Tilannekatsaus

Tällä viikolla sain lähetteen psykiatriselle. Kävin työterveyslääkärillä, joka olisi halunnut antaa minulle viikon saikkua, mutta kieltäydyin, sillä olen muutenkin päättänyt irtisanoutua. Jännitin ja pelkäsin kamalasti lääkärille olotilastani kertomista. Istuessani odotushuoneessa olin aivan jossain muualla ja tuntui kuin irtoaisin kehostani. Säikähdinkin aivan helvetisti, kun yhtäkkiä ovi tempaistiin auki. Ainakin onnistuin välittämään itsestäni pöpin kuvan.

Olin koko ajan pelännyt, etten kuitenkaan saisi pakotettua itseäni kertomaan tarpeeksi, mutta yllättäen sanat tulvivatkin ulos, kun kerran sain aloitettua. Lääkärinä oli sellainen vanhempi täti-ihminen, joka tuntui olevan järkyttynyt siitä, millaisia ajatuksia tässä haudotaan ja millaiset kotiolot sitä taustalla onkaan. Itse sen sijaan yllätyin hänen reaktiostaan. Kaipa jotenkin automaattisesti tulee ajateltua, että muilla on oikeastaan asiat vielä huonommin ja minä vain olen niin heikko ja huomionkipeä, että valitan tyhjästä. Lääkäri ei olisi halunnut päästää minua autolla kotiin, mutta ei sinne sakkopaikalle sitä peltiromua voinut jättääkään. Kuljin ulos kuin sumussa itkusta tihruisin silmin ja huomasin pihalla täriseväni kauttaaltani. Tärinä jatkui koko matkan ajaessani kotiin. Luultavasti en olisi huomannut lainkaan, jos joku olisi tullut autoni eteen.

Sain ajan psykiatriselle jo parin tunnin kuluttua. Kun menin paikan päälle, minulle tuli taas sellainen kovin tuttu ja varma tunne siitä, että olen siellä turhaan, sillä en ansaitse tai edes saa minkäänlaista apua. Lääkäri oli myöhässä ja teki mieli juosta ovesta ulos. Omista tuntemuksista kertominen tuntui myös jotenkin väärältä ihan kuin olisi päästänyt jonkun liian lähelle, vaikka se sitten olikin lääkäri, joka kuulee vielä pahempaa kymmeniä kertoja päivässä. Jossain vaiheessa en taaskaan pystynyt enää pitämään itkua sisälläni. Hävetti kamalasti itkemiseni, kunnes huomasin nenäliinapakkauksen lääkärin pöydällä ja sain jotenkin järkeiltyä itselleni, että varmasti moni muukin itkee vastaanotolla.

Psykiatri paljastui todella ymmärtäväiseksi ja asialliseksi. Hän kyseli viimeinkin minulta asioista, joiden niin monesti olisin toivonut lääkärien kysyvän ollessani viimeksi avun piirissä. Sain myös itse kerrottua asioista, joista en alaikäisenä auttajille voinut kertoa. Kertoessani kotioloistani tunsin koko ajan pelkoa siitä, että nyt isä taas raahataan paikalle kieltämään kaiken, mitä olen sanonut ja syyttämään minua. Nyt olen kuitenkin aikuinen, eikä kenelläkään ole oikeuttaa kertoa isälleni ilman suostumustani,

Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja sanoi, että voisin jäädä osastolle, mikäli haluaisin. Olisin halunnut, mutten kuitenkaan voinut, sillä se olisi edellyttänyt liikaa menojen perumista ja selittelyä. Seliseli miehelle, seliseli äidille ja seliseli töihin. Lopulta lääkäri kirjoitti minulle vasten tahtoani kaksi viikkoa saikkua. Ensimmäisen kerran joku tiesi paremmin kuin minä, mikä on minulle parhaaksi?

