Haluan, haluan

Töiden alkaminen on piristänyt minua paljon. Hymyilen ja juttelen paljon aina kotiin saapuessani sen sijaan, että vain makaisin koko päivän jossain nurkassa apaattisena kuin lahna. Huomaan entistä enemmän, että olen ihminen, jonka on pakko saada tehdä jotain ja mitä enemmän tekemästäni pidän - sen parempi. Eniten huomaan tulevaisuudelta haluavani työn ja uran, joista nautin. Siksi sen opiskelupaikan saaminen olisikin niin tärkeää. En halua mitään muuta niin paljon kuin sen. Tähän työhön onnistuin saamaan kunnon palkan, joten ei tämä duuni niin kamalaa olekaan. Kaiken lisäksi asiakkailla ja työkavereille ei ole yhtä paha shitface meininki päällä kuin ekassa työpaikassani.

Tumma pilvi seuraa silti kaikkialle. Riidellään miehen kanssa turhista asioista. Riidat aloitan yleensä minä. Joskus niihin on hyvä syy ja joskus ne johtuvat vain siitä, että tunnen oloni hailun tulevaisuuteni takia niin turvattomaksi. En ole yli viikkoon pyytänyt anteeksi. Ajattelen, että ehkä Höpö sitten jättäisi minut niin voisin keskittyä enemmän opiskelupaikan tavoitteluun. Tai itseni tappamiseen.

En minä oikeasti halua Höpöä menettää edes sen opiskelupaikan takia. Olen vain tottunut elämässäni siihen, etten voi saada kaikkea. Enemmän kuin yhden asian toivomisestakin tulee jo huono olo. Oikeastaan en ole koskaan saanut mitään, mitä olen todella toivonut. Sain parhaan kaverin, mutta meillä meni välit poikki. Olen aina halunnut yliopistoon, mutta minun on lähes mahdotonta kuvitella itseni sinne. Miksi? Koska haluan sitä niin paljon. Enkä minä voi saada haluamaani. Olen epärealistinen, kuten äiti sanoi. Halusin poikaystävän ja parin riistävän huonon kokemuksen jälkeen sain lopulta Höpön. Silloinkin olin moneen kertaan vähällä pilata suhteemme vainoharhaisuudellani. Olin niin vakuuttunut siitä, etten voi saada haluamaani, joten meidän lupaavalta näyttävässä suhteessammekin täytyi olla joku koira haudattuna, joka oli kaivettava ylös vaikka väkisin.

Tyhjyys

En ole ehtinyt kirjoittamaan, vaikka olisin halunnut. Olisi kyllä tullut tarpeen. Masentaa ihan vitusti. Ainoa mistä tällä hetkellä sytyn on käsilaukut. Haluan ostaa niitä ainakin sata sen kolmenkymmenen seuraksi, mitä minulla on jo. Tykkään levittää ne kaikki riviin sängylle ja ihailla niitä. Niin koukuttavia ja niin turhia. Suurin osa on liian pieniä, jotta niitä tulisi ikinä kiikutettua käsipuolessa. Harvemmin edes käyn missään, jossa niitä pääsisi esittelemään. Ei edes ole naiskavereita, joilta kerätä myötäihailua. Ainoat ämmät, joita tapaan on äidin järkyt sukulaiset ja niitäkin vain pakosta. Ihan kuin niiltä jotain kehuja saisi, kun ihme on jo sekin, jos minulle edes puhuvat.

On sellainen olo, että tuosta helvetin Vapusta pitäisi sanoa jotain. Että tein sitä ja sitä, kun oli Vappu. Mutta en tehnyt yhtään mitään. En varsinkaan keikkunut kaupungilla linnunpaska päässä kuten varmaan oli velvollisuus. Tunnenpa oloni huonoksi ihmiseksi. Sitä vartenhan suurin osa juhlapyhistä taitaa olla. Että näkymättömät ihmiset voisivat tuntea olonsa mahdollisimman surkeiksi, ulkopuolisiksi ja omituisiksi. Oikeastihan täälläpäin ne juhlapyhät on siksi, että porukalla olisi mahdollisimman monta tekosyytä juoda perskännit. Mitä muuta syytä olisi juhlia Vappua ja Jussia tällä mittakaavalla, kun edes länsirajan takana sitä ei tehdä. Kaikki ympärillä kiljuu siitä normaalin elämän osa-alueesta, josta olen jäänyt paitsi. Eniten kirkuu kyllä pääni, joka soimaa minua siitä, että vietän vastoin yhteiskunnan odotuksia juomapäivää kuin 80-vuotias. Soimaahan se toki siitäkin, että loppujen lopuksi todella haluaisin viettää sitä odotusten mukaan.

En nähnyt Höpöä pariin viikkoon ja yksin täällä räädyttyäni en pian juuri muuta ajatellutkaan kuin sitä ihmistä. Kun se sitten viimein tuli tänne, halusin vain pois. Missään ei ole mitään hyvää juuri nyt. Ei läheisyydessä, seksissä tai yhdessäolossa. Jokainen sen liikekin ärsytti minua. Olo oli koko ajan kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä. Halusin olla yksin. Jokin puoli minusta halusi taas vakuuttaa itseni siitä, ettei se mies halua muuta kuin hyötyä minusta. Silloin kaikki nämä järjettömät tunteeni saisivatkin jonkin syyn ja oikeutuksen. Jokin toinen taas katsoi ylenkatseella ja totesi, että kyllähän mä pystyisin parempaankin. Olisin halunnut olla vaikea ja vittumainen. Imeä itseeni voimaa toisen kustannuksella paikatakseni sitä, miten epäonnistuneeksi ja heikoksi tunnen itseni. Yöllä, kun naurettiin ja katsottiin telkkaria pimeässä, itkeskelin samalla sitä, että minun täytyy kuolla. Jotenkin, kun ajattelen, että tarkoitukseni onkin kaiken aikaa ollut kuolla, kaikki palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen.

Olen odottanut pitkään mahdollista poismuuttoa. Poispääsyä lapsuudenkodista, pienten tarpeellisten juttujen ostelua ja uutta käännettä tähän jämähtäneeseen elämääni. Ehkä olen odottanut sitä liikaa, koska nyt se kauan odotettu tapahtuma ei tunnu miltään. Ei mitään jännitystä, innostusta tai iloa. Ainoastaan tyhjä ja turtunut olo. Mulle on ihan sama. Ainoa, mikä herättää jotain tunteita on ajatus siitä, että viimein saisin vastuuta ja en olisi enää yksin. Se ajatus nimittäin ahdistaa.

Tilasin uuden laukun. Sitä veskaa odotellessa tulee hyvä mieli. Mutta viimeistään silloin, kun haen sen postista en enää halua sitä.

Fear and self-loathing

Kuka on tuo mies? Miksi se haluaa suunnitella yhteistä elämää kanssani? Minun kanssani. Se meni kihloihin, nyt se haluaa yhteisen kämpän, kaksi kissaa, myöhemmin naimisiin ja vauvoja. Miksi joku haluaisi siirtää surkeita geenejäni eteenpäin, kun minäkään en sitä toivoisi? En edes pidä lapsista ja olisin varmaan huono äiti, mutta se sanoo, että olisin erinomainen äiti. Miksi kukaan alunperinkään haluaisi jakaa elämänsä kanssani? Se menee yli ymmärrykseni. Tuntuu epätodelliselta. Kuin kaikki olisikin pelkkä haave, jota toisinaan unelmoin. Miksi kukaan oikeasti rakastaisi tai haluaisi minua? Minähän olen ruma ja kaikin puolin epämiellyttävä otus rotanhampaineni ja isoine nenineni, kuten koulukaverit sanoivat. Minähän olen tyhmä, epäonnistuja ja siitä elämä rankaisee minua, kuten isä sanoi. Minähän olen heikko, haavoittuva kuin saippuakupla, jonka ihmiset silkkaa ilkeyttään haluavat puhkaista, jos alan koskaan elämään, kuten äiti sanoi. Minähän en ole millään tarpeeksi hyvä, kuten entiset sanoivat. Minähän en ole edes ystävilleni ollut koskaan arvokas. Mutta se miettii tapettien väriä ja haluaa kanssani ison telkkarin. Se pitää sylissä, kun itken öisin siksi, että vihaan itseäni. Miksi? Täytyy hyödyttää sitä jotenkin, vaikken vielä tiedäkään miten, sanoo masi.

Elämässäni kaikki on aina mennyt järjestelmällisesti pieleen. Ehkä siksikin, että saatan hakea tarkoituksella epätoivoisia tilanteita, sellaisia, jotka saavat minut vihaamaan itseäni ymmärtämättä itsekään kunnolla miksi. Yksi asia minulla kuitenkin on. Masi kutsuisi sitä esteeksi, nimittäin esteeksi itsensä tappamiselle ja toisinaan myös harmittelee sitä siksi. Mutta se on myös parasta, mitä minulla on koskaan ollut, enkä pysty uskomaan sen kestävän, koska ajattelen, etten ansaitse tai voi olla elämässäni koskaan onnellinen. Mutta minä haluan olla onnellinen ja jossain mielessäni on vielä vähän uskoa siihen, että vielä olisinkin. En tosin tiedä, kuinka kauan. Viime aikoina on ollut taantumista siihen, mitä oli niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

En näe, että minulla olisi juuri minkäänlaista tulevaisuutta ja olen toisaalta jo hyväksynyt sen. Suunnitelmakin on jo lähtöä varten tehty. Se mikä estää on mies ja sietämätön laiskuus ja saamattomuus. Ennen itsensä tappamista pitäisi varmaan siivota, hävittää kaikki liian nolo aineisto sukulaisten post-mortemisti nuuskivien nenien alta, laatia jäähyväiskirje, päättää jätetäänkö päiväkirjat luettaviksi vai ei ja keksiä, miten hankkia välineet, joilla päästää ilmat pihalle tästä kehosta. Mä en nyt vain jaksaisi, ei huvita. Huvittaa vain kuolla, ei tehdä mitään rationaalista ajattelua vaativia järjestelyitä sen eteen. Enpä siis taidakaan kuolla ihan lähiaikoina. Siihen ei sitä paitsi löydy tilaa aikataulusta. Mitä hyötyä lukemisestakaan on, kun en enää tippaakaan usko opiskelemaan pääseväni, koskaan. En ole tarpeeksi hyvä, olen tyhmä ja epäonnistuja. Ainoa tosin, joka koskaan on uskonut minun onnistuvan on se sama. Se sanoo, että kyllä sä pääset söppänä. Ja teeskentelen, että uskon, kuten aina. Enhän osaa valehdella itselleni, jollei se satuta minua. Olen kiitollinen, mutten vain pysty uskomaan, vaikka yrittäisin. Se ei iskostu päähäni samalla tavalla kuin epäusko.

Voi olla muuten, että nolottaa huomenna, jos onkin jäänyt jotain kirjoitusvirheitä, vaikka parhaani mukaan niitä tässä olenkin korjaillut. Olen nimittäin hieman huppelissa. Itseinho hiljeni jo yhden (ison) lasillisen valkkaria jälkeen, vaikka nyt hävettääkin, kun jupottelen yksin kotona taas. Mun pelko on, että päädyn vielä kortistoon niiden kymmenientuhansien masennuksen takia syrjäytyneiden nuorten listan jatkeeksi. Se kyllä tässä näyttäisi olevan pikku hiljaa edessä. Tai sitten minusta tulee ihan perinteinen kassialma. Alkoholillahan tätä on hyvä hoitaa, kun se ei sentään sano "en mä sua osaa auttaa", kuten lekuri.

