Päivänkiriste

Eilen väsytti siinä alkuillasta ja päätin tohkeissani mennä nyt kerrankin aikaisin nukkumaan ja herätä töihin hyvin levänneenä ja pirteänä. Harmi vain, että yön pilasi ensin se, että kissa pyöri pimeässä koivissani ja onnistuin tallaamaan sen tassulle. Pikkuinen huusi kivusta ja juoksi minua karkuun, minkä jälkeen tunsin oloni totaaliseksi eläinrääkkääjäksi ja pahaksi ihmiseksi. Sen jälkeen huomasin, että mieskin oli päättänyt murjottaa jostain. Luultavasti siitä, ettei minua ollut seksi kiinnostanut sinä iltana ja olin muutenkin väsynyt (sori, jos oli liikaa infoa edellisessä lauseessa jollekulle). Ärsytti oikein, kun tivasin, että mikä on vialla ja kaikki mitä sain oli hapan "no ei mikään". Miksi sitä aina sanotaan, että on rasittavaa, kun naiset ovat selvästi vihaisia, mutteivat suostu kertomaan miksi, kun kyllähän nuo miehetkin näköjään osaa? Ja niin, tervetuloa ahdistus.

Hyvin nukuttu yöni meni siis pipariksi ja makasin varmaan yhteen asti silmät päässä seisten odotellen paniikkikohtausta. Yritin turhaan löytää päästäni jonkin ajatuksen, joka ei herättäisi minkäänlaista ahdistusta ja joka auttaisi nukahtamaan. Päädyin ajattelemaan vaatteita, jotka ostaisin ekan palkan saatuani. Sitten muistin taas, että missä minä niitä vaatteita muka käyttäisin. Ei ole kavereita, joiden kanssa käydä ulkona, ei koulua, jonne mennä päivittäin pyntättynä ja töissäkin täytyy pitää rumia työvaatteita. Tuli itku ja masennus. Haluan tulevaisuudessa työn, jossa voin itse valita vaatteeni. Lopulta mietin, millaista olisi, jos maailmassa ei olisi muita kuin minä ja hyvin tunneälykkäitä robotteja, jotka olisivat niin hyvin ohjelmoituja, että korvaisivat kaikki tarvittavat ihmissuhteet. Tässä vaiheessa ilmeisesti nukahdin.

Tänään töistä kotiin tultuani oli pöydällä odottamassa kirje työkkärissä. En ollut uusinut työhakemustani nettiin, joten minulle hyvin tiukkasanaisesti ilmoitettiin, etten tule saamaan mitään ja ettei minulla ole mitään oikeutta valittaa mistään. Huvittaa sinänsä, koska syy, miksi en sitä hakemusta uusinut oli se, että etsin omin avuin sen työpaikan itselleni, kun niiltä ei mitään apua (epätoivoiseen) etsintään heltinyt. Sen sijaan minua puhuteltiin siellä kuin olisin täysin menetetty tapaus ja vittuiltiin kaikin mahdollisin keinoin niin, että halusin viiltää ranteet auki taas pari seuraavaa viikkoa. Ajattelinkin soittaa sinne ja todeta, että voivatko lakata pilaamasta päiväni ilkeäsävytteisillä kirjeillään, kun minulla se työpaikka nyt on, joten ei tarvitse enää kohdella kuin jotain ruttotautista.

Mikä tässä yhteiskunnassa on, kun apua ei saa varsinkaan, jos sitä kauniisti ja rehellisin keinoin pyytää?