Vanhat diagnoosit olivat lääkärin mukaan edelleen voimassa. Minulla on piirteitä myös eristäytyvästä ja vaativasta persoonallisuudesta, vaikka arvelenkin ensimmäisen pääasiassa johtuvan ujoudesta. Vaikka olen monesti pohtinut, mahtaakohan masennus olla syy sosiaalisten tilanteiden pelkoon tai toisinpäin, oli psykiatri varma siitä, että minulla on kaksi erillistä sairautta. Kukapa haluaisi olla sairas, mutta minä ainakin tunsin suurta helpotusta siitä, että lääkäri viimein sanoi minulle suoraan, että minulla on sairauksia. Se tarkoittaa paitsi sitä, että voin parantua myös sitä, ettei minun enää tarvitse puolustella "vaikeaa luonnettani", joka ei edes ole osa luonnettani. Psykiatri puhui myös hyvin suoraan sen suhteen, että masennus on päässyt muhimaan jo siihen pisteeseen, että lääkehoito on ainoa vaihtoehto. Olin kuitenkin iloinen siitä, että hänen mukaansa sosiaalisten tilanteiden pelko saataisiin parannettua terapialle.

Lähdinkin sitten yhteensä viisi pillerireseptiä laukussani. Pääasiassa tässä syödään Sertralinia, jotta pelkäämäni sivuvaikutukset eivät iske niin puskan takaa aloitettuani Zoloftin. Olen syönyt Sertlania neljä päivää ja haittavaikutukset ovat kyllä aika vittumaiset jo tässä lievemmässäkin lääkkeessä. Kaikki ruoka maistuu pahalta, heräilen aamuyöstä, väsyttää ja olen jatkuvasti uninen, hirveä hedari 24/7 ja tuntuu kuin leijuisin about metrin maan yläpuolella, sillä en tunne kehoani kunnolla. Taisi tullakin tämä sairasloma tarpeeseen, koska ei tässä höyryssä mitään töitä tehdä. Tänään onneksi hedari on hellittänyt sen verran, että tämän merkinnän ylipäätään pystyn kirjoittamaan, vaikka silmät ristissä olenkin. Saa nähdä, miten Zoloftin kanssa käy, sillä noin 40% käyttäjistä tuntee näiden "lievien" sivuvaikutusten lisäksi vielä ahdistuksenkin lisääntyvän. Pää kyllä halkeaa, jos tämän jyskytyksen lisäksi vielä ahdistaakin kymmenen kertaa enemmän.

Sivuvaikutuksista huolimatta vointini on ollut psykiatrikäynnin jälkeen helpompi, vaikka en sitä pillerien piikkiin laskekaan, vaan sen, että minusta tuntuu, että viimein saan apua. Lääkkeiden suhteen vaikutus näyttää olevan se, että ne väsyttävät sellaiseen koomaan, ettei enää jaksa masentua tai ahdistua mistään. Viime yönä heräsin aamusta siihen, että ahdistus oli taas tekemässä tulojaan, joten nappasin ensimmäisen kerran Ketipinoria kaapista. Johan sitten tulikin uni kuin kymmenen kilon lekalla olisi täräytetty takaraivoon. Tänään en ole muuta kuin nukkunut, nuokkunut ja heräillyt. Jos jokin ahdistava ajatus tulee päähän, alkaa yksinkertaisesti väsyttää niin perkeleesti, ettei jaksa enää ajatella.

Saa nähdä, miten tämä tästä etenee. Minulla on aika ensi viikolla ja sain kuulla, että se pitämäni psykiatri ei jatkakaan lääkärinäni, vaan minua alkaa hoitamaan joku muu. Onko ylipäätään mahdollista, että kohtaisi toisen kerran hyvän lääkärin? Kaiken lisäksi sairasloma vaikeuttaa hieman töistä irtisanoutumista. Yritän tässä pakottaa itseni soittamaan huomenna ja irtisanoutumaan, vaikka kusipääesimiehen vittuilut ovatkin tuoreena muistissa. Onneksi äiti ja mies neuvoivat, että sillä ei ole mitään oikeutta tietää sairaslomani syytä, vaan lääkärintodistus riittää. Olisihan se nimittäin pitänyt arvata, että kyseinen henkilö yrittää poissaoloni yksityiskohtia kaivella. Pelottaa myös, että saan uudelta lääkäriltäni haukut, mikäli irtisanoudun, vaikka kiva lääkäri olikin sitä mieltä, että se työpaikka vain pahentaa masennustani.

Nyt taidan taapertaa kauppaan ostamaan suklaata, kun kerran heräsin. Pitää yrittää samalla sysiä pois mielestä sitä, miten negatiivisesti tämä kokopäiväinen nukkuminen ja väsymys vaikuttavat pääsykokeisiin lukemiseen.

Kaikkia ei ole tarkoitettu elämään

Etsin netistä hakusanalla "itsemurha" ja jotenkin päädyin lukemaan jonkun kauhutarinaa siitä, miten avun hakeminen masennuksen takia johti sairaalakierteeseen ja ylilääkitsemiseen, mistä seurasi loppuelämä työkyvyttömänä neljän huntin sairaseläkkeellä kituuttaen. Koko ajan olen toivonut, että minua viimein autettaisiin. Minulla on kokemusta vain siitä, ettei minua ole pidetty tarpeeksi sairaana, enkä ole saanut apua siinä määrin kuin olisin tarvinnut. Se, ettei minua mahdollisesti taaskaan auteta on ahdistanut koko ajan, mutta nyt päinvastoin ahdistaakin se, että mitä jos avun saaminen vain pahentaa asioita. Vituttaa, että mitä ikinä sitten tekeekään, niin aina se voi johtaa siihen, että elämä menee piloille kuitenkin. Vituttaa myös se, että mitä ikinä sitä päättääkään niin eikös netistä löydy jotain, mikä saa epäröimään uudestaan. Miksi kaikesta pahasta täytyy aina päästä kertomaan?

Tästä tulikin mieleen, että äiti otti yhteyttä ja menin tyhmänä juoruamaan, että olen niin uupunut, etten enää jaksa elää. Miksei sitä koskaan opi? Sain pitkän sähköpostin, joka tuntui potkulta vatsaan. Äiti aloitti läheisriippuvaisella ruikutuksellaan siitä, miten minun täytyy muuttaa takaisin kotiin, koska minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Taistelen koko ajan kuolemanhalua vastaan ja kaikki mitä saan kuulla on, että ei ole mitään mahdollisuuksia ja luettelon kaikesta siitä, mikä on pielessä. Loppusilauksena viestissä ole vanha kunnon "älä hae yliopistoon, hae nyt vaan jonnekin, minne pääset". En edes tiedä, mistä aloittaisin. Kaikki tämä on kuitenkin sanottu äidille monia kertoja aiemmin, mutta sanonpa itselleni vielä kerran, sillä taidan jo uskoa itsekin, ettei minulla ole mahdollisuuksia.

Äiti ei ole koskaan tukenut, suojellut tai puolustanut minua. Ei silloin, kun isä pahoinpiteli, ei silloin, kun minua kiusattiin, eikä nyt, kun yritän olla kuolematta. Hän on aina käyttänyt kaiken aikansa saadakseen minut pysymään luonaan, koska minä olen ollut hänelle pikemminkin ainoa ystävä kuin huolehdittava lapsi. Äiti ei ymmärrä tai välitä, kun yritän puhua hänelle. Hänen ainoa tavoitteensa on saada minut takaisin kontrolloitavakseen, jottei tuntisi enää oloaan yksinäiseksi. Äiti ei ajattele minua, pahaa oloani tai tulevaisuuttani. Hän ajattelee vain itseään.

Olen selittänyt hänelle monesti, ettei kyse ole siitä, että tämä kaupunki on paska, minulla ei ole opiskelupaikkaa, enkä syö paljon vihanneksia, vaan kyse on siitä, että vihaan itseäni, en usko pystyväni mihinkään ja pelkään kuollakseni elämää. Kyse on siitä, että olen sairas, eikä siihen auta se, ettei elämäni uskota (tai edes haluta) tulevan kuntoon. Olen monesti sanonut, että toivoisin äidin rohkaisevan ja kannustavan minua yrittämään, mutta siltikään hän ei niin tee. Suu käy, mutta sieltä ei tule mitään ulos. Yhdestäkään äidin päästämästä äännähdyksestä ei ole koskaan ollut apua. Olen alkanut ymmärtää, että suurin itsetuntoni nakertaja ei olekaan isä, vaan äiti. Lapsena tuntui kamalalta ensin luottaa äitiin ja olla hänen kanssaan läheinen, ja sitten lopulta huomatakin, ettei hän auttanut millään tavalla hädän tullen.

Ehkä kaikista pahinta on kuitenkin ongelmieni kieltäminen. "Et sinä ole masentunut, et vain nuku tarpeeksi (en nuku tarpeeksi, koska ahdistus ei anna). Meidän perheessä ei ole mitään vikaa, sinä vain olet vaikea. Isä ei ole kohdellut mitenkään sinua väärin, vaan minua. Sinä paranet parhaiten, kun tilasi kiistetään ja vähätellään. Kaikki järjestyisi, jos vain ajattelisit positiivisesti, söisit vitamiineja ja teeskentelisit, ettei mitään pahaa ole koskaan tapahtunut. " Lähdin kotoonta pitkälti siksi, etten enää kestänyt. 20 vuotta isäni taloudessa oli tarpeeksi ja toisessa päädyssä olohuonetta äiti yritti jatkuvasti tukahduttaa minut ja sitoa yhä tiukemmin itseensä. Silti hän jaksaa väittää muuta. Sieltä talosta minä päädyin nuorisopsykiatrisella ensimmäisen kerran, mutta nyt pahaa oloani ei ole muka koskaan ollutkaan ennen kuin jätin äidin.

Haluaisin vastata äidille ja sanoa kaiken tämän, mutta se olisi (taas) kuin seinille puhuisi. Äiti vain suuttuisi siitä, kuinka paska olen kuten aina. Tätä se on aina ollut. Huudan sille ainoalle, joka minulla on, eikä se suostu ymmärtämään. Tällä hetkellä haluaisin tappaa itseni ihan vain, jotta saisin laatia kirjeen, jolla sälyttää koko sotkun äidin niskoille. Eipä se varmaan silloinkaan tajuaisi, vaan kääntäisi koko jutun niin, että yritti auttaa minua, mutta minä en suostunut uskomaan, että viikottainen liikuntapläjäys vesijumpan muodossa korjaisi kaiken. Taidan vihata tuota negatiivisuutta tihkuvaa niljaketta, joka on minut tänne helvettiin saattanut.

Olen kahden tulen välissä: Täällä on paha olla, mutta lapsuudenkodissa ei ole sen parempi.

Askel

Vuosi on valunut siihen vaiheeseen, että on taas aika virallisesti (muuten on tullut jo epävirallisesti) aloittaa pelkääminen, itsensä piiskaus, toivon kipinöiden elvyyttäminen (ja niiden tukahduttaminen), stressaaminen ja kaiken muun elämän kuristaminen, sillä pääsykokeisiin lukeminen on taas edessä. Ahdistaa kamalasti. Eilen aamulla heräsin taas siihen ajatukseen, etten koskaan pääse opiskelemaan haluamaani alaa. Olo on lohduton. Miten sitä jaksaa aloittaa, kun jotenkin on sisäisesti jo päättänyt, ettei kuitenkaan onnistu? Ei. Minä en halua päättää semmoisia, koska silloin en ainakaan onnistu. Pää on jotenkin niin täynnä pimeää, että sen läpi on vaikea edes kuvitella jotain hyvää. Joku kirkuu siellä pimeydessä: Kaikki on pilalla, kaikki on pilalla. Sinun kuuluu kuolla. 

Eilen varasin ajan työterveyslääkärille. Toivon, että saisin lähetteen psykiatrisella. Se käyntikin pelottaa perkeleesti. Olen surkea ilmaisemaan pahaa oloani ääneen. Tänne blogiin se sentään jotenkin onnistuu, vaikka sensuroin täälläkin itseäni. Minusta tuntuu, että lääkärille on jotenkin todistettava, että olen masentunut, enkä minä osaa. Aiemminkin on käynyt niin, etten pysty ujouden ja häpeän takia ilmaisemaan itseäni kuten haluaisin. Mitä jos lääkäri ei usko minua, eikä suostu kirjoittamaan lähetettä? En myöskään tiedä, korvaako työpaikka käynnin, mutten siitä esimieheltä voi kysyäkään, sillä en halua koko sakin tietävän käynnin luonnetta. Kaipa sen turpa pitäisi olla sinetöity, mutta on sen verran kova juoruamaan, etten usko. On se tullut jo nähtyä, että töissä sitä ihmisiä riittää, joiden en halua tietävän ongelmistani.

Aasiakas on aina oikeassa

Vaikka tämä blogi ei paskaduunia ensisijaisesti käsittelekään, tunnen tarvetta avautua päänsärystä nimeltä asiakaspalvelu. Olen kyseisiin hanttihommiin nyt väliaikaisesti päätynyt, vaikka sosiaalisten tilanteiden pelko tekeekin koko hommasta astetta vaikeamman. Kaiken lisäksi en ole luonteeltani ollenkaan palvelualtis, vaan inhoan olla ihmisten komenneltavana ja en suurinta osaa asiakkaista voi edes sietää. Työn asiakaspalvelussa sainkin lähinnä työhakemukseen valehtelulla ja sillä, että tätä työtä ei halunnut kukaan muukaan. Jonkinlaista vihan hillintää (ja sisälle patoutumista) tämä on opettanut ja täytyykin todeta, että kenelläkään ei ole niin pitkä pinna kuin kaupan kassalla. Nimittäin vitutuksen kohteena on päivittäin

- asiakkaat, jotka naputtavat kärsimättömästi koko ostotapahtuman ajan sormiaan jotakin vasten "vauhtia, vauhtia nyt" - tyylillä. Tiedän, ettei odottaminen ole sitä maailman mukavinta puuhaa, mutta eikö jumalauta jo aikuisen ihmisen olisi pitänyt oppia odottamaan edes ne pakolliset 30 sekuntia. Sitä paitsi se saatanan naputtaminen on todella hermojaraastavaa ja loukkaavaa. Yleensä pyrin silloin tekemään kaiken vielä hitaammin ihan vain vittuilakseni.

- asiakkaat, jotka luulevat, että ovat tulleet pankkiin ja vaativat, että heidän viiden euron ostoksensa on lunastettava 500 euron setelillä. Kassasta ei voi antaa niin paljon rahaa ilman, että myyjä jää täysin vaihtorahattomaksi, joten koko jonon täytyy odottaa, jotta tämä yksi vänkyrä saa vaihtorahansa toisaalta. Yleensä kaiken työn jälkeen seuraa vielä närkästynyt ilme ja: "Eikö sulla ollut antaa satasina takaisin?"

- asiakkaat, jotka maksavat yli parin euron ostoksensa viiden- ja kymmenen sentin kolikoilla. Myös nämä ihmiset luulevat tulleensa pankkiin ja jälleen koko jono seisoo, kun myyjä joutuu laskemaan kolikot sellaiset 367637 kertaa. Yleensä tämän jälkeenkin summa on niin ja näin, mutta annetaan periksi, sillä joka paikasta kuuluu kärsimätöntä naputusta.

 - asiakkaat, jotka eivät vastaa, kun heitä tervehtii, eivätkä sano kiitos. On oikeasti tosi surkeata myyjän tervehtiessä vastata tällaisella ilmeellä:

(miksi tää kissa on kaikkialla? onhan se toki söpökin.)

- asiakkaat, jotka aina tuotteen viivakoodin toimiessa hitaasti tai ei ollenkaan murjasevat "Se on ilmanen!" -vitsin ja nauravat vielä makeasti omalle jutulleen. Eipä tuo naurattanut ensimmäisellä kerralla, joten miksi se olisi hauska toisella, kolmannella tai kymmenennelläkään kerralla. On oikeasti tosi perseestä kuulla sama muka hauska vitsi eri ihmisten suusta joka päivä. Luulevatko ne, että joku muu aasi ei ole jo keksinyt käyttää sitä? Asiakaspalvelun nimissä pitäisi varmaan persenuoleskellen feikkinauraakin vielä.

- asiakkaat, jotka luulevat, että koska olet elintarvikemyymälässä töissä, tarkoittaa se, että olet maistanut jokaista tuotetta, mitä siellä satojen tuotteiden joukossa on. Yleensä ovat varsin pahastuneita, kun et tiedä, miltä jokin häränpallikiisseli maistuu.

- asiakkaat, jotka luulevat sinun olevan vastuussa myymälän sisustukesta, tuotteiden määrästä, koosta ja asettelusta, purkkapussien etiketin väristä, suklaahippujogurttien suklaahippujen määrästä jne. Tulevat rageemaan asioista, joihin et voi mitenkään vaikuttaa.

- asiakkaat, jotka runkuttavat myymälän ovikelloa minuuttikaupalla, vaikka kauppa on kiinni. Eikö sen kaiken riuhtomisen jälkeen pitäisi jo ymmärtää, että nyt tuli myöhästyttyä? Ja jos kauppa aukeaa yhdeksältä, se avataan tasan yhdeksältä, eikä esim. kymmentä vaille.

- asiakkaat, jotka ottavat kuitin ja pudottavat sen sitten "huomaamattomasti" kassalle tai kaupan lattialle.

- asiakkaat, jotka ajattelevat "minäminäminäminullaonkiire" ja tunkevat kassallesi "Suljettu" - kyltistä huolimatta. Eivät täten piittaa siitä, että vittumainen työpäiväsi on jo ohi ja haluaisit kotiin. Juoksevat myös tukka putkella jonon perältä vapaalle kassalle, vaikka oikeastihan vuoron kuuluisi olla seuraavan jonossa.

- asiakkaat, jotka eivät jaksa odottaa muutamaa sekuntia liukuhihnan liikkumista, vaan pinoavat ostoksistaan pienelle pätkälle kilometrikasan, joka hihnan sitten nytkähtäessä liikkeelle mätkähtää lattialle. Sen jälkeen kolhiintuneita tuotteita nostellessa muistetaan tietenkin mulkoilla myyjää syyttävästi.

- asiakkaat, jotka tulevat kauppaan minuutti ennen sulkemista tekemään ostoksia sadan euron edestä. Eivät suostu lähtemään, vaikka ilmoitat moneen kertaan, että kauppa on kiinni. Pian huomaat jääväsi ylitöihin mokomien paskiaisten takia.

- asiakkaat, jotka ovat liian laiskoja viedäkseen tuotteet takaisin hyllyihin ja jättävät ostoskärryt keskelle käytävää tientukkeeksi, vaikka niiden paikka olisi ihan vieressä.

Jotain käytöstapoja siis asiakkailtakin voisi suvaita. Kyllä tätä duunia tehdessä tulee monesti itkettyä, että mitä jos jämähdän tähän. Mahdankohan koskaan päästä opiskelemaan sitä alaa, missä oikeasti viihtyisin? Toivottavasti te ette ainakaan ole huonoja asiakkaita.

Ennen kuin kuolen, haluan...

Koko uusi vuosi menikin tällaista väsätessä. Eilen oli kuitenkin oikeastaan ihan kiva päivä. Teimme jopa jotain, kun kävimme ihailemassa vanhan kaupungin ilotulitteita. Olisin halunnut ottaa kuvia, mutta huonossa kamerassani ne olisivat näyttäneet vain joltain epämääräiseltä mössöltä taivaalla. Kaiken lisäksi päätin hoitaa masennusta kotikänneillä, joten siitä se kiva lähinnä tulikin. Lopulta sainkin aikaan jotain positiivista ajattelua. Toisaalta tuntuu ahdistavalta listata omia pieniä ja vähän suurempiakin unelmia, mutta toisaalta muiden merkintöjä katsoessani huomasin, että omat haaveeni ovatkin oikeastaan ihan realistisia ja mahdollisia. Kaipa minut on vain kasvatettu ajattelemaan, etten minä koskaan voi saada yhtään mitään.

(No myönnän, tämä on aika haastava toteuttaa.)

(Vaikka minulla on jo kaksi kissaa.)

(Olen yrittänyt jo vuosia kasvattaa, mutten vielä koskaan ole pystynyt olemaan repimättä tai pureskelematta kynsiäni.)

(Tähänhän kaiken voisi oikeastaan tiivistää.)