Elämäni liian mukavana kusipäänä

Tiedän olleeni ystävilleni vähintäänkin liian kiltti. Se on outoa sillä olen toisaalta myös hyvin kyyninen, vihainen ja pahansuopa olento. Halutessani osaan aiheuttaa samanlaista henkistä pahaa oloa ympärille, kuin minulle on vuosia aiheutettu. Olenhan kuitenkin joutunut monesti pettymään toisten taholta. Vanhempieni, exien, ystävien, kaikkien joita olen pitänyt itselleni rakkaina. Odotan kai sitten ihmisiltä liikaa. Pyydän heitä kohtelemaan minua kuten minä heitä. Näemmä metsä kuitenkin harvemmin osaa vastata kuten sinne huudetaan. Monille täytyy olla vähän kusipää, jotta he eivät alkaisi hyväksikäyttää ja vähätellä annetun kiintymyksen arvoa. Se on hämmentävää, koska minä en puhtaalla omatunnolla osaa, enkä halua olla kusipää välittämilleni ihmisille. Arvostan nimittäin vain hyvin harvoja ihmisiä ja pidän vielä harvemmasta. Niitä, joista pidän, olen kohdellut sydänystävinäni; kunnioittaen ja välittäen saamatta juuri mitään siitä takaisin. Aina minulla on ollut paras ystävä, minä vain en ole koskaan ollut sen paras ystävä. En ainakaan sen jälkeen, kun tarjoamani lohdutus/tsemppaus/muut terapiapalvelut eivät olleet enää tarpeen.

Olen ihmisten heikkouksien haistamisessa harjaantunut. Se on jotenkin ihanan vapauttavaa ja huoletonta halveksua ja nauraa porukalle tietäen, että jokainen nokan varttaan pitkin katseleva teiniliisaksi jämähtänyt kakskytviis vee ämmä ei ole loppujen lopuksi minua millään tavalla parempi. Samantapaisia epävarmuuksia, inhoja ja pelkoja vaanii pinnan alla. Tosin nämä ihmiset ovat yhä henkisesti tasapainoisten kirjoissa. Tiedän, mitä monille tulisi sanoa, jotta saataisiin naama valumaan. Itse taas olen saanut kuulla niin paljon paskaa omista häpeäpilkuistani (joita siis on todella paljon ja jotka ovat vieläpä niin näkyvillä, että joka tampiokin ne huomaa, älkää luulkokaan, että pidän itseäni jotenkin parempana ihmisenä), ettei juuri mikään yksittäinen nega ole enää tullut puskan takaa. Ei siis ennen kuin Höpö sanoi minua negatiiviseksi. Höpö on kiltti, eikä sillä kai pahaa tarkoittanut varsinaisesti. Ihmetteli vain, miksi muutun toisinaan kiroilevaksi ihmishirviöksi, joka vihaa kaikkea ympärillään ja syytää suustaan huumorin kirvoittamia loukkauksia kanssaihmisistä. Sellaiseksi, jona tässä blogissa pitkälle esiinnyn. Onhan minulla se toinen puolenikin, joka on herkkä, empaattinen ja masokistinen, mutta kyllä siitä tippa linssiin tuli, sillä kyllä, minä olen hyvin negatiivinen ihminen. En aina ole ollut, mutta sellaiseksi olen lopulta kasvanut. Kaipa, kun inhoaa itseään alkaa ennemmin tai myöhemmin inhota kaikkia muitakin. Tosin edellinen lause sopisi paljon paremmin jonkun itseään saatanan intuitiiivisena ja välkkynä pitävän kotipsykologin suoli24 postaukseen. Pikemminkin itseinhoni on kasvanut toisten osoittamasta paheksunnasta. Ihmisinho taas kaunasta siitä, että minut on saatu inhoamaan itseäni.

Olen pahoillani siitä, että Höpö on joutunut näkemään toisen puoleni. Sen masentuneen, eristäytyneen ja vihaisen. Höpö ei edes tiedä, että sairastan masennusta. Fobioistani jollain tasolla. Olen ajatellut monesti kertoa, miten kamalaa taistelua järkeni käy kaikkea muuta sekamelskaa vastaan pääni sisällä, mutta sitten olen ajatellut, että ketä se muka hyödyttäisi. Monet ihmiset eivät osaa sellaista edes kuvitella. Ehkä he ajattelevat masennuksen sairastamisen olevan rinnastettavissa siihen, että he ovat joskus kausiluontoisesti masentuneita, vaikka ihan eri asiahan se on sairastaa masennusta kuin olla masentunut. Ne harvat ystäväni, joille olen kertonut ovat sivuuttaneet koko asian. Ehkä sitä ajatellaan, että olenpa ressukka valittaja ja "kyllähän mullakin oli silloin tosi paha olla, kun poikkis ei muistanut synttäreitä, yhyy". Siksi olen jättänyt olematta niin itsekäs, että jollekin kertoisin. En halua myöskään aiheuttaa Höpölle mielipahaa. Olen huomannut, että kun hän ei oikein ymmärrä mistä on kyse, lopputuloksena on usein itsesyytöksiä. Niitä en halua.

Tässäpä taas tällainen pipipäinen aiheesta toiseen pomppiva teksti. Aika pipi pääni onkin kyllä ollut viime aikoina, eikä lukeminen ole oikein onnistunut, kun ohimossa jyskyttää. Viikko sitten koettiin sentään jonkinlainen onnistuminen, kun uskaltauduin lähtemään Höpön kavereiden bileisiin. Kaipa se onnistumisen tunne oli monen ahdistuspuuskan arvoinen, mutta seuraavana aamuna kolmen Fanta pullon litkimisen ja Höpön  yöllisten vessanpöntön halailujen kuuntelemisen olisi voinut jättää pois. Olen varmaan tullut vanhaksi.

Stressijoulu ja ahdistusuusivuosi kuulumisia

Vietin viikon joulusta uuteen vuoteen Höpöni kanssa. Joulu ja uusi vuosi ovat jostain syystä aina minulle hyvin masentavaa aikaa. Kaipa siksi, että silloin yksinäiset ihmiset muistavat, miten yksinäisiä ovatkaan. Olen ollut jo pitkään muutenkin pää perseessä, mutta tarrauduttuani mieheen yhä pahemmin, oli joulu jopa siedettävä ja ehkä ihan mukavakin kokemus. En silti edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät repimään joulusta jotain muuta kuin vatsahaavan ja jaksavat vääntää jos jonkinmoista torttua ja koristetta. Kaipa sillä on jotain tekemistä sen kanssa, etten ole koskaan tajunnut sitä jeesusläppääkään.

Uudenvuodenaatto taas oli imenyt itseensä kaikki joulusta unohtuneet ahdistuksen mehut. Huolimatta sosiaalisesta vajavuudestani tykkään tanssia (kännissä), bilettää (kännissä) ja viettää aikaa kavereiden seurassa (kännissä), joita minulla tosin ei enää taida olla. Uv iltana tuli kauhea masennus juuri tuosta viimeisestä. Ei minulla ole koskaan ollut ystäviä, mutta viime vuoden vaihteessa sentään oli Blondie, joka elelee niin syvällä omassa navassaan, ettei viitsinyt tämän vuoden alkaessa edes onnea toivotella. Eipä hänestä sen enempää, sillä viis siitä kuka on kaverina tai ei, kunhan olisi edes joku tyttökaveri jonka kanssa taas juhlia ja ostaa turhia rättejä Henkkamaukalta.

Viime vuoden vaihteessa olin henkiseen tilaani nähden hyvin onnellinen, eilinen koostui siitä, että pelasin Höpön kanssa videopelejä ja join shampanjapullolla pääni täyteen, jonka ansiosta olin hetken masittomassa tilassa. Olen huomannut, että alkoholi on aika tehokas vaientamaan masennuksen kyynisen äänen päässäni. Minulla onkin kaamea fobia siitä, että onnistun vielä sairastumaan alkoholismiinkin. En tosin ole koskaan ollut mikään kova juomaan, minkä luulen johtuvan siitä, että sairaalloisen ujona ihmisenä tarvitsen alkoholia vain sen verran, että sosiaaliset paineet poistuvat. Luonnostaan sosiaaliset ja iloiset ihmiset taas tarvitsevat isompia määriä tunteakseen olonsa vielä sosiaalisemmiksi ja iloisemmiksi ja sitten laattaavat ja sammuvat ympäriinsä, joista kumpaakaan minä en ole perseet olalla koskaan tehnyt.

Ainakin minua suudeltiin rakettien paukkeessa, mitä myöskään en ole koskaan tehnyt, perseet olalla tai ilman. Onneksi on tuo mies tuossa. En edes ymmärrä, miksi tunnen itseni niin epäonnistuneeksi siitä hyvästä, etten juhlinut kuin valtaosa ikäisistäni, kun minulla on kuitenkin ihana Höpöni.

Huomenna pakotan itseni taas kirjastoon opiskelemaan pääsykoetta varten. Olen tainut luovuttaa jo ennen kuin edes aloitan ja vihaan itseäni siitä hyvästä.

Onnellisempaa vuotta 2012 kaikille teille. 

Muistakaa rakastaa itseänne. ♥

Elämän välttelyä

Sosiaalinen pelko jos mikä opettaa välttelemään asioita. Viikko sitten Höpö kysyi, mentäisiinkö kaatamaan kuppia sen kavereiden luo. Olen halunnut päästä tuulettumaan jo ties kuinka kauan, mutta en ole nähnyt ihmisiä edes sitä vähää, mitä ennen näin Blondien seurassa. Sitä paitsi minusta tuntuu, etteivät Höpön kaverit koskaan ole edes pitäneet minusta. Seurue koostuu pääasiassa miehistä, joilta ei varmaan edes pidä odottaa mitään erityisiä tutustumisyrityksiä, mutta porukan kaksi naista ovat täysiä pässejä, eivätkä ole koskaan edes yrittäneet jutella kanssani, jollei sitten teinimäistä hihitystä, vilkuilua ja kännistä kuiskuttelua selän takana lasketa heidän mielestään joksikin älylliseksi keskusteluksi. Onpa minulla silti mennyt paremminkin, sillä vielä viime kesänä en välittänyt niistä ämmistä, vaan jopa pyysin Höpöä tiedustelemaan bileitä, koska halusin juhlia, olla kännissä, tanssia ja pitää hauskaa Höpöni kanssa ja ehkä tutustuakin muutamaan pallinaamaan siinä alkoholin tuomassa sosiaalisessa harhassa.

 

Olisinhan halunnut mennä nytkin, mutta en mennyt. Taisin valehdella jotakin tyyliin, ettei huvita juoda nyt. Kaipa onnistuin vakuuttamaan itsenikin siitä, etten vain halunnut juoda, sillä illalla ei enää edes tehnyt mieli juhlia. Jostain syystä laitoin silti partymeikit ja 90-luvun glitteripaidan ja kuvittelin koko illan lähteväni baariin. Olo oli aika säälittävä. Ehkä pystyisin vielä elämään itseni kanssa, jos uskoisin sen, että ne ihmiset ovat niin ilkeitä, ettei kuitenkaan kannata mennä. Joskus onnistunkin vakuuttamaan itseni tästä, mutta sisimmässäni tiedän, etten mennyt, koska mua ei ahdista nimenomaan se, että ehkä joku on ilkeä, vaan ylipäätään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisten kanssa, jotka odottavat, että puhun niille, otan kontaktia, osallistun keskusteluun, vastaan tosi rennosti ja tyhjentävästi, kun kysytään ja olen siis tarkkaanottaen s o s i a a l i n e n. Mutta kun en pysty sellaiseen, en vaikka haluaisin ja keksisinkin jotain sanottavaa. Olen silti vain ihan hiljaa ja ahdistunut ja ahdistukseni täyttää koko huoneen ja tuntuu kuin kaikki pystyisivät haistamaan sen minusta. Haluan sanoa jotain, mutta samalla pääni hokee mantraa, ettei kukaan vain kysyisi minulta mitään. Ja voi sitä helvettiä, jos jossain mielenhäiriössä onnistunkin sanomaan jotain; koko porukka kääntyy katsomaan täysin vaiti ihmetellen, että sanoiko se jotain ja kuulen, miten sydän hakkaa ja tunnen, kun naama alkaa hiljalleen muuttua yhtä punaiseksi kuin hiukset.

Ehkä pitäisi tuntea nyt iloa siitä, mten hyvin onnistuin taas välttämään mokoman vaikean sosiaalisen tilanteen. Olen lahjakas elämään sellaisessa omassa pikku maailmassani, joka koostuu lähinnä "mitä jos" ja "sitten jos" -haaveilemisesta. Mitä jos minusta tuleekin sitä ja sitä ja olenkin yhtäkkiä tyytyväinen itseeni ja onnistunut elämässäni. Sitten jos olenkin jo viiden vuoden päästä täysin muuttunut niin voin tehdä sitä ja sitä ja sitä, odottakaas vain. Onhan se mukava haaveilla siitä sosiaalisesta elämästä, urasta ja itsetunnosta jne, vaikka se samalla onkin siltä tosielämältä pakenemista, että olen täysin hukassa, enkä ollenkaan tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sitä haluaisi kokea kaikkea ja elää elämäänsä, mutta ei voi, kun ei kerran pysty edes kohtaamaan toisia ihmisiä. Koko elämä edessäpäin näyttää pelkältä ihmisten välttelyltä ja tyhjiltä haaveilta ihmissuhteista. Ei tosin ihme, että jotain niin epämiellyttävää ajatusta haluaa paeta sinne haavemaailmaan. Tuntuu pahalta valita tulevaisuuden ammattiakin tietäen, että jonkinlaisia sosiaalisia kanssakäymistaitoja tarvitaan kaikkialla ja miettiä, tulenko koskaan edes kenenkään palkkaamaksi. Valitettavan moni itseään niin helvetin ymmärtäväisenä ja fiksuna pitäväkin ihminen tulkitsee ujouden eräänlaisena epäystävällisyyden muotona, jonka nähdään johtuvan ylimielisyydestä, kylmyydestä tai sitten silkasta töykeydestä. Kuten töykeys, täytyy ujoudenkin olla ihmisen oma valinta käyttäytyä huonosti ja muita alentavasti, joten tökeröllä "ei tarvitse olla noin hiljainen" -kommentilla saa toki tökkästä.

Oma ujouteni yleensä ennakoidaan jonkinsortin ylimielisyydeksi. En ole täysin perillä miksi, mutta luulen sen jotenkin liittyvän omaan turhamaisuuteeni eli siihen, miten tykkään valita vaatteeni ja laittaa naamaani ja tukkaani. Olen nimittäin kuullut muutaman kerran ujoudestani herneenpalon perseensä työntäneiltä henkilöiltä, että ulkonäköni ja vaatteeni eivät sovi persoonallisuuteeni. Kieltämättä naurettavin ja samalla myös raivostuttavin kuulemani kommentti. Pitäisikö minun siis pukeutua kuin joku 80-vuotias mykkä eunukki, jottei ulkonäköni tuota ihmisparoille vääränlaisia mielikuvia? Toinen mitä välillä on saanut kuulla jostain ujosta ihmisestä puhuttaessa on, että vaikuttaa persoonattomalta. Rumasti sanottu ja vielä täysi valhe. Itse olen ainakin huomannut niin itseni kuin myös muiden kohdalla, että ujot ihmiset ovat yleensä juuri niitä kaikkein moniulotteisempia ja värikkäimpiä persoonia. Ylipäätään kenen tahansa kutsuminen persoonattomaksi on typerää, sillä jokainen ihminen ilman mitään muttia on jo persoonallisuus. Jos pitää valita niin tylsimpiä ihmisiä ovat ne lätynlevittelijät, joiden pitää aina olla joka paikassa niin muka ystävällisinä ja puheliaina, ja kuoren alla ovatkin tosi ennakkoluuloisia ja epävarmoja.

Olen tuntenut viime päivät oloni vielä tavallista epävarmemmaksi ja tunnen edelleen. En tiedä johtuuko se toisesta osapuolesta vai siitä, että tulevaisuuteni ylipäätään on niin epävarma. Olen myös miettinyt koko viikon, olisiko Höpö halunnut mennä sinne bileisiin ja eikö se mennyt, koska minä en mukamas halunnut. Kyllä se sanoi, ettei sille ole mitään väliä, eikä myöskään olisi jaksanut olla kännissä, mutta ehkä ollaan kummatkin valehtelijoita. Onpa tuo nyt tuntunut viime päivät etäisemmältä ja kiukkuiselta. Ehkä se kiroaa mielessään tätä riippakivi luuseri ämmää, jonka kanssa sosiaalinen elämäkin kärsii. Toivoin, että se olisi vain sanonut haluavansa lähteä ja siten pakottanut minutkin lähtemään. Toisaalta samalla pääni hoki taas mantraa, jottei Höpökään haluaisi lähteä.

Autumn mood swings

Tajusin juuri, että masennuksessani on kaksi päätä, jotka sotkevat elämääni vuorotellen jopa päivittäin. Kuten tänä päivänä. Yleensä vietän aikaani nynnymasennuksessani, johon kuuluu vitunmoinen epävarmuus, itsesääli ja kaikkien menettämisen pelkojen aikaansaama äärimmäinen mielyttämisenhalu. Tässä tilassa olen jopa ihan helppoa seuraa, koska en uskalla/kehtaa valittaa mistään vaikka olisi kuinka paha olla ja varon muutenkin koko ajan sellaisia tekojani ja sanomisiani, jotka saattaisivat romuttaa muiden minusta saaman kuvan täydellisenä vahvana (joskin epätäydellisenä ja heikkona) ihmisenä ja johtaa hylätyksi tulemiseen. Tällaisiksi sanomisiksi/teoiksi luokittelen tietenkin jokaisen pienimmänkin tunteenpurkauksen tai finnin naamalla, mikä on ilmiselvästi aika perseestä, sillä niiltähän ei välty Erkkikään.

Nynnyilyn onkin sitten epätasapainottamassa känkkäränkkämasennus. Känkkäränkkään kuuluvat nynnyilyn tasapaksusta maailmasta putoaminen täysin puskan takaa pöllähtäviin vihanpuuskiin, johon liittyy voimakas ahdistus ja ajatus "vittu millään mitään väliä oo". Yleensä saavat alkunsa pienistä ja vähäpätöisistä, mutta yhä vittumaisista asioista kuten tänään siitä, että olisin halunnut syödä meksikolaisessa ravintolassa, mutta Höpö sanoi, että pitää mennä pizzalle, koska auto oli korjaamolla pari tuntia. Kaikki sovittelunhaluni, ainainen joustavuuteni ja jatkuva pelkoni itsehillinnän menettämisestä ilmeisesti saivat viimeisen naulan arkkuunsa, koska aloitin tahtomattani omissa mittasuhteissani massiivisen pitkän mykkäkoulu-, kiukuttelu- ja tiuskimiskohtauksen. Minä, joka ei koskaan harrasta noita monien parisuhteiden lapsellisuuksia ja nolouksia, vaan pidän kaiken sisälläni. Päässäni vallitsi ääretön vitutus kaikkea ahdistusta kohtaan ja sitähän ei elämästäni puutu. En ollut silloin masentunut ja voimaton, vaan olin masentunut ja vihainen. Olin vihainen ainaiselle pahalle ololleni, olin vihainen rumuuden tunteelleni, olin vihainen nössöydelleni, olin vihainen syntymälleni ja olin vihainen siitä, että Höpö oli niin ymmärtäväinen, pyysi anteeksi ilman syytä ja sanoi rakastavansa minua. Olin vihainen, että joku rakastaa minua. Enhän minä ansaitse sellaista. Olisin halunnut selkkää kiukkuani lopettaa kaiken ja heittäytyä alas sillalta.

Höpö oli aika pihalla ja niin olin tavallaan minäkin. Tiuskin Höpölle ja oikeastaan itsellenikin, että olin vain väsynyt flunssasta ja paskaduunista. Oikeasti olin vittuuntunut vihanpuuskastanikin, sillä tiedän, että känkkäränkässä on se ikävä puoli, että vaikka se onkin hyvä keino päästää ulos kontrollihöyryjä, seuraa siitä nynnyilyn väistämättä palatessa kauheat omatunnontuskat ja morkkis siitä, että käyttäytyi rakkaitaan kohtaan niin epätäydellisesti. Tämä kerta ei ollut poikkeus ja kymmenet kerrat Höpöltä kysyttyänikin "oonhan susta vielä ihana, vaikka olinkin tänään niin vaikee?" pelkään yhä, etten pian enää kelpaakaan, koska nyt Höpö on (jälleen kerran) nähnyt, etten ole täydellinen. Kaiken lisäksi pelkään nyt sitäkin, että menetän itsehillintäni töissä, jossa haaveilen useammin kuin kerran minuutissa dippaavani jonkun rasittavan pikku paskiaisen pään rasva-altaaseen. Ehkä masennus on alkanut viimein tuhota aivojani kunnolla ja kohta minusta tulee samanlainen väkivaltainen huutaja kuin isästäni.

Sitä samaa

Ginger: Oot onnekas, kun sulla on niin monta hyvää kaveria.
Höpö: Mmh. Mua harmittaa, kun sulla on niin huonoja kavereita.
Ginger: Mmmh. Niin muakin......
Ginger: Mut kyllä mä saan uusia kavereita, kun vaan pääsen opiskelemaan.
Höpö: Niih, kyl sä saatkin <3

Taisin sanoa tuon viimeisen enemmän itselleni kuin Höpölle. Olisi varmaan pitänyt rohkaistua, mutta koko lause tuntui vain valehtelulta. Mitä tässä enää yrittää esittää, kun tietää jo vallan hyvin, että ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa, ettei muuta saakaan kuin huonoja kavereita. Yleensä ne ensimmäiset päivät uuden koulun alkaessa ihmiset tutustuvat toisiinsa, eivätkä juuri sen jälkeen. Itse sen sijaan näytän dorkalta ja ulkopuoliselta, sillä pelkästään uusien ihmisten läsnäolo hermostuttaa. Sitten, kun alan rohkaistua kaikki kaveriryhmät on jo muodostettu ja niihin ei ole enää änkeminen näillä sosiaalisilla taidoilla. Niinhän se on mennyt jo vaikka kuinka monta kertaa.
Tunnen syyllisyyttä itselleni antamista turhista lupauksista. Lupasin olla vielä joskus onnellinen ja sosiaalinen. Lupasin matkustavani paljon ja pääseväni yliopistoon, mutta tuntuu siltä, etten koskaan tule saavuttamaan mitään niistä. Kaipa pitäisi opetella tyytymään siihen, mitä näillä ongelmilla saa. Ehkä pitäisi opetella elämään masennushirviön kanssa.

En enää tiedä, mikä minusta teki tällaisen. Tuliko minusta liian ujo ilkeilyn seurauksena vai sainko kaiken paskan niskaani nimenomaan siksi, että olen liian ujo? Tuntuu, että olen aika turta uskomaan, että kaikki voisi yhtäkkiä järjestyä. Tuntuu todennäköisemmältä, että kaikki loputkin hyvät asiat muuttuvat vielä huonoiksi. En haluaisi edes ajatella sitä. Mutta silti ajattelen, vaikkei se oikeasti ole mikään syy-seuraus suhde. Ei se, että kaikki menee pieleen yhtä henkireikää lukuunottamatta tarkoita sitä, että senkin pitäisi mennä.

Pitäisikin vain keskittyä siihen, mistä on juuri nyt onnellinen, eikä koko ajan märehtiä sen menettämistä. Sen lisäksi olisi tietenkin ihan hyvä keskittyä saamaan se opiskelupaikkakin, jottei ikuisesti kaikki menisi päin vittua paitsi muna.

(Don't)

Välillä mietin, miksi taaskaan aloin kirjoittaa koko tätä blogia. Ainiin. Koska halusin avautua jonnekin turhasta vaivastani jospa se vaikka auttaisi jotain toista, jolla on näitä samoja turhia vaivoja. En kuitenkaan osaa avautua tänne läheskään niin usein kuin pitäisi. Kaipa häpeän kaikille harvoille näkymättömille ja näkyville lukijoilleni sitä, että minua vaivaa jokin näin turha asia. En osaa edes selittää, mikä oikeastaan on ongelmani. En vain osaa elää elämän perusasioita kuten muut. En osaa olla tyytyväinen itseeni. En osaa luottaa muihin. En osaa hankkia ystäviä. En osaa uskoa itseeni. En vain osaa olla onnellinen. Yleensä vasta, kun menetän tärkeän asian tajuan, että minun olisi pitänyt olla siitä paljon paljon onnellisempi.

Pelkään koko ajan menettäväni ja pelkään menettäväni, jollen pelkää menettäväni. Ajattelen aina, että jos olen liian onnellinen tai uskon tulevaisuuteen liiaksi kaikki menee vituilleen ja minuun vain sattuu enemmän. Ajattelen, että jos olen onnellinen minua vielä rangaistaan siitä. En pysty antamaan itselleni lupaa olla onnellinen. Kai en ole mielestäni sen arvoinen. Olen liian epävarma, ruma, vaikea ja säälittävä ansaitakseni olla onnellinen. Siispä ajattelen pessimistisesti. Ei minusta koskaan mitään tule. Ei kukaan koskaan pysy kanssani. En koskaan tule olemaan onnellinen. Sitten olen onneton, koska uskon siihen, mitä ajattelen. Silti sisimmässäni uskon myös hitusen siihen, että vielä joskus kaikki tulee olemaan hyvin. Siksi tämä pessimistikin pettyy joka kerta, kun ei ole mitään, kun kukaan ei huoli, kun ei ole onnellinen. Oikeasti sillä ei ole mitään väliä, kuinka paljon pelkää kaiken vielä päättyvän huonosti tai kuinka paljon sitä ei pelkää. Oikeasti tulevaisuus ei muutu sen paremmaksi tai huonommaksi, vaikka kuinka pelkäisi. Ainoa, mitä kannattaa pelätä on se, ettei ehkä koskaan pääse eroon tyhmistä ajatusmalleistaan ja ala todella nauttia elämästään.

Olen myös nähnyt tyhmiä painajaisia. Niitä perinteisiä, joissa rakkaat ihmiset hylkäävät minut. Nykyään kyllä eniten Höpöstä. Viime yönä se oli ollut naimisissa vuosia samaan aikaa, kun seurustellaan, eikä suostunut jättämään vaimoaan, koska minä olinkin ollut koko ajan pelkkä lelu. Lähes sama juonikuvio kuin niin kutsutun exäni kanssa vain salkkarihenkisellä kolmiodraamalla höystettynä. Painajaisessani Höpö oli kuin hän; kylmä, ilkeä ja itsekäs. Ei ollenkaan sellainen kuin Höpö oikeasti on. Pelkään varmaan, että Höpö onkin pohjimmiltaan samanlainen kuin hän, ja se paljastuu minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten minuun taas sattuu. Eihän minunlaisellani koskaan voisi olla ketään, joka aidosti välittäisi.

Tämmöiset ahdistukset tällä viikolla, viime viikolla sellaiset, että löysin viimein unelmieni opiskelupaikan, mutta en voi päästä sinne, koska haluan sitä liian paljon.

Tältä musta tuntuu

Juuri tolta. Siltä, ettei minussa ole mitään muutakaan, jollen ole sosiaalinen. Ei väliä, vaikka olisi hauska, nätti, luotettava, empaattinen ja vaikka mitä. Jollei ole sosiaalinen, ei ole koskaan mitään muutakaan niin paljon, ettei epävarmuus muita haittaisi. En ole mitään tarpeeksi. Minua hävetään. Vanhempani, ystäväni... mieheni, kaikki häpeävät minua. En kestä enää vihata itseäni ja pelätä, etten enää kelpaakaan, kun tapaan kaverit, vanhemmat tai kenet tahansa, joka arvioi. Koska mä en vain pysty olemaan oma itseni vieraiden ihmisten kanssa. Ihmiset ovat niin julmia. Ne luulevat, että olen tällainen, koska haluan olla vaikea ja tuottaa häpeää. Ei ne edes yritä ymmärtää, ettei tämä ole minullekaan helppoa. Että heidän häpeänsä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä minä tunnen itseäni kohtaan kaiken tämän takia.

Mulla on ollut viimeiset viikot sellainen tunne, että kaikki luhistuu käsiin. Tai pikemminkin, että minä ja elämäni luhistuu takaisin siihen, mitä oli pari vuotta sitten. Ei tulevaisuutta, ei ystäviä, eikä minkäänlaista itsevarmuutta. Vain yksinäisyys, ahdistus ja alituinen masennus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Paitsi nyt minulla on Höpö. Kuinkahan kauan hänkin vielä on. Tuntuu loogiselta, että kun menettää kolme peräkkäin, niin kyllä se neljäskin pian lähtee. Pelottaa.
Tänään Höpö ei vastannut viesteihini tai puheluuni. Joten aloin itkeä. Sitten Höpö hermostui, koska luulin, että hän oli tehnyt niin tahallaan. "Miks mä tekisin niin?" Ajattelin vastata jotain tosi tyhjentävää, mutta en keksinyt mitään. Niin, miksi? Ei mistään muusta syystä kuin siitä, että minulla on jokin sairaalloinen pakkomielle pahoinpidellä itseäni näillä mielikuvilla.

Very Crappy Birthday to You

Taas tuli vanhennuttua vuodella. Syntymäpäivät eivät ole kivoja sen jälkeen, kun on täyttänyt 18. Sen jälkeen niistä katoaa kaikki hohto ja alkaa ajatella vain, että vittu mä oon vanha. Syy kuitenkin, miksi minä niitä vihaan on pääsääntöisesti se, että syntymäpäivä on päivä, jolloin mitataan ihmisten arvostus sinua kohtaan. Päivä, jolloin minunlaiseni näkymätön ihminen herää aamulla ahdistuneena siihen, muistaako kukaan niistä harvoista, joiden hän uskoo edes vähän välittävän, lähettää niitä onnitteluja tai jopa ostaa lahjan. Toisin sanoen syntymäpäivä on vähän samanlainen kuin joulu; se on jokavuotinen muistutus yksinäiselle ihmiselle siitä, miten yksin hän onkaan. Siinä istut yksin tietäen, että sinulla on syntymäpäivä, muttei kukaan muu sitä muista. Kuitenkaan et voi sanoa mitään, koska silloin paljastaisit kaikille olevasi heikko, kun välität jostain loppujen lopuksi niin vähäpätöisestä asiasta. Eiku ainiin, sellainenhan onkin vain minä.

Oikeasti maailman turhin vakava asia, josta silti stressaan on turpakirja. Vittu mikä tribuutti ihmisen pinnallisuudelle koko sivusto. "Sosiaalinen media" on nimensä veroinen. Koko idea on teeskennellä olevansa mahdollisimman sosiaalinen ja suosittu keräämällä kaiken maailman puolituttuja kaverilistalleen, ja sitten kuitenkin kaverien kesken mussutetaan siitä, miten typerää se oikeasti on, kun eihän niitä oikeastaan edes tunne. Silti jos on alle sata kaveria, se on vähän kummallista. Silti, jos jollakin on syntymäpäivä, eikä saa onnitteluja edes yhtä kokonaista sivua, se on vähän kummallista. On vähän kummallista, etten uskaltanut käydä kyseisellä sivustolla kahteen päivään (kyllä, tämä on minulle pitkä aika olla erossa stalkkaamisesta), koska pelkäsin, ettei kukaan ole onnitellut minua. Naurakaa vain. Oli minua sitten onnitellut muutama ihminen. Kummallisena henkilönä pahoitin vähän mieleni siitä, etteivät tuttavani, joita olen aina onnitellut muistaneet minua ollenkaan. Sitten aloinkin hävetä sitä, että pahoitin mieleni. Ystäväni tai ex-ystäväni, en ole vielä täysin varma määritelmästä, oli myöskin onnitellut, mikä tosin on hänen kulisseiltaan persoonaltaan ihan odotettavissa. Eipä ole sen enempää hänestä kuulunut. Hän se oli, joka lakkasi vastaamasta viesteihini, joten katson, että pallo on hänen kentällään, ja pidän tästä lähin leipäläpeni ummessa. Olen liian ylpeä matelemaan hänen edessään varsinkin, kun ei minulla siihen mitään aihetta ole. Toivon, että mokomaan käytökseen on syy edes se, että häpeää, vaikka minusta tuntuu, ettei hän mitään häpeä. On vain onnistunut valehtelemaan itselleen, etteivät muut kuin hän ole oikeutettuja loukkaantumiseen. Niin ne ihmiset yleensä tekevät. Taidanpa silti kaivata tuota k-päätä, kun eipä minulla paljon muitakaan ole. Ehkä olen kuitenkin mieluummin ilman kuin silmät märkinä pompoteltavana.

Onneksi en kuitenkaan ollut ihan yksin nyt. Höpö oli kanssani koko tyhmän vanhentumisviikonlopun. Höpö osti minulle hienoimman lahjan, jonka olen koskaan saanut. Käytiin syömässä lempiruokaani. Mulla oli hyvä olla. Äiti sanoi, että Höpö on minulle oikea luojan lykky. Inhoan sitä, kun mutsi sanoo jotain tuollaista kuraa ja uskokaa pois, kukaan ei rakasta dramaattisia yliampuvia ällöromanttisia lausahduksia niin paljon. Minulle on siunaantunut muutama noita luojan lykkyjä. Ihmisiä, jotka ovat ensin taivaanlahjoja päästen siksi myöhemmin repimään syvät haavat. Höpö on parasta, mitä minulla on koskaan ollut. Haluan uskoa, että Höpö ei satuta ja hylkää minua, mutta niin ovat uskoneet muutkin. Ei kai kukaan ole koskaan kiintynyt ajattelematta toisen olevan sen arvoinen. Silti niin moni ei ole. Joskus se käy ilmi jo vuoden, joskus kahden, kolmen tai kymmenen jälkeen. Joten märehdinpä tässä pahaa oloa, joka minulla saattaa olla vuosien päästä, enkä osaa nauttia nykyhetkestä. Märehdin, vaikka se saattaa pilata nykyhetkeltäni kaikki mahdollisuudet muuttua tulevaksi. Märehdin, vaikka Höpöä loukkaa ne kerrat, kun minulla on vaikeuksia luottaa häneen, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että pääni on taottu umpiluusta. Se ei osaa muuttaa tapaansa ajatella. Ei vaikka tietääkin, että kaikki olisi silloin niin paljon helpompaa. Jatkan pelkäämistä ja pienimmänkin negatiivisen eleen tulkitsemista siksi, että minuun ollaan kyllästytty, petytty ja aikeissa hylätä. Jonain päivänä jokin niistä pienistä negatiivisista eleistä osuu oikeaan. Siksi kaikki alituinen epäily onkin niin turvallista, luotettavaa ja vitun järjetöntä.

Takapakkia aina vain taaemmas

Tänään näin Höpön kanssa paria hänen kaveriaan, jotka ovat mielestäni itse asiassa jopa mukavia ihmisiä. Silti olin vaivautunut hermostunut epäsosiaalinen syrjäänvetäytyvä kummajainen kuten aina. Ei ole kiva seistä siinä ja katsoa omaa kömpelöä käytöstään ja tietää samalla, että pitäisi yrittää sanoa jotain normaalia. Jotain sellaista, mitä ihmiset sanovat tavatessaan uusia tuttavuuksia. Jotain sellaista, millä voisi päästä tämän(kin) hetken ohi kunnialla teeskentelemällä olevansa normaali ihminen. Mutta kuitenkaan ei tiedä yhtään, mitä sellaista voisi sanoa.
Höpö oli koko tämän päivän tosi hermostunut ja vähän töykeäkin iltaan saakka, mikä ei ole hänen tapaistaan. Sanoi olevansa tosi väsynyt, mutta ajattelen hänen olevan vihainen siitä, että vasta lähes yhdeksän kuukauden seurustelun jälkeen hän on viimein ymmärtänyt, millainen onneton vajakki olenkaan sosiaalisella rintamalla. En siis ollenkaan rakastamisen arvoinen. Mitä jos Höpö suunnittelee jättävänsä minut?
Olen todella pettynyt itseeni, vaikken muuta tämän päivän sosiaalisten tilanteiden lopputuloksilta odottanutkaan. Rangaistukseksi katsoin "exäni" kuvia. Miehen, joka sanoi välittävänsä, mutta vain hyväksikäytti minua ja minä osittain annoin sen tapahtua, koska olen tällainen. Teen, mitä vain, jos saan tuntea edes hetken olevani tärkeä jollekin. Kidutin itseäni palauttamalla hänen aiheuttamansa ahdistuksen, pettymyksen ja kaiken muun pahan olon mieleeni ja ajattelin, että olin ansainnut sen, mitä hän teki minulle. Että se oli omaa syytäni.
Kerran lähes deittailin erästä läskiä kusipäätä, jolla ei kanssa ollut kaikki inkkarit kanootissa ja jonka vonkumista, märinää ja vittuilua kuuntelin aina, kun jotain muutakin kuin kolesterolia pullalla oli sydämellään. Sitten kerran uskalsin uskoutua tavastani rangaista itseäni pahoilla muistoilla ja lohduttava olkapää oli: "Ei pahalla, mutta kuulostat aika pimeeltä. En oo varma, haluaisinko seurustella sellaisen naisen kanssa."
Ihmiset on paskaa.

Joka paikkaa särkee. Ehkä kehoni on alkanut reagoida henkiseen pahaan oloon myös fyysisellä pahalla ololla. Tai sitten särky johtuu siitä, etten ole saanut nukuttua paljoakaan viime öinä, mikä johtuu taas siitä, että pääni ei ole antanut.

Tätä tuli kirjoitettua liian monta tuntia

Saavuin juuri kauppareissun ja saikkutodistuksen viennin jälkeen tyhjään taloon. Pitäisi varmaan nauttia siitä, kun on välillä omaakin rauhaa, mutta tuli vain jotenkin kauhean toivoton ja yksinäinen olo. Nyt on perjantai ilta, ulkona on helvetin lämmintä ja aurinkoista, mutta istun yksin kotona vahtaamassa jotain paskaa "kalju John Travolta vetää turpaan kaikkia" -leffaa telkkarista. Höpö on kavereidensa kanssa. Pyysin, että voitaisiin mennä niiden kanssa juopottelemaan, kun sillä on lomakin. Ei kuulemma ollut unohtanut, mutta on kuitenkin menossa nyt yksin niiden kanssa. Tosin minähän olen kipeä, mutten koskaan niin kipeä, että mieluummin viettäisin viikonlopun yksin pimeässä kopissa masentuneena. Ehkä Höpö ei halunnut minua mukaan, kun olen niin ujo, eivätkä sen kaverit varmaan pidä minusta siksi. Eivätpä kuitenkaan ole itsekään koskaan yrittäneet minuun tutustua.

On niin raastavan yksinäinen olo. En voi soittaa Blondielle, koska se ei edes vastaisi. Höpölle jo soitin, mutta taisin vain pilata sen illan, kun vinguin siitä, etteivät sen tyhmät kaverit voi mennä huomenna juomaan, jolloin ehkä vielä pääsisinkin mukaan. Äidille taas soitan vasta kuolleen ruumiini yli, sillä se jos kuka osaa saada minut tuntemaan oloni uusavuttomaksi luuseriksi. Se oli sitä mieltä, etten pystyisi ajamaan edes muutaman kilometrin matkaa ravintolaan ilman, että kuolen tai romutan autoni. Päätin sitten tänään ajaa 20 kilsaa kostoksi, vaikkei minun edes olisi tarvinnut. En ahdistunut, vaan huudatin musiikkia täysillä kaikki ikkunat auki. Olo oli kuin kaikissa niissä tuhansissa musiikkivideoissa, joissa joku naikkonen ajaa avoautoa tissit tai perse vilkkuen ja letti hulmuten. Vihaan ajamista, mutta nyt en olisi halunnut pysähtyä koskaan. Kaipa siksi, että masennus heikentää kuolemanpelkoa. Ainakin minulla. Koko sosiaalisten tilanteiden pelko on oikeastaan aika kumma juttu. Se aiheuttaa kaikki muutkin pelot kuten pimeänpelon, ajopelon, läheisten kuoleman pelon, vainoharhat ja myös masennuksen. Silti masennus heikentää kaikkia stp:n aiheuttamia pelkoja, mutta lisää itse sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoa. Ne puolestaan pahentavat masennusta. Se on vittumainen noidankehä.

Tuli tänään suhteettoman paha mieli siitäkin, kun kävin viemässä sen sairastodistuksen paskaduunipaikkaani. Oikea persläpimagneetti koko kaatopaikka. Onnistuin huikkaamaan kerrankin aidosti iloisen tervehdyksen niille pässeille ja vastaus oli: "JA ÄLÄ VAAN TUU TÄNNE NOILLA KENGILLÄ! )):<" No perkele, olikin ihan varmasti kauhea himo tulla sinne haisevaan läävään valumaan hikeä naama turvoksissa ja vielä ihan huvin vuoksi. On kyllä aina niin mukava tulla töihin. Kaiken lisäksi yksi venäläinen rasvavalas toimii näköjään siellä jonkinlaisena omatekoisena poliisina.

Munkkipossu: Tuuksä töihin?

Ginger: En, mä olen kipee.

Munkkipossu: *tuhahtaa* Niin varmaan. Siltä näytätkin tosi paljon.

Ginger: Kuules nyt kristuksen vittu, älä sinä ala mua moralisoimaan siitä, etten kuoleman kielissä ole, kun eipä se sulle edes kuuluisi. *mumisee vaivaantuneena*

Onneksi paskapaikan takia myöhästyin junasta ja oli siksi aikaa käydä ostamassa itselleni ihana mekko lohdutukseksi.

Tosin ei sekään sitten kuitenkaan lohduttanut niin paljon.

Tuntuu siltä, ettei kukaan välitä olla kanssani ja ne harvat, jotka välittävät saavat kärsiä siitä, että olen tällainen vaikea ja surullinen tapaus. Itkeminen varmaan auttaisi nyt, mutta pidättelen silti kyyneliä, sillä tiedän, etten halua flunssapöhnääni lisätä vielä itkemisestäkin turvonnutta, kipeää ja tukkoista naamaa. Olen kuitenkin joko masokisti tai sitten vain tyhmä ja kuuntelenkin nyt pitäaikaista nyyhkybiisiäni.

Urge Overkill - Girl You'll be a Woman Soon

Itkettää tuo varmaan siksi, että se saa minut aina muistelemaan kaikkia masennuksen ja stp:n takia hukkaan menneitä ja meneviä hetkiä ja unelmia. Nyt alkoi nolottaa, koska minusta tuntuu siltä, että olipa kauhean imelä ja mukaherkkä lause tuo. Nyt taas alkoi vituttaa se, millainen kyyninen paska olenkaan. Huoh. Tarinan pointti oli kuitenkin se, että tänään Ginger angstasi vähän lisää ja löysi sisäisen autotyttönsä.
Toi biisi saa muuten myös tuntemaan itseni todella vanhaksi paskaksi. En osaa selittää miksi, joten pistän tähän kuvan, jotta kaikilla olisi sen näkemisen jälkeen varmasti yhtä muumioitunut ja paska olo kuin minulla, jollei biisi ollut tarpeeksi moista vaikutelmaa aikaansaamaan.

Lousy

Olen itkeskellyt tässä viimeisimmät päivät silmäni turvoksiin. Kaverini temppu taisi laukaista pitkään muhineen masennusjakson. En voi tehdä mitään ilman, että itkettäisi. Pelkästään pihallamme oleva helvetin söpö siilinpoikanen sai naamani valumaan. Kliseinen lause, joka löytyy jokaisen angstaajan blogista, mutta antaa mennä kuitenkin: Inhotan itseäni. Ei kuitenkaan eniten siksi, että peilikuvanikin näyttää vääristyneeltä. Se on muuten kumma, miten masentuneena näkee aina itsensä epämuodostuneena sotanorsuna. Mutta eniten inhottaa se, että annoin Blondien aikaansaaman vittuuntuneisuuteni ja pettymykseni taas päästä masennuksen tasolle varsinkin, kun se ämmä itse karkasi Kusipäämiehensä kanssa ulkomaille sanomatta minulle sanaakaan anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Kaipa se taas odottaa, että olen viikon jälkeen sen verran leppynyt, että voi tulla jauhamaan minulle paskaa upeasta lomastaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sille tule mieleenkään, millaisen dominoefektin sen eleleminen omassa itsekeskeisessä maailmassaan on aiheuttanut minun tylsään ja harmaaseen maailmaani. Kaiken lisäksi meidän piti mennä matkalle. Olen säästänyt hulluna ja vielä hullumpana anonut lomaa paskaduunistani, jota ihme kyllä sainkin. Piti kertoa viime lauantaina siitä Blondielle ja lähteä juhlimaan tulevaa ulkomaan biletysmatkaamme. Nyt se ei kuitenkaan vastaa puhelimeen. En ole tosin yrittänyt soittaakaan lauantain jälkeen, mutta tiedän puhelujen korkeiden hintojen olevan liian houkutteleva tekosyy, jolla paeta epämiellyttäviä asioita, joten vastausta olisi turha odottaa. Siinä samalla menee sitten kuitenkin se meidän matka, jota ei luultavasti tämän viikon jälkeen enää saa. Olen vitun pettynyt. Vittusaatana, kun joku on paska ystävä. En yllättyisi, vaikka Blondie ei oikeasti enää edes haluaisi koko matkalle. Ehkä koko idea olikin vain kapinointia Kusipäämiestä vastaan ja minä taas vain onneton välikappale, jolle kyllä voi tuottaa pettymyksiä mielin määrin. Äijä on ylimustis jopa minun takiani ja veikin Blondien ulkomaille vain siksi, ettei minulla olisi enää matkaseuraa. Taisipa jälleen kerran vetää lopulta pidemmän korren kaikesta naisen uhoamisesta ja minulle antamista lupauksista huolimatta. Saatana, ne on kanssa yksi naistyyppi, jotka antaa karvaperseisen ukkonsa mennä joka asian edelle ja se on kaikki kaikessa, kun äijä osoittaa kaiken paskamaisen käytöksensä keskeltä edes jonkin pienen kiintymyksen eleen. Kusipäämies ei olisi koskaan vienyt Blondieta ulkomaille, jollen minä olisi halunnut matkalle. Nyt se olenkin minä, joka ei pääse minnekään.

Onneksi Höpö oli kanssani koko tämän viikon. On se kyllä ihana, kuunteli itkuani tyhmistä asioista, halasi ja koitti lohduttaa. Tuntuu pahalta ajatella, miten onnellinen pitäisi olla siitä, että on viimein joku, jonka seurassa ei tarvitse aina hävetä, kun ei kuitenkaan nyt pysty tuntemaan sitä kiitollisuutta ja iloa tämän paskafiiliksen läpi. Höpö suostui jopa lähtemään ulos syömään kanssani. Chicosissa hän söi kokonaan maailman tulisimman hampurilaisen, jota ei edes kaikille myydä. Maistoin siitä jonkin kärpäsen paskan kokoisen palan ja hyi saatana, kun jo sekin poltteli ruokatorvessa asti vielä 20 minuuttia nielaisun jälkeenkin. On se mun mies kyllä sisukas. Itse olen jäänyt koukkuun Chicosin ihaniin tortilloihin. Se on myös syy siihen, miksi aina, kun mussutan tänne ruuasta olen jumittanut sinä päivänä kyseisessä ravintolassa. En voi enää ajatellakaan muuta kuullessani sanan 'ruoka'. Silloin, kun on masis ei tunne nälkää niin helposti ja jollei syö sen varjolla tulee olo vain pahemmaksi. Olen huomannut. Sitten vasta, kun saa lättynsä eteen lautasellisen ruokaa tajuaa, miten nälkäinen onkaan ja sillä syömisellä lähtee oikeasti varmaan 60% paskafiiliksestä pois. Hyvä ruoka, parempi mieli ja sen valmisruokayhtiön nimi, joka tykkää tunkea vitusti säilöntäaineita safkoihinsa niin, ettei jengin ruumiit mätäne haudoissaan kymmeneentuhanteen vuoteen.

Yhyy. Jopa pihit vanhat pierut vanhempani pääsevät ulkomaille tänä kesänä. Ovat lähdössä jo toiselle matkalle. Mutsi toi minulle edelliseltä tuliaisiksi jonkin vitun itäblokkilaisen flunssan. Paskassa kunnossa fyysisesti tässä ei vielä oltukaan. Haluan paidan, jossa lukee: My parents went abroad and all I got was this lousy flu.

A Drink called Anxiety

Olenpa paska bloggaaja ja meninkin jo heti kymmenen merkinnän jälkeen tauolle. Puolustuksekseni voin tosin sanoa, että olen ollut niin väsynyt ja tullut kotiin niin myöhään kiitos ah niin ihanan duunipaikkani, ettei oikein ole jaksanut muuta kuin oikaista koipensa. Kaiken lisäksi olen viettänyt Höpön kanssa viimeiset neljä päivää, joten kirjoittelua ei ole oikein voinut harrastaa, sillä yritän ainakin toistaiseksi pitää tämän blogini salaisena, jotta voin puhua ihmisistä mahdollisimman vapautuneesti paskaa.

Olen tosi paska viettämään kesää. Yleensä vasta loppukesästä tajuan, että minun pitäisi olla terassilla, pussikaljottelemassa, rannalla biksuissa, ulkomailla, mökkeilemässä ja grillaamassa, eikä koneen ääressä hiertämässä persettäni puhki. Havahduttuani viimein ovat kaikki yleensä jo tehneet nuo normaalien ihmisten touhut, joten päädyn jatkamaan kesäni loppuun lukien ihmisten blogeja, joiden angstinhuuruinen maailmankuva pyörii yhtä turhien asioiden ympärillä kuin omanikin. Tämä kesä ei ole poikkeus.
Loma on parasta aikaa, mutta samalla masentavinta. Pääsääntöisesti ei ole muuta puuhaa kuin miettiminen. Ja mitä minun kaltaiseni luuseri miettisi? No omaa luuseriuttaan tietenkin. Ei kovin terveellistä tehdä sitä monta viikkoa 24/7.

Onneksi tänään näin sitten Blondieta. Minusta tuntuu, että se on ollut jotenkin yksinäinen. Kyseli koko viime viikon, milloin voitaisiin nähdä ja sanoi, että harmi, kun lähtee ulkomaille Kusipäämiehen kanssa niin ei nähdä toisiamme viikkoon. Sillähän on kymmeniä kavereita, joten miksi juuri minua tarvitsisi? Kyllähän se minua kaipasi selvästi. Siksi.
Mutta miksi minulla pitää olla näin huono itsetunto, etten millään usko edes parhaan ystäväni kaipaavan minua, vaikka hän sanoisi sen niin suoraan kuin rivien välistä vain voi sanoa? Tai kyllähän minä sen oikeastaan uskon ja se tuntuu hyvältä. Mutta se tuntuu hyvältä minuutin ja sen jälkeen vain helpottavalta. Se on väärin ja typerästi tunnettu, koska sen pitäisi tuntua hyvältä ja hyvältä ja hyvältä, eikä laimentua helpotukseksi. Minun pitäisi ajatella "ihanaa minua ikävöidään" eikä "huh, minua ikävöidään" kuin elämä olisi koko ajan pelkkää peliä, jossa pitää olla ystävistään alati mielenkiintoinen ja hauska muuten ei enää tykätä, välitetä tai ikävöidä. Niin minä kuitenkin uskon. Pelaan koko ajan peliä, johon kukaan muu ei taida ottaa osaa. Jos olen väsynyt, surullinen tai ahdistunut, enkä jaksa murjaista paskaa vitsiä, alan rakennella päässäni kuvitelmia, miten tylsänä. töykeänä ja ylimielisenä minua nyt pidetään. Olenpa näköjään onnistunut vuosien rypemisen jälkeen ohjelmoimaan itseni uskomaan, että minun tehtäväni on olla muiden pelle.

Blondien kanssa on kuitenkin hyvä olla, vaikka pelle olenkin. Jokin siinä naisessa vain saa minut itsevarmaksi. En tiedä, onko se samanlainen huumorintaju vai taas se, ettei Blondie näytä mitään negatiivista. En siis voi saada huonoa palautetta. Ja olen kuulemma hauska, puhelias ja iloinen. Paskat mitään noista olen paitsi tietenkin pohjimmiltani. Blondie taitaa olla ainoa ihminen Höpön lisäksi, jonka seurassa todella pystyn näyttämään muutakin kuin epäsosiaalisen ulkokuoreni. Se on perseestä, koska hauska, puhelias ja iloinen Ginger on paljon parempi kuin sulkeutunut, ujo, aina käpy perseessä Ginger. Silti en pysty näyttämään maailmalle muuta kuin tämän huonomman Gingerin. Ehkä pelkään, että joku satuttaisi parempaa Gingeriä ja sitten minulla ei olisi edes sitä.

Juotiin Blondien kanssa terassilla Sex on the Beachit. Olivat pienoinen pettymys, sillä odotin pitkäaikaisen fantasiani maistuvan paremmalta kuin jääkaapissa seissyt appelsiinimehu. Tosin ehkä se maistuu paremmalta muualla ja täytyihän sitä jo itsekin juoda drinkki, jota pikkutuhmat teinit aina litkivät ulkomaanmatkoillaan.
Aiheesta puheen ollen, Lööperi ilmestyi yllättäen seuraamme. En tiedä, onko muijan harrastus kytätä joka päivä kaupungilla mahdollisia uhreja vai oliko jumala vain päättänyt rangaista meitä, mutta saimme kuulla peitellyn innostuksen ja hihityksen säestämän uutisen siitä, että muijan poikaystävä oli saanut selville salasuhteen ja oli hyvin vihainen. Ihme kyllä antoi silti anteeksi alle vartissa. Saatanan drinkit eivät edes nousseet päähän, vaikka kuinka toivoin.

Säälin Lööperin miestä syvästi. Tosin voi olla mahdollista, että sekin on seinähullu. Siksi tulevat toimeen.
Höpöä sen sijaan on syytäkin sääliä. Minusta tuntuu niin usein, ettei se parka ansaitse taakakseen tällaista hullua muijaa kuin minä. Minun on vain niin vaikea uskoa kaiken jälkeenkin, että joku todella aidosti välittäisi minusta. Olen surkea paska ja loukkaan Höpöä vainoharhailuillani. Kyselen muka vaivihkaa keiden kavereiden kanssa hän oli ja mitä siellä tehtiin, vaikka vaistoan, että Höpö huomaa. En vain voi lopettaa. Kuvitelmat tunkevat jo uniinkin. Näin unta, että Höpö oli pannut jonkun ämmän paksuksi, joka sitten teki abortin. Toisessa unessa Höpö vain jätti minut. Heräsin hikisenä ja ahdistuneena huomaamaan helpotuksekseni Höpön olevankin vieressäni. Minua inhottaa niin paljon se, etten osaa kunnolla luottaa, että pelkästään siitä kirjoittaminenkin tuntuu jo kuvottavalta, joten torjun tunteeni ja kiellän ne itseltäni, vaikka tiedän, ettei siitä seuraa mitään sen parempaa.

