The första merkintä

Heipä hei. Päätin nyt aloittaa tämän pikku kokeilun nimeltään oma blogi. Olen siis lueskellut satunnaisesti muiden blogeja jo pidemmän aikaa, mutta keksin nyt katsoa mihin asti rahkeet riittävät oman blogin kanssa. Saa nähdä, minkälaisia merkintöjä saan tänne kirjoitettua. Veikkaan kyllä, että ennemmin tai myöhemmin tämä muuttuu kauheaksi valitukseksi, mutta minkäs teet, kun olet tämmöinen.

Vähän taustatietoja ensiksi. Aloitin juuri välivuoteni etsien epätoivoisesti töitä, joita ainakin minun tuntuu olevan mahdoton löytää. Nyyh.
Tiistaina kuitenkin tapahtui sitten huimaa edistystä, kun sain vihdoin ja viimein puhelinsoiton. Pääsin haastatteluun! Neljä kuukautta turhia hakemuksia ja nyt viimein sain ensimmäisen työhaastatteluni. Kieltämättä soiton jälkeen tuli hurjan hyvä fiilis. Olen ollut nimittäin aika masis sen takia, että tuttaville on tarjottu jopa neljää työpaikkaa, eikä minulle yhtään kovasta yrittämisestä huolimatta. Työkokemustahan minulla ei ole juuri nimeksikään, mutta mistäs sitä voisi tullakaan, jollei kukaan huoli töihin siksi, että työkokemus puuttuu. Kusista menoa sanon minä.

Tiistain ja eilisen eli haastattelupäivän välisenä yönä ei tullutkaan sitten juuri yhtään nukuttua. Taisin sinne asti päästäkin vasta viisi tuntia ennen herätystä, koska tiesin millaisia vatsanväänteitä ja lakanoissa pyörimistä yö tulisi olemaan.

Hyvä fiilis katosi melkein heti soiton jälkeen ja tilalle tuli kamala jännitys. Tämä on ehkä ainoa tilaisuuteni pitkään aikaan saada töitä ja työhaastattelussa olisi vastassa iloisia ja pirtsakoita pakkauksia, kun taas itse olen aikamoinen jörö, jota kukaan ei huoli pilaamaan yhtiön mainetta. Ei vaikka olenkin ahkera ja luotettava työntekijä, ja vaikka ne pirtsakat pakkaukset eivät näitä olisikaan. En osaa edes teeskennellä olevani muuta, mutta pakkohan on edes yrittää. Tekohymy naamalle vain ja yritä olla änkyttämättä. Niin se menee tässä maailmassa.

Itse haastattelutilanne oli aika pattimainen. Ihme kyllä oli vain kaksi haatatteluun päässyttä lisäkseni, joten kaipa tällaisenkin saavutuksen voi lukea jonkinlaiseksi ansioksi. Kuitenkin meitä kaikkia kolmea haastateltiin samaan aikaan yhden haastettelijan toimesta, mikä ei suinkaan laskenut verenpainettani. Olin niin hermostunut, että tärisin jännityksestä. Olin tosi väsynyt haastattelun jälkeen pelkästään siitä, että kaikki energia meni siihen, että yritän estää itseäni tutisemasta kuin hyytelö.

Kysymykset olivat juuri sellaisia kuin odotinkin. Perinteinen "mitkä ovat huonoja puoliasi" tuli sieltä myös. Onneksi olin keksinyt hyvän vastauksen kuten myös siihen, mitkä ovat hyviäni. Harmi vain, että lähes kaikkiin muihin kysymykseeni vietiin keksimäni vastaus nenän edestä muiden haastateltavien toimesta. Yritin siinä sitten muutamassa sekunnissa pikaisesti keksiä jotain, kun oma vuoroni tuli. Änkytykseksi ja muminaksihan se pakostikin meni, eikä hymykään oikein pysynyt lärvillä. Onneksi sentään keksin kaikkiin edes jonkinlaisen hyvän vastauksen, enkä lipsautellut mitään typeryyksiä, vaikka pari läheltä piti tilannetta olikin. Hehe.

Kaiken kaikkiaan ei mennyt niin huonosti kuin pelkäsin, muttei myöskään niin hyvin kuin olin toivonut. Lisäksi vastassa oli ilopilleri sekä henkilö, joka selvästi tiesi jotenkin tulevat kysymykset. Syykin tähän selvisi; kaveri on töissä kyseisellä työpaikalla. Jumalauta, miten kaikki vastaukset tulivat hyvinä ja valmiiksi mietittyinä suoraan apteekin hyllyltä. Sen tosin huomasi. Yhden kerran ilmeisesti vein valmiiksi keksityn vastauksen ja silloin tuli paljon öötä, mitä on aina ihana kuulla kilpailijansa suusta. Haastattelijaa ei kuitenkaan tuntunut valmiiksi keksityt vastauksen häiritsevän. Plaaah.

Haastattelija vähän lupaili, että kaikki kolme saattaisivat päästä töihin, mutta vain eri pisteisiin. Tiedä sitten. Kuitenkin illalla sain puhelun, jossa kertoi järjestäneensä minulle jatkohaastettelun toiseen työpaikkaan. Ensin olin kyllä taas, että jipii, koska pelkäsin, ettei koko paikasta kuuluisi enää mitään. Sitten alkoi taas ahdistaa tajuttuani paineet. Seuraavaan haastatteluun täytyy saada parannettua paljon eilisestä, mikä tarkoittaa, että kieriskelen stressissä ensi viikkoon saakka. Huoh.

Tarvitsen sen työn. Haluan sen työn. Täytyy saada se työ. On ollut niin uskomattoman paska olo, koska näen syyn siihen, miksi en saa töitä itsessäni. Niin kuin näen aina kaikkeen muuhunkin syyn itsessäni... Haluan onnistua. Tarvitsen onnistumisen. Täytyy onnistua. Haluan tuntea, että pystyn samaan kuin muutkin kaikesta huolimatta.

