Elämäntarinani

Voi psykologit

Omahoitajani ei ole vieläkään palannut sairaslomalta, joten varasin sitten pitkin hampain ajan toiselle työntekijälle, koska "ei se varmaan niin ärsyttävä olekaan". Se olikin sitten sellainen mahdollisimman raivostuttavasti lässyttävä hoitohenkilö, joka käsi poskella esitti niin empaattista, että voi yök. Paino sanalla esitti. Istuin siinä räjähtämäisilläni, kun sen tuijotus porautui takaraivoon joka kerta, kun ilmeisesti vastasin liian lyhyesti kysymykseen. Sitten se toisteli todella älyvapaasti viimeisen sanan kaikesta mitä sanoin kuin papukaijalle olisi puhunut. Luulisi, että siinä valuisi aivot lattialle sosiaalisemmallakin ihmisellä, jos joutuisi kuuntelemaan tunnin tätä:

Minä: En oo enää tällä viikolla saanut nukuttua kauhean hyvin, kun on ahdistanut.
Psykologi: *lässyttävällä äänelle*...ahdistanut. Voiiii.
*pitkä hiljainen tuijotus*
Minä: Meneeköhän masennus koskaan pois. Tai että voikohan siitä koskaan täysin parantua.
Psykologi: *taas lässyttävällä äänellä* ...parantua. Voi voiii.

Psykologi: Mitäs ajattelit tehdä?
Minä: Haen opiskelemaan.
Psykologi: ...opiskelemaan.
*minuutin tuskallinen tuijotus*
Minä: Ehkä siellä olisi ihmisiä, jotka on samanhenkisiä.
Psykologi: ...samanhenkisiä.
Minä: .....

Psykologi: Ahdistaako sua nyt?
(siis totta vitussa, eikö se lukenut potilastietojani?)
Minä: Joo-o.
Psykologi: Voisinko mä tehdä jotain toisin, jotta sua ahdistais vähemmän?
(eihän tuohon tietenkään voinut vastata rehellisesti)
Minä: Noo, en mä tiiä ehkä jotain... *muminaa*

Psykologi: Sähän voit kattoo netistä. Tiiätkö vaikka kooklesta.
Minä: Kyllä mä katon joo.
Psykologi: *lässyttävällä äänellä* Kookle niinku geeoo-
Minä: Joo, mä tiedän googlen.

Vetäis nyt vittu päähänsä. Olen ujo ja masentunut, en tyhmä tai pikkulapsi, jolle pitää mussuttaa ja massuttaa. Eikä tämä ole edes ensimmäinen tuijotuskilpailuni psykologin kanssa. Tässä alkaa pikku hiljaa tuntua, että ne ovat aivan yhtä paljon avun tarpeessa.

Eilen palasi sellainen epämääräinen ahdistus, jota en ole pitkään aikaan tuntenut. Aloitettuani lääkkeet ahdistus on tullut yllättäen ja kestänyt vain hetkiä, mutta nyt se on taas koko ajan läsnä ikäänkuin taustalla. Olen yllättynyt, miten iloinen ja positiivinen olin ilman sitä, enkä tiedä, mikä on mahtanut edesauttaa sen palaamista. Olenko pian taas lähtöruudussa?

Askel

Vuosi on valunut siihen vaiheeseen, että on taas aika virallisesti (muuten on tullut jo epävirallisesti) aloittaa pelkääminen, itsensä piiskaus, toivon kipinöiden elvyyttäminen (ja niiden tukahduttaminen), stressaaminen ja kaiken muun elämän kuristaminen, sillä pääsykokeisiin lukeminen on taas edessä. Ahdistaa kamalasti. Eilen aamulla heräsin taas siihen ajatukseen, etten koskaan pääse opiskelemaan haluamaani alaa. Olo on lohduton. Miten sitä jaksaa aloittaa, kun jotenkin on sisäisesti jo päättänyt, ettei kuitenkaan onnistu? Ei. Minä en halua päättää semmoisia, koska silloin en ainakaan onnistu. Pää on jotenkin niin täynnä pimeää, että sen läpi on vaikea edes kuvitella jotain hyvää. Joku kirkuu siellä pimeydessä: Kaikki on pilalla, kaikki on pilalla. Sinun kuuluu kuolla. 