Miksi en jo usko, että minulla on viimein ihana mies ♥.

Tylsä otsikko

Toissapäivänä oli ilmassa sellainen kesän tuoksu. Varmaan ensimmäinen kerta koko tänä paskana kesänä. Sellainen tulikuuman asvaltin, vastaleikatun nurmikon ja palaneen ruohon tuoksu.

Ylitin muuten silloin myös itseni ja ajoin autolla yksin läheisen kauppakeskuksen parkkihalliin. Katsokaas kun aika monilla meillä sosiaalisesti vammaisilla ihmisillä on ongelmia autoilun(kin) kanssa. Kortti on ollut jo yli puoli vuotta, mutta itse olen sen verran nolo, etten ole ajanut yksin ollenkaan, jollei erästä säälittävän lyhyttä sidukanhakumatkaa lähikauppaan lasketa, jolloin siis todella olin sidukan tarpeessa. En tajua, mikä siinä ajamisessa saa paskan jäykäksi, kun eipä siinä edes tarvitse naamakkain muiden ihmisten kanssa olla. Ja kiitos siitä, sillä olen huomannut, että varsinkin miespuoliset autoilijat ovat liikenteessä kusipäitä. Kuulemma 90% niistä idareista pitää itseään tavallista parempina kuskeina.
Olipa nyt rumasti sanottu kolmijalkaisista ystävistämme, joten jos joku toisen tai vaikka omankin lajini edustaja tuntee nyt tarvetta itkeä, millainen femakko, miestenvihaaja ja lesbo minä olen, tervetuloa avautumaan sivun alareunassa, tai jos ujostuttaa liikaa niin sitten sellaiselle sivustolle kuin suoli24 suomi24.

Tällä tavallista paskemmalla kuskilla oli kyllä fiilis kuin olisi helvettiin laskeutunut, kun sinne kellariin menin. Olen tosi surkea tapaus varsinkin auton peruuttamisessa parkkiruutuun, joten kaikki valtavat, tunkkaiset ja ruuhkaisat parkkihallit ovat fobiani, ja suurin esteeni lähteä lepuuttamaan hermojani tuhlaamisen merkeissä. Siellä ne mukakiireiset kaljuuntuvat keski-ikäiset mahakkaat tavallista paremmat kuskit kaahasivat naama norsun vituilla, eikä ketään kiinnostanut paskaakaan väistää naikkosta halvan japsiautonsa ratissa. Onneksi onnistuin luikahtamaan johonkin rakoon suht lyhyessä ajassa ja olemaan ylpeä itsestäni. Seuraavana päivänä tosin onnistuin myös naarmuttamaan autoa, joten enpä ehtinyt ylpistyä liikaa.

Onpa kyllä niin saatanan pitkäpiimäistä tämä meno koko ajan, että pitää käydä vilkaisemassa, olisiko jääkaapissa edes ilolientä. Päivät lipuvat ohitse ja huomaan vain ihailevani nättiä säätä ulkona menemättä kuitenkaan nauttimaan siitä. Yhyy. Varmaan iskee kohta masis jahka tästä havahdun siihen, millainen paska taas olen.

Tutkin blogilistankin uusien jännien kyttäysmahdollisuuksien toivossa, mutta top-listallakin on vain jotain munattomia muotiblogeja. Saatana, ei kiinnosta jonkun teinigootin uudet rätit tai keidenkään muidenkaan. Luin joskus yhden stereotyyppisen teinigootin blogia. Se tosin oli jännää angstia, mutta yhtäkkiä muija veti pultit ja lopetti ainakin omien sanojensa mukaan kirjoittamisen. Ei kuulemma tykännyt, kun ihmiset lukivat hänen "yhyy-poikkis-jätti-ja-veitsetkin-on-tylsyneet" juttujaan silkkana viihteenä. En tiedä, mitä oli odottanut, kun vuodatti julkisena henkilökohtaista paskaa nettiin.

Onneksi kävin sentään katsomassa, josko Höpön naaman pH-arvo olisi jo laskenut. Olihan se joo pudonnut aika kivasti, mutta missasin sen takia Salkkarit. Olisinhan voinut tietenkin laittaa tallennuksen, mutta niin epätoivoinen en (vielä) ole. Yhyy, nyt olen ihan pihalla kaikesta. Hyvä, että olin sentään myös ihan kirjaimellisesti pihalla. Istuttiin ruohikolla, käytiin katsomassa veneitä rannassa ja pelattiin minigolfia, vaikka jälkimmäisessä paloikin käämit ja se oli muutenkin ihan arsesta.

Ylireagoin muuten tosi veemäisesti yhteen juttuun ja sain hillittömän hysteriaparkukohtauksen. En kyllä kehtaa kertoa edes tänne, mikä se juttu oli. Tai kyllähän mä voisin oikeastaan kertoa, koska tämä blogihan on ahdistusnoloilua ja muuta vammailua varten. Harmi, että olen vain näin patalaiska ja iloliemikin alkaa nousta jo päähän.

Jussi

Myöhästyneet juhannukset kaikille! Minulla piti mennä tämä juhannus Höpön kanssa neljän seinän sisällä, mutta olemme jopa käyneet jossain. Heti torstaina kävi toteen häpeällisen kauan suunniteltu syöpöttelymatka Chicosiin. Ihme kyllä tässä asiassa ei kapuloita rattaisiin ole pistänyt minä, vaikka peloistani niin voisi luullakin, vaan Höpö, joka ei ymmärrettävistä syistä mielellään poistu minnekään naapuria pidemmälle, jollei usko, että matka todella on lyhyt. Eikä häntä ikävä kyllä ole helppo vakuuttaa siitä.

Kun rakas mieheni oli jälleen kymmenennen kerran syömässä sanaansa yhteisestä ravintolaillasta, tunsin jo pettymyksen karvaan maun suussani, mutta vain sata kertaa kitkerämpänä. Onneksi hän sitten itsekin tajusi, että ei helvetti tämmöinen luuserimeininki ei voi jatkua. Illalla suunnistimmekin sitten jo kohti Chicosia.

Alkoi itseäkin stressaa ja ahdistaa koko reissu loppujen lopuksi. Ravintoloissa tilaaminen on nimittäin yksi suurimpia ahdistuspaukeroitani. Syystä en ole varma, mutta luulen sen liittyvän jotenkin siihen, kun kerran eksyin ravintolaan yksin. Menin hermostuneena istumaan pöytään odottamaan tarjoilijan hakevan tilaukseni. Monia kävelikin ohitseni, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään palvellakseen minua, enkä tietenkään nössöyttäni uskaltanut nykäistä ketään hihastakaan. Sitä paitsi minusta tuntui koko ajan, että ainoa, mitä sain olivat halveksivat "mitä tuokin täällä yksin tekee" -katseet. Saattoivat tosin olla omaa vainoharhaista mielikuvitustanikin, mutta ilta päättyi siihen, että puolen tunnin odottelun jälkeen ryntäsin ulos itku kurkussa sydän hakaten alkavaa paniikkikohtausta.

Olen kuitenkin iloinen, että menimme Chicosiin. Tilaaminen meni hyvissä jokseenkin tärisevissä tunnelmissa, enkä ole pitkään aikaan syönyt hyvää ruokaa niin paljon kuin napa vetää. Omnomnomnom. Höpökin oli iloinen, mässytti ruokaa ja sanoi, että tänne tullaan toistekin. Arvasin, että pelkojen voittaminen tekisi sillekin hyvää.

Söin herkullisia Chicken fajitas tortilloja, joiden väliin mätöin tietenkin mahdollisimman paljon kaikkea. Sen jälkeen tilasin vielä jälkiruuaksi amerikkalaisia pannukakkuja jäätelöpallon, vaahterasiirapin ja omenamurskan kanssa. Delicious!

 

Nämä ovat näitä hetkiä, jolloin kiitän siitä, etten koskaan sairastunut syömishäiriöön toisin kuin valitettavan moni muu. On ihanaa syödä ilman ahdistusta, ymmärtäen samalla pysyvänsä hoikkana, vaikka muutaman kilon lihoisikin. Eikä kyllä yhdestä herkkuateriasta vielä lihokaan.
Usein pääsee unohtumaan tämäkin, miten onnekas olenkaan, kun sentään syömiseeni ei ahdistusta liity.

Eilen tapahtui spontaanireissu Höpön kaverin luokse, jota en ole ennen tavannut. Jännitys oli taas tapissaan, koska minulla on kaiken muun ujouden lisäksi Höpön kavereiden kanssa vielä kielimuurikin. Eilen ei kuitenkaan kielimuuri niin paljon haitannut, koska miesten kesken juttuja oli vain autoista ja Höpön ja tämän kaverin kesken vain yhteisistä muistoista. Eipä minua häirinnyt, vaan tunsin itse asiassa jopa helpotusta siitä, ettei minun taidettu odottaa osallistuvan kumpaankaan keskusteluun nainen, kun olen. Eipä ollut niin paskafiilis siitä, etten sanaakaan saanut suustaani.

Porukka grillaili kaikkea ja herkuttelin siinä sivussa samalla kun ryystin lonkkuani. En kehtaa enää uudestaan alkaa mässäilemään luetteloilla ja ruokakuvilla siitä, mitä kaikkea naamaani oikein ängin, koska pelkäisin vaikuttavani läskiltä, vaikka oikeastihan olen vain ilkeä bitch, joka haluaa lesota kaikille, miten uskaltaa syödä ja vielä hyvää ruokaa, eikä mitään saatanan riisinjyvää päivässä. Anteeksi, jos joku pro-ana joutuu nyt pettymään ylemmyydentunnoissaan.

Täytyy myöntää, että olin bileiden lopussa aika perseet skumpan ja kolmen lonkun jälkeen. Teinikännit siis, vaikka tarkoitus ei tosiaankaan ollut. Nolompaa olisi vain ollut se, jos seuraavana aamuna olisi ollut kanuuna. Onneksi ei ollut, vaikka viideltä aamulla näyttikin vähän heikonlaiselta. Höpö sitä vastoin oli pienessä sievässä jo virtasen ja skumppalasillisen jälkeen, vaikka mitään ei myönnäkään. Kumma, ettei päästy hengestämme kotimatkalla.

Löysinpä muuten ihanan blogin. Tai no löysin ja löysin, varmaan jokainen, joka tähän merkintään ehkä 200 vuoden kuluttua törmää on tiennyt tuon jo kauan ennen minua. Silti ihanaa lukea tuollaistakin vaihteeksi, kun eipä täällä juuri törmää muuhun kuin laihuusblogeihin, joille sitten pyöritellä silmiä. Iloa herättää myös, että kirjoittaja on itsekin syömishäiriöinen, mikä lisää myös blogin vahvuutta. On aina hienoa, kun joku alkaa näyttää parantumisen merkkejä oli sitten kyse mistä tahansa.

The första merkintä

Heipä hei. Päätin nyt aloittaa tämän pikku kokeilun nimeltään oma blogi. Olen siis lueskellut satunnaisesti muiden blogeja jo pidemmän aikaa, mutta keksin nyt katsoa mihin asti rahkeet riittävät oman blogin kanssa. Saa nähdä, minkälaisia merkintöjä saan tänne kirjoitettua. Veikkaan kyllä, että ennemmin tai myöhemmin tämä muuttuu kauheaksi valitukseksi, mutta minkäs teet, kun olet tämmöinen.

Vähän taustatietoja ensiksi. Aloitin juuri välivuoteni etsien epätoivoisesti töitä, joita ainakin minun tuntuu olevan mahdoton löytää. Nyyh.
Tiistaina kuitenkin tapahtui sitten huimaa edistystä, kun sain vihdoin ja viimein puhelinsoiton. Pääsin haastatteluun! Neljä kuukautta turhia hakemuksia ja nyt viimein sain ensimmäisen työhaastatteluni. Kieltämättä soiton jälkeen tuli hurjan hyvä fiilis. Olen ollut nimittäin aika masis sen takia, että tuttaville on tarjottu jopa neljää työpaikkaa, eikä minulle yhtään kovasta yrittämisestä huolimatta. Työkokemustahan minulla ei ole juuri nimeksikään, mutta mistäs sitä voisi tullakaan, jollei kukaan huoli töihin siksi, että työkokemus puuttuu. Kusista menoa sanon minä.

Tiistain ja eilisen eli haastattelupäivän välisenä yönä ei tullutkaan sitten juuri yhtään nukuttua. Taisin sinne asti päästäkin vasta viisi tuntia ennen herätystä, koska tiesin millaisia vatsanväänteitä ja lakanoissa pyörimistä yö tulisi olemaan.

Hyvä fiilis katosi melkein heti soiton jälkeen ja tilalle tuli kamala jännitys. Tämä on ehkä ainoa tilaisuuteni pitkään aikaan saada töitä ja työhaastattelussa olisi vastassa iloisia ja pirtsakoita pakkauksia, kun taas itse olen aikamoinen jörö, jota kukaan ei huoli pilaamaan yhtiön mainetta. Ei vaikka olenkin ahkera ja luotettava työntekijä, ja vaikka ne pirtsakat pakkaukset eivät näitä olisikaan. En osaa edes teeskennellä olevani muuta, mutta pakkohan on edes yrittää. Tekohymy naamalle vain ja yritä olla änkyttämättä. Niin se menee tässä maailmassa.

Itse haastattelutilanne oli aika pattimainen. Ihme kyllä oli vain kaksi haatatteluun päässyttä lisäkseni, joten kaipa tällaisenkin saavutuksen voi lukea jonkinlaiseksi ansioksi. Kuitenkin meitä kaikkia kolmea haastateltiin samaan aikaan yhden haastettelijan toimesta, mikä ei suinkaan laskenut verenpainettani. Olin niin hermostunut, että tärisin jännityksestä. Olin tosi väsynyt haastattelun jälkeen pelkästään siitä, että kaikki energia meni siihen, että yritän estää itseäni tutisemasta kuin hyytelö.

Kysymykset olivat juuri sellaisia kuin odotinkin. Perinteinen "mitkä ovat huonoja puoliasi" tuli sieltä myös. Onneksi olin keksinyt hyvän vastauksen kuten myös siihen, mitkä ovat hyviäni. Harmi vain, että lähes kaikkiin muihin kysymykseeni vietiin keksimäni vastaus nenän edestä muiden haastateltavien toimesta. Yritin siinä sitten muutamassa sekunnissa pikaisesti keksiä jotain, kun oma vuoroni tuli. Änkytykseksi ja muminaksihan se pakostikin meni, eikä hymykään oikein pysynyt lärvillä. Onneksi sentään keksin kaikkiin edes jonkinlaisen hyvän vastauksen, enkä lipsautellut mitään typeryyksiä, vaikka pari läheltä piti tilannetta olikin. Hehe.

Kaiken kaikkiaan ei mennyt niin huonosti kuin pelkäsin, muttei myöskään niin hyvin kuin olin toivonut. Lisäksi vastassa oli ilopilleri sekä henkilö, joka selvästi tiesi jotenkin tulevat kysymykset. Syykin tähän selvisi; kaveri on töissä kyseisellä työpaikalla. Jumalauta, miten kaikki vastaukset tulivat hyvinä ja valmiiksi mietittyinä suoraan apteekin hyllyltä. Sen tosin huomasi. Yhden kerran ilmeisesti vein valmiiksi keksityn vastauksen ja silloin tuli paljon öötä, mitä on aina ihana kuulla kilpailijansa suusta. Haastattelijaa ei kuitenkaan tuntunut valmiiksi keksityt vastauksen häiritsevän. Plaaah.

Haastattelija vähän lupaili, että kaikki kolme saattaisivat päästä töihin, mutta vain eri pisteisiin. Tiedä sitten. Kuitenkin illalla sain puhelun, jossa kertoi järjestäneensä minulle jatkohaastettelun toiseen työpaikkaan. Ensin olin kyllä taas, että jipii, koska pelkäsin, ettei koko paikasta kuuluisi enää mitään. Sitten alkoi taas ahdistaa tajuttuani paineet. Seuraavaan haastatteluun täytyy saada parannettua paljon eilisestä, mikä tarkoittaa, että kieriskelen stressissä ensi viikkoon saakka. Huoh.

Tarvitsen sen työn. Haluan sen työn. Täytyy saada se työ. On ollut niin uskomattoman paska olo, koska näen syyn siihen, miksi en saa töitä itsessäni. Niin kuin näen aina kaikkeen muuhunkin syyn itsessäni... Haluan onnistua. Tarvitsen onnistumisen. Täytyy onnistua. Haluan tuntea, että pystyn samaan kuin muutkin kaikesta huolimatta.

Haastattelun jälkeen menin yhtä matkaa ratikalla keskustaan ilopillerin kanssa, joka teki aloitteen jutella kanssani. Tietenkin, enhän minä itse koskaan kehtaa mennä tutustumaan keneenkään, vaikka haluaisin. Keskustelu sujui ihan hyvin, kun sai tuulta siipiensä alle ja ilopilleri totesi, etten ole hänestä ollenkaan ujo. Ihmettelin itsekin, miten pystyin niin rentoon keskusteluun, vaikka vain hetki sitten olin tärissyt pelosta haastattelussa. Ehkä ujous onkin minulla vain korvien välissä. Kun pelkään olevani ujo, muutun sellaiseksi ja kun en pelkää sitä, en ujo olekaan. Ilopilleri kysyi koko nimeäni ja lupasi lisätä minut feissarissa. Kerroin sen hänelle huolimatta siitä, ettei minua löydy hausta. Löysin tosin itse hänet. Mutta enhän minä tee koskaan aloitetta.

Myöhemmin eilen näin poikaystävääni Höpöä. Olemme olleet yhdessä 7 kuukautta. Vältän r-sanan käyttämistä, mutta rakastan Höpöä ja uskon hänen olevan myös ensimmäinen mies, joka minua on koskaan rakastanut takaisin. Voi varmaan päätellä tästä, että aikaisemmat suhteeni ovat olleet onnettomia näin lievästi sanottuna... Mutta ei niistä sen enempää ainakaan vielä tässä merkinnässä.

Tarkoitus oli mennä Höpön kanssa syömään ravintolaan, johon saamani sadan euron lahjakortti käy. Minun piti tarjota, koska olen niin köyhä, ettei ole muuten varaa maksaa kenellekään lainaamiani rahoja takaisin. Olin koko päivän juostuani nälkäisenä ja ahdistuneena ympäriinsä pitänyt mielessäni kyseisen ravintolan ihanan lihapullapastan marsalakastikkeella. Vieläkin alkaa kuola valua, kun vain ajattelenkin. Mmmm.

No, sitten alkoi paska tuuri. Kyseinen ravintola olikin yllättäen suljettu remontin takia. En saanut lihapullapastaa marsalakastikkeessa ja olin tosi pettynyt, koska olen tämmöinen reppana, joka rakastaa ruokaa. Yhyy. Kauhea nälkäisen kiukku ja pettymys sitten iski, mutta sain pidettyä mölyt mahassa, enkä alkanut mölytä Höpölle kuin ihan vähän vain pikku kiukuttelua. Hävetti sekin lopuksi. Olen tämmöinen tyhmä heikkohermoinen. Jollei jokin mene suunnitelman mukaan, minulta palaa käämit.

Päädyttiin Subiin, josta myös tykkään. Harmi vain, että lahjakortit ei sinne käyneet, mutta siellä työskentelevä mamu pyysi minulta kokonaisesta patongista vain 2e. Ajatella. Tosin erehdys oli aika inhimillinen. Minulla oli täysi subkortti, jolla siis saa toisen puolikkaan patongista ilmaiseksi, mikä maksaa noin 5e. Tyyppi ei sitten varmaan oikein tiennyt, miten se kuuluu lyödä kassaan, joten summa pieneni aika hurjasti. Mutta en valita. Hihi.

Käytiin myös kummatkin ostamassa tuulettimet.
Viime kesä oli niin hullun kuuma, että tuulettimet loppuivat kaupoista. Ajateltiin olla tällä kertaa ajoissa, vaikka ilma onkin viime päivinä ollut sellainen, ettei pahemmin tuuletinta ole tarvinnut. Mitä järkeä tässä on, että ensin on muutaman päivän aurinkoista ja yli +30C niin, ettei ulos ole voinut pahemmin mennä ja sitten yhtäkkiä lämpötila putoaa sellaiseen +13C:hen ja sataa koko ajan niin, että ulos ei taaskaan voi mennä. Onneksi tänään on jo aurinko paistanut, vaikka päivällä satoikin nyrkin kokoisia rakeita. Nyt tosin ukkonen jyrähtelee tuolla kaukana sen verran uhkaavasti, että ehkä pian taas sataa.

Lopuksi päädyimme istuskelemaan kauniiden maisemien äärelle. Näin rantakivikoissa piilossa pari pörröistä lokinpoikasta ja matalassa vedessä kalanpoikasia. Tuli lapsuuden kesät maalla mieleen ja se miten aina yritin napata kaloja käsin uimarannan matalikossa, mikä ei tosin koskaan onnistunut pikkukalojen onneksi.

Halailtiin ja pussailtiin siinä Höpön kanssa. Ahdistus työhaastattelusta helpotti vähän, vaikka palelinkin hulluna. Onneksi Höpö oli siinä vieressä lämmittämässä.

Tullessani myöhään illalla kotiin tuli kuitenkin yhtäkkiä paha olo. Aloin taas kehitellä mielessäni vainoharhoja siitä, miten rakastamani ihmiset juonittelevat ja inhoavat minua selkäni takana. Saan sellaisia hetkiä monesti silloin, kun olen liian väsynyt. Joskus jopa niin väsynyt, etten jaksa mennä edes nukkumaan. Onneksi tällä kertaa lopulta menin. Tänä aamuna olo oli jo helpottunut, mutta tiedän, että se tulee vielä takaisin.
Se on nyt vain ryöminyt koloonsa odottamaan illan tuloa.

Helvetti, kun piti laittaa tuo kuva. Nyt on kaamea nälkä.