Haastattelun jälkeen menin yhtä matkaa ratikalla keskustaan ilopillerin kanssa, joka teki aloitteen jutella kanssani. Tietenkin, enhän minä itse koskaan kehtaa mennä tutustumaan keneenkään, vaikka haluaisin. Keskustelu sujui ihan hyvin, kun sai tuulta siipiensä alle ja ilopilleri totesi, etten ole hänestä ollenkaan ujo. Ihmettelin itsekin, miten pystyin niin rentoon keskusteluun, vaikka vain hetki sitten olin tärissyt pelosta haastattelussa. Ehkä ujous onkin minulla vain korvien välissä. Kun pelkään olevani ujo, muutun sellaiseksi ja kun en pelkää sitä, en ujo olekaan. Ilopilleri kysyi koko nimeäni ja lupasi lisätä minut feissarissa. Kerroin sen hänelle huolimatta siitä, ettei minua löydy hausta. Löysin tosin itse hänet. Mutta enhän minä tee koskaan aloitetta.

Myöhemmin eilen näin poikaystävääni Höpöä. Olemme olleet yhdessä 7 kuukautta. Vältän r-sanan käyttämistä, mutta rakastan Höpöä ja uskon hänen olevan myös ensimmäinen mies, joka minua on koskaan rakastanut takaisin. Voi varmaan päätellä tästä, että aikaisemmat suhteeni ovat olleet onnettomia näin lievästi sanottuna... Mutta ei niistä sen enempää ainakaan vielä tässä merkinnässä.

Tarkoitus oli mennä Höpön kanssa syömään ravintolaan, johon saamani sadan euron lahjakortti käy. Minun piti tarjota, koska olen niin köyhä, ettei ole muuten varaa maksaa kenellekään lainaamiani rahoja takaisin. Olin koko päivän juostuani nälkäisenä ja ahdistuneena ympäriinsä pitänyt mielessäni kyseisen ravintolan ihanan lihapullapastan marsalakastikkeella. Vieläkin alkaa kuola valua, kun vain ajattelenkin. Mmmm.

No, sitten alkoi paska tuuri. Kyseinen ravintola olikin yllättäen suljettu remontin takia. En saanut lihapullapastaa marsalakastikkeessa ja olin tosi pettynyt, koska olen tämmöinen reppana, joka rakastaa ruokaa. Yhyy. Kauhea nälkäisen kiukku ja pettymys sitten iski, mutta sain pidettyä mölyt mahassa, enkä alkanut mölytä Höpölle kuin ihan vähän vain pikku kiukuttelua. Hävetti sekin lopuksi. Olen tämmöinen tyhmä heikkohermoinen. Jollei jokin mene suunnitelman mukaan, minulta palaa käämit.

Päädyttiin Subiin, josta myös tykkään. Harmi vain, että lahjakortit ei sinne käyneet, mutta siellä työskentelevä mamu pyysi minulta kokonaisesta patongista vain 2e. Ajatella. Tosin erehdys oli aika inhimillinen. Minulla oli täysi subkortti, jolla siis saa toisen puolikkaan patongista ilmaiseksi, mikä maksaa noin 5e. Tyyppi ei sitten varmaan oikein tiennyt, miten se kuuluu lyödä kassaan, joten summa pieneni aika hurjasti. Mutta en valita. Hihi.

Käytiin myös kummatkin ostamassa tuulettimet.
Viime kesä oli niin hullun kuuma, että tuulettimet loppuivat kaupoista. Ajateltiin olla tällä kertaa ajoissa, vaikka ilma onkin viime päivinä ollut sellainen, ettei pahemmin tuuletinta ole tarvinnut. Mitä järkeä tässä on, että ensin on muutaman päivän aurinkoista ja yli +30C niin, ettei ulos ole voinut pahemmin mennä ja sitten yhtäkkiä lämpötila putoaa sellaiseen +13C:hen ja sataa koko ajan niin, että ulos ei taaskaan voi mennä. Onneksi tänään on jo aurinko paistanut, vaikka päivällä satoikin nyrkin kokoisia rakeita. Nyt tosin ukkonen jyrähtelee tuolla kaukana sen verran uhkaavasti, että ehkä pian taas sataa.

Lopuksi päädyimme istuskelemaan kauniiden maisemien äärelle. Näin rantakivikoissa piilossa pari pörröistä lokinpoikasta ja matalassa vedessä kalanpoikasia. Tuli lapsuuden kesät maalla mieleen ja se miten aina yritin napata kaloja käsin uimarannan matalikossa, mikä ei tosin koskaan onnistunut pikkukalojen onneksi.

Halailtiin ja pussailtiin siinä Höpön kanssa. Ahdistus työhaastattelusta helpotti vähän, vaikka palelinkin hulluna. Onneksi Höpö oli siinä vieressä lämmittämässä.

Tullessani myöhään illalla kotiin tuli kuitenkin yhtäkkiä paha olo. Aloin taas kehitellä mielessäni vainoharhoja siitä, miten rakastamani ihmiset juonittelevat ja inhoavat minua selkäni takana. Saan sellaisia hetkiä monesti silloin, kun olen liian väsynyt. Joskus jopa niin väsynyt, etten jaksa mennä edes nukkumaan. Onneksi tällä kertaa lopulta menin. Tänä aamuna olo oli jo helpottunut, mutta tiedän, että se tulee vielä takaisin.
Se on nyt vain ryöminyt koloonsa odottamaan illan tuloa.

Helvetti, kun piti laittaa tuo kuva. Nyt on kaamea nälkä.