Jussi

Myöhästyneet juhannukset kaikille! Minulla piti mennä tämä juhannus Höpön kanssa neljän seinän sisällä, mutta olemme jopa käyneet jossain. Heti torstaina kävi toteen häpeällisen kauan suunniteltu syöpöttelymatka Chicosiin. Ihme kyllä tässä asiassa ei kapuloita rattaisiin ole pistänyt minä, vaikka peloistani niin voisi luullakin, vaan Höpö, joka ei ymmärrettävistä syistä mielellään poistu minnekään naapuria pidemmälle, jollei usko, että matka todella on lyhyt. Eikä häntä ikävä kyllä ole helppo vakuuttaa siitä.

Kun rakas mieheni oli jälleen kymmenennen kerran syömässä sanaansa yhteisestä ravintolaillasta, tunsin jo pettymyksen karvaan maun suussani, mutta vain sata kertaa kitkerämpänä. Onneksi hän sitten itsekin tajusi, että ei helvetti tämmöinen luuserimeininki ei voi jatkua. Illalla suunnistimmekin sitten jo kohti Chicosia.

Alkoi itseäkin stressaa ja ahdistaa koko reissu loppujen lopuksi. Ravintoloissa tilaaminen on nimittäin yksi suurimpia ahdistuspaukeroitani. Syystä en ole varma, mutta luulen sen liittyvän jotenkin siihen, kun kerran eksyin ravintolaan yksin. Menin hermostuneena istumaan pöytään odottamaan tarjoilijan hakevan tilaukseni. Monia kävelikin ohitseni, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään palvellakseen minua, enkä tietenkään nössöyttäni uskaltanut nykäistä ketään hihastakaan. Sitä paitsi minusta tuntui koko ajan, että ainoa, mitä sain olivat halveksivat "mitä tuokin täällä yksin tekee" -katseet. Saattoivat tosin olla omaa vainoharhaista mielikuvitustanikin, mutta ilta päättyi siihen, että puolen tunnin odottelun jälkeen ryntäsin ulos itku kurkussa sydän hakaten alkavaa paniikkikohtausta.

Olen kuitenkin iloinen, että menimme Chicosiin. Tilaaminen meni hyvissä jokseenkin tärisevissä tunnelmissa, enkä ole pitkään aikaan syönyt hyvää ruokaa niin paljon kuin napa vetää. Omnomnomnom. Höpökin oli iloinen, mässytti ruokaa ja sanoi, että tänne tullaan toistekin. Arvasin, että pelkojen voittaminen tekisi sillekin hyvää.

Söin herkullisia Chicken fajitas tortilloja, joiden väliin mätöin tietenkin mahdollisimman paljon kaikkea. Sen jälkeen tilasin vielä jälkiruuaksi amerikkalaisia pannukakkuja jäätelöpallon, vaahterasiirapin ja omenamurskan kanssa. Delicious!

 

Nämä ovat näitä hetkiä, jolloin kiitän siitä, etten koskaan sairastunut syömishäiriöön toisin kuin valitettavan moni muu. On ihanaa syödä ilman ahdistusta, ymmärtäen samalla pysyvänsä hoikkana, vaikka muutaman kilon lihoisikin. Eikä kyllä yhdestä herkkuateriasta vielä lihokaan.
Usein pääsee unohtumaan tämäkin, miten onnekas olenkaan, kun sentään syömiseeni ei ahdistusta liity.

Eilen tapahtui spontaanireissu Höpön kaverin luokse, jota en ole ennen tavannut. Jännitys oli taas tapissaan, koska minulla on kaiken muun ujouden lisäksi Höpön kavereiden kanssa vielä kielimuurikin. Eilen ei kuitenkaan kielimuuri niin paljon haitannut, koska miesten kesken juttuja oli vain autoista ja Höpön ja tämän kaverin kesken vain yhteisistä muistoista. Eipä minua häirinnyt, vaan tunsin itse asiassa jopa helpotusta siitä, ettei minun taidettu odottaa osallistuvan kumpaankaan keskusteluun nainen, kun olen. Eipä ollut niin paskafiilis siitä, etten sanaakaan saanut suustaani.

Porukka grillaili kaikkea ja herkuttelin siinä sivussa samalla kun ryystin lonkkuani. En kehtaa enää uudestaan alkaa mässäilemään luetteloilla ja ruokakuvilla siitä, mitä kaikkea naamaani oikein ängin, koska pelkäisin vaikuttavani läskiltä, vaikka oikeastihan olen vain ilkeä bitch, joka haluaa lesota kaikille, miten uskaltaa syödä ja vielä hyvää ruokaa, eikä mitään saatanan riisinjyvää päivässä. Anteeksi, jos joku pro-ana joutuu nyt pettymään ylemmyydentunnoissaan.

Täytyy myöntää, että olin bileiden lopussa aika perseet skumpan ja kolmen lonkun jälkeen. Teinikännit siis, vaikka tarkoitus ei tosiaankaan ollut. Nolompaa olisi vain ollut se, jos seuraavana aamuna olisi ollut kanuuna. Onneksi ei ollut, vaikka viideltä aamulla näyttikin vähän heikonlaiselta. Höpö sitä vastoin oli pienessä sievässä jo virtasen ja skumppalasillisen jälkeen, vaikka mitään ei myönnäkään. Kumma, ettei päästy hengestämme kotimatkalla.

Löysinpä muuten ihanan blogin. Tai no löysin ja löysin, varmaan jokainen, joka tähän merkintään ehkä 200 vuoden kuluttua törmää on tiennyt tuon jo kauan ennen minua. Silti ihanaa lukea tuollaistakin vaihteeksi, kun eipä täällä juuri törmää muuhun kuin laihuusblogeihin, joille sitten pyöritellä silmiä. Iloa herättää myös, että kirjoittaja on itsekin syömishäiriöinen, mikä lisää myös blogin vahvuutta. On aina hienoa, kun joku alkaa näyttää parantumisen merkkejä oli sitten kyse mistä tahansa.