Eilen varasin ajan työterveyslääkärille. Toivon, että saisin lähetteen psykiatrisella. Se käyntikin pelottaa perkeleesti. Olen surkea ilmaisemaan pahaa oloani ääneen. Tänne blogiin se sentään jotenkin onnistuu, vaikka sensuroin täälläkin itseäni. Minusta tuntuu, että lääkärille on jotenkin todistettava, että olen masentunut, enkä minä osaa. Aiemminkin on käynyt niin, etten pysty ujouden ja häpeän takia ilmaisemaan itseäni kuten haluaisin. Mitä jos lääkäri ei usko minua, eikä suostu kirjoittamaan lähetettä? En myöskään tiedä, korvaako työpaikka käynnin, mutten siitä esimieheltä voi kysyäkään, sillä en halua koko sakin tietävän käynnin luonnetta. Kaipa sen turpa pitäisi olla sinetöity, mutta on sen verran kova juoruamaan, etten usko. On se tullut jo nähtyä, että töissä sitä ihmisiä riittää, joiden en halua tietävän ongelmistani.

Ujon painajainen

Minulla on todella herkkä iho. Se inhoaa kylmyyttä, vettä, hikoilua ja jokaista saippuaa. Eniten se kuitenkin inhoaa masennusta ja stressiä. Sitä mitä enemmän kärsin, sitä enemmän se syyhyää ja pahentaa kärsimystä. Sitten se syyhyää lisää. Yläasteella koulukiusaamisaikoihin ihoni ilmestyi täyteen märkiviä ja kutiavia läiskiä. Niitä oli joka paikassa, johon yksikin vaate vähänkään hiersi. Iho vaivasi koko yläasteen ajan aiheuttaen ryntäyksen pukkarista ulos, mutta myös upean syyn kieltäytyä koulun uintitunneista.

Valitettavasti pahimmassa kunnossa ovat aina olleet käteni, jotka eniten altistuvat pesemiselle ja näin syksyisin ja talvisin myös kylmyydelle. Kiitos kylmän duunipaikan ja siellä pakollisen vedellä läträyksen, käteni näyttävätkin nyt siltä kuin olisivat saaneet happoa päälleen. Tilannetta ei parantanut ollenkaan se, että ollessani viikko takaperin niin ahdistunut, etten nukkunut juuri yhtään, kulutin kaiket yöt käsiäni puoliunessa repien. Muutenkin stressi aiheuttaa heti ikävää kihelmöintiä kaikkialla ihossa. Kädet ovat kuitenkin kaikista vittumaisimmat, koska ne ovat aina kaikkien näkyvillä. Jo edellisessä paskaduunissani, jossa jouduin pesemään paljon käsiä, sain todeta, että ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta. Nokkansa pitää saada tunkea joka paikkaan. Nyt sama jatkuu taas. Päivästä toiseen yritän pitää hanskoja, vaikkeivat ne annakaan ihon ollenkaan hengittää, koska muuten olen joka asiakkaan ja työtoverin ihmetyksen ja kauhun aihe. "Mitä sun käsille on käyny!?" No ei vittu kuulu teille. Kerran erehdyin kertomaan totuuden eli, että kärsin ihottumasta. Johan sitten sainkin pahoinvoivia katseita siihen tyyliin kuin minulla olisi jokin tarttuva tauti. Tästä lähin valehtelen käteni jääneen silppuriin ja kerään kaikki säälipisteet.

Huoh. Masennus, stressi... Olen jäänyt verkko-opinnoistani pahasti jälkeen, koska en ole pariin viikkoon välittänyt tarpeeksi edes katsoakseni niitä. En pääse koskaan yliopistoon. Kaiken lisäksi anoppi yrittää parhaillaan kutsua itseään meille kylään. Lisää epätoivottua huomiota käsilleni, ujoudelleni ja kämpän epäsiisteydelle tässä kaipaisinkin. Sanoin aika terävästi kyllä, että se akka ei tänään meille varoittamatta tule. Nyt ei ole aikaa siivoamiselle ja sen viihdyttämiselle, kun muutenkin taidan olla kurkkuani myöten kusessa. Tämän johdosta mies onkin minulle vihainen. Olisi mukava tietää, miksei se laiskamato voisi itse ajaa muutaman kilometrin matkaa mutsilleen, eikä niinpäin, että eukko on raahattava meille. Muutenkin olen saanut huomata, että täällä ihmisillä ei ole mitään käytöstapoja kyläilyn suhteen. Meille on vähän väliä änkemässä joku tunnin varoitusajalla. Mahtaisivat olla kaikki tuttavat iloisia tämän suhteen päättymisestä, koska minä olen se, joka täällä blokkaa kovasanaisesti niiden tunkemisyritykset. Ujouteni ei tosiaan saa täällä hetkeäkään lepoa.

Päivänkiriste

Eilen väsytti siinä alkuillasta ja päätin tohkeissani mennä nyt kerrankin aikaisin nukkumaan ja herätä töihin hyvin levänneenä ja pirteänä. Harmi vain, että yön pilasi ensin se, että kissa pyöri pimeässä koivissani ja onnistuin tallaamaan sen tassulle. Pikkuinen huusi kivusta ja juoksi minua karkuun, minkä jälkeen tunsin oloni totaaliseksi eläinrääkkääjäksi ja pahaksi ihmiseksi. Sen jälkeen huomasin, että mieskin oli päättänyt murjottaa jostain. Luultavasti siitä, ettei minua ollut seksi kiinnostanut sinä iltana ja olin muutenkin väsynyt (sori, jos oli liikaa infoa edellisessä lauseessa jollekulle). Ärsytti oikein, kun tivasin, että mikä on vialla ja kaikki mitä sain oli hapan "no ei mikään". Miksi sitä aina sanotaan, että on rasittavaa, kun naiset ovat selvästi vihaisia, mutteivat suostu kertomaan miksi, kun kyllähän nuo miehetkin näköjään osaa? Ja niin, tervetuloa ahdistus.

Hyvin nukuttu yöni meni siis pipariksi ja makasin varmaan yhteen asti silmät päässä seisten odotellen paniikkikohtausta. Yritin turhaan löytää päästäni jonkin ajatuksen, joka ei herättäisi minkäänlaista ahdistusta ja joka auttaisi nukahtamaan. Päädyin ajattelemaan vaatteita, jotka ostaisin ekan palkan saatuani. Sitten muistin taas, että missä minä niitä vaatteita muka käyttäisin. Ei ole kavereita, joiden kanssa käydä ulkona, ei koulua, jonne mennä päivittäin pyntättynä ja töissäkin täytyy pitää rumia työvaatteita. Tuli itku ja masennus. Haluan tulevaisuudessa työn, jossa voin itse valita vaatteeni. Lopulta mietin, millaista olisi, jos maailmassa ei olisi muita kuin minä ja hyvin tunneälykkäitä robotteja, jotka olisivat niin hyvin ohjelmoituja, että korvaisivat kaikki tarvittavat ihmissuhteet. Tässä vaiheessa ilmeisesti nukahdin.

