Töiden alkaminen on piristänyt minua paljon. Hymyilen ja juttelen paljon aina kotiin saapuessani sen sijaan, että vain makaisin koko päivän jossain nurkassa apaattisena kuin lahna. Huomaan entistä enemmän, että olen ihminen, jonka on pakko saada tehdä jotain ja mitä enemmän tekemästäni pidän - sen parempi. Eniten huomaan tulevaisuudelta haluavani työn ja uran, joista nautin. Siksi sen opiskelupaikan saaminen olisikin niin tärkeää. En halua mitään muuta niin paljon kuin sen. Tähän työhön onnistuin saamaan kunnon palkan, joten ei tämä duuni niin kamalaa olekaan. Kaiken lisäksi asiakkailla ja työkavereille ei ole yhtä paha shitface meininki päällä kuin ekassa työpaikassani.
Tumma pilvi seuraa silti kaikkialle. Riidellään miehen kanssa turhista asioista. Riidat aloitan yleensä minä. Joskus niihin on hyvä syy ja joskus ne johtuvat vain siitä, että tunnen oloni hailun tulevaisuuteni takia niin turvattomaksi. En ole yli viikkoon pyytänyt anteeksi. Ajattelen, että ehkä Höpö sitten jättäisi minut niin voisin keskittyä enemmän opiskelupaikan tavoitteluun. Tai itseni tappamiseen.
En minä oikeasti halua Höpöä menettää edes sen opiskelupaikan takia. Olen vain tottunut elämässäni siihen, etten voi saada kaikkea. Enemmän kuin yhden asian toivomisestakin tulee jo huono olo. Oikeastaan en ole koskaan saanut mitään, mitä olen todella toivonut. Sain parhaan kaverin, mutta meillä meni välit poikki. Olen aina halunnut yliopistoon, mutta minun on lähes mahdotonta kuvitella itseni sinne. Miksi? Koska haluan sitä niin paljon. Enkä minä voi saada haluamaani. Olen epärealistinen, kuten äiti sanoi. Halusin poikaystävän ja parin riistävän huonon kokemuksen jälkeen sain lopulta Höpön. Silloinkin olin moneen kertaan vähällä pilata suhteemme vainoharhaisuudellani. Olin niin vakuuttunut siitä, etten voi saada haluamaani, joten meidän lupaavalta näyttävässä suhteessammekin täytyi olla joku koira haudattuna, joka oli kaivettava ylös vaikka väkisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti