Minä jään

Viikonloppuna kävin kotona uhmaten sitäkin, että tämä tauti kehittyisi mahdollisesti pahemmaksi. Koti ei vain tuntunut enää kodilta. Oikeastaan tuntui siltä kuin olisi ollut vieras - vieras omassa kodissaan. Kaiken lisäksi vanhemmat olivat siirtäneet jäljellejääneet tavarani ja ottaneet huoneeni uuteen käyttöön. Olin toivonut pääseväni omaan tuttuun huoneeseeni nukkumaan. Huomasin myös, että olin unohtanut kokonaan, miten tylsää kotona olikaan. Istuin lauantaipäivän yhdessä sohvannurkassa aikaa tappamassa. Kun ei ole kavereita, eikä sisaruksia, on vaikea saada aikaa kulumaan millään ja aloin pikkuhiljaa vajota takaisin samaan passiiviseen mielentilaan, jossa olin vuosia. Kaipa kotoonta lähtemiseen oli sittenkin hyvä syy.

Myöhemmin päivällä menin käymään ostoskeskuksessa, jotta edes jotain pääsisi tapahtumaan. Päädyin ostamaan muutaman kivan jutun, vaikkei niihin olisi kai varaakaan. Huomion kiinnitti teini-ikäiset energiajuomatölkkeineen ja kolmekymppiset kiljuvine lapsineen. En juurikaan nähnyt enää ikäisiäni parikymppisiä nuoria aikuisia. Olen vältellyt kyseiseen kauppakeskukseen menemistä, sillä vielä viime keväänäkin siellä näkyi yhtenään vanhoja tuttuja peruskoulusta, jotka haluaisin jo unohtaa. Nytkin olin varautunut näkemään samoja kuluneita naamoja, mutta en nähnyt ensimmäistäkään. Asiaa ihmeteltyäni tuli mieltä kalvava ajatus- ovatko ne kaikki ja jopa ne kusipäisimmät jo päässeet opiskelemaan, lähteneet ja jatkaneet elämäänsä? Tunsin oloni suunnattoman tyhjäksi. Kaikkialla riippui ikivanhoja muistoja, muttei mitään, mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen. Silloin tajusin, että minä olen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin yhä se kumma rastapäinen tyttö, jolla ei ole kavereita ja joka käy ostarillakin yksin. Aika on ajanut minusta ohi poimimatta kyytiin. Vain minä olen jäljellä.