Tänään töistä kotiin tultuani oli pöydällä odottamassa kirje työkkärissä. En ollut uusinut työhakemustani nettiin, joten minulle hyvin tiukkasanaisesti ilmoitettiin, etten tule saamaan mitään ja ettei minulla ole mitään oikeutta valittaa mistään. Huvittaa sinänsä, koska syy, miksi en sitä hakemusta uusinut oli se, että etsin omin avuin sen työpaikan itselleni, kun niiltä ei mitään apua (epätoivoiseen) etsintään heltinyt. Sen sijaan minua puhuteltiin siellä kuin olisin täysin menetetty tapaus ja vittuiltiin kaikin mahdollisin keinoin niin, että halusin viiltää ranteet auki taas pari seuraavaa viikkoa. Ajattelinkin soittaa sinne ja todeta, että voivatko lakata pilaamasta päiväni ilkeäsävytteisillä kirjeillään, kun minulla se työpaikka nyt on, joten ei tarvitse enää kohdella kuin jotain ruttotautista.

Mikä tässä yhteiskunnassa on, kun apua ei saa varsinkaan, jos sitä kauniisti ja rehellisin keinoin pyytää?

Ampukaa minut

Äh. Ahdistus on vaivannut viime päivät kuin jokin mahatauti - kun vähiten odottaa tulee huono olo ja sitten pelottaa, että sotkee paikat. Nukkumaanmeno stressaa ja paljon. Olen nyt mennyt kaksi päivää omalla mittapuullani todella aikaisin nukkumaan, jotta välttyisin aamuyön epätodelliselta olotilalta. Saatan vaikuttaa seinähullulta, mutta itselleni tulee aina yhden jälkeen yöllä valvoessa mielenkiintoinen tunne, jossa mielikuvitus laukkaa sen verran, että sängyn alla on hirviö, mutta päässä myös paljon hyviä ideoita (joita ei koskaan kuitenkaan tule toteutettua aamulla). Aivot käyvät varmaan ylikierroksilla tai jotain. Näköjään jo valmiiksi rikkinäinen pääni on kuitenkin keksinyt muuttaa tämän mielialan paniikkikohtauksen ensiaalloiksi. Sama juttu jos herään aamulla pari tuntiakin liian aikaisin - alkaa niin kauhea ahdistus, että haluaisin ottaa vain jonkin taikapillerin ja päästä tuskistani. Olotila palaa myös illalla vähänkin väsyessäni. Mahtaisikohan rauhoittavat auttaa? Eilen illalla olo oli niin kamala, että lopulta itkin Höpön olkapäätä vasten. Onneksi se otti syliin. Riideltiin viime viikolla taas aika paljon varmaankin osittain siksi, että olen niin ahdistunut. Riiteleminenkin ahdistaa. Haluaisin myös soittaa äidille siinä toivossa, että se sanoisi jotakin tsemppaavaa. En kuitenkaan ole uskaltanut, sillä eihän se yleensä sano.

Ja nyt crazy cat lady -osio. Meille tuli nimittäin pari päivää sitten viimein pieni savunvärinen kissanpentu ja olenkin koko viikonlopun stressannut, että mitä jos tapan sen vahingossa, koska olen niin huono ihminen. Hyvin se näyttää kuitenkin viihtyvän. Todella energinen, eikä vaikuta ollenkaan ikävöivän mammaa ja muita muksuja. Onnekas kisu. Panikoin tosin, koska sillä on ollut löysää kakkaa heti syötyään meidän safkoja. Ehkä kokeilen pienentää ruoka-annoksia tuolle ahmatille ja jos ei auta niin sitten merkki vaihtoon. Onneksi lääkäriaika on muutenkin ensi viikolla. Harmittaa, ettei kisulla ole leikkikaveria täällä öisin, eikä päivisinkään sen jälkeen, kun menen töihin. Voin hyvin samaistua, miten tylsää ja yksinäistä sillä mahtaa olla.

the voices made me do it

Yhdessäasuminen on lähtenyt käyntiin. Viikko tuli yhdessä oltua ja käyttäydyin jo huonosti, kerran pienemmin ja toisen kerran isommin. Sanoin asioita, joita ajattelee, muttei koskaan saisi sanoa ääneen, ei vaikka se tuntuisi siinä mielenhäiriössä kuinka hyvältä tahansa. Oma vikani. Kaivoin masennusta aivoistani. Tralalaa sut jätetään, sä OLET paha ihminen ja ansaitsit sen. Kaikki hylkää sut, tralalaa.

