän on niin pidetty, että jopa siinä helvetillisessä paikassa kuin yläaste, hän sai opettajilta hyviä numeroita, koska he "eivät halunneet antaa niin kivalle tytölle huonoa numeroa". Aina pongahtivat arvosanat yläkanttiin, minulla alakanttiin. Olinhan niin kumma, hiljainen ja muutenkin viallinen. Lukiossa arvosanat sitten menivätkin minulla rytinällä ylös ja kaverillani alas, kun opettajilla ei ollut enää aikaa muistaa jokaisen oppilaan naamakerrointa.

Olimme parhaita ystäviä vuosia. Tai ainakin niin ajattelin. Hän on täydellisen onnellinen, positiivinen ja tasapainoinen. Hänellä ei ole pienintäkään hajua masennuksesta, itseinhosta ja halusta kuolla. Ne ovat kuin vieraalta planeetalta. Puhuminen hänen kanssaan vaikeista asioista oli vielä mahdottomampaa kuin vanhempieni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt ja vaihtoikin aina vaivaantuneena puheenaihetta silloin harvoin, kun hänelle olostani kerroin. Jopa oman kaverin mt-ongelmat olivat hänelle kuin spitaali.

Vaikken enää hänelle ongelmistani puhukaan kerroin noin vuosi sitten isästäni. Hän oli täysin järkyttynyt. Hänen maailmassaan edes jotain sellaista ei voinut tapahtua. Hänestä, kun ihmiset vain esittivät olevansa normaaleja ja onnellisia, he myös olivat sitä. "Ei sun isä ollenkaan vaikuttanu sellaselta!"

Taannoin keskustelimme hänen syntymäpäivästään. Puhetta tuli jostain hänen tuttavastaan, jonka kutsumisesta juhliin hän oli epävarma johtuen siitä, että henkilö oli ollut hoidossa masennuksesta ja käytti lääkkeitä. "Kyllä mä luulen et kaikki muut käyttäytyy hyvin kännissäkin, mut ku se on jotenki vähän outo, ku se on ollu jossai hoidossakin, niin mitä jos se alkaa jotain riehuu." Yritin sitten siinä huvittuneena/närkästyneenä selittää hänelle, että masennuksen sairastaminen ei tee kenestäkään stereotyyppistä kylähullua, joka juoksee alasti puukko kädessä kirkuen kuin pistetty sika samalla, kun repii paikkoja säpäleiksi.

Tänä vuonna kaverini sai haaveilemansa opiskelupaikan. Syksyn tullessa hän jatkaa eteenpäin porskuttamista onnekkaassa elämässään. Minä olen taas enemmän hukassa kuin pitkiin aikoihin. Mietin usein, pitääkö olla todella onnettomia ihmisiä, jotta jotkut voivat olla todella onnekkaita. Kuten pitää olla rutiköyhiä, jotta voi olla upporikkaita. Ehkä onni kasaantuu vain joillekin.

Nyt ahdistaa. Tunnen itseni riittämättömäksi. Pitää varmaan yrittää mennä takaisin nukkumaan ennen kuin vainoharhat ryömivät lopullisesti esiin koloistaan.