Pään pilkasta huolimatta en ole hetkeen halunnut peräti ollenkaan kuolla. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä pari yötä sitten sain muhkeimman paniikkikohtauksen aikoihin. Yritin pidätellä sitä, mutta tuntui kuin olisi yrittänyt tukahduttaa kirkuvaa ihmistä. Ja siltä se myös kuulosti, päässäni kirjaimellisesti huusi joku täyttä kurkkua. Viimeksi kuulin saman saatuani pannarin suihkussa 15-vuotiaana. Tosin silloin huuto oli pelkkä lyhyt kirkaisu. Nyt ääni oli ennemminkin puhdasta karjuntaa ja jatkui useiden sekuntien ajan. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, en tiedä, kuinka yleistä on kuulla paniikkikohtauksen aikana ääniä. Huoh. Jollei halua tappaa itseään niin sitten pitää ahdistaa tässä määrin.

Kaiken lisäksi näin onnekasta kaveriani viime viikolla. Sillä oli puheripuli. Olikohan hänen kaverilaumaansa tullut aukkoja, kun jopa minusta tuntui, etten saa sanoa tarpeeksi. Koko ajan piti keskeyttää. Kaveri suunnitteli poikaystävänsä jättämistä. Kyl se on mulle aina kiva, mut ei vaan enää huvita olla sidottuna kehenkään. Mut ehk me voitais kuitenki olla viel kavereita, vai mitä? Klassinen "ollaan vaan kavereita". Tuo kirvelevä lause, joka lentää aina sellaisen henkilön suusta, joka haluaa lepytellä huonoa omatuntoaan ja luulee noin kaikesta huolimatta näyttäytyvänsä jätettävän silmissä tosi hyvänä tyyppinä. Oikeastihan lupaus kavereina pysymisestä on yhtä aito kuin käyttöehtojen lukeminen ja hyväksyminen ennen rekisteröitymistä. Taas siinä yritin sitten hänelle selittää, ettei kyseessä ehkä ole mikään kuningasajatus. Valitettavasti viesti ei mennyt ihan tarkoittamallani tavalla perille. No joo, ehk parempi et oon viel sen kaa, ku nyt pääsin yliopistoonki niin sielt varmaan sit löytyy joku, johon voi vaihtaa. Seuraavaksi yritinkin vaientaa negation vahingoniloista räkänaurua ja hiipivää paniikkia päässäni. Toiset ihmiset taitavat oikeasti olla joillekin pelkkää tavaraa: jos nykyiseen kyllästyy, aina voi vaihtaa uudempaan malliin. Häiritsevää, että nuokin ihmiset luokitellaan normaaleiksi. Tosin tämä kaverini on aina ollut siinä määrin kylmä, että olin yllättynyt hänen halutessaan seurustella alunperinkään. Ainakin tästä tapaamisesta meni ahdistus tappiin, jollei se siellä jo ollut.

Ensi viikonloppuna muuttokuorma saadaan sitten toivon mukaan kärrättyä uuteen kotiin. Haluan muuttaa, mutten pidä muutoksista. Ne pelottavat.

Break a Leg

Mitäs minulle kuuluu? Ei mitään uutta. Siksi en ole juuri kirjoittanut. Edelleen on paha olo. Edelleen haluan tappaa itseni. Lähinnä haluaisin kuitenkin vain nukkua koko ajan. Olen niin uupunut itseni vihaamisesta, että jokainen oikea tunne polttaa kaiken energian. Tänäänkin kävin ostoksilla kämppää varten. Vaikka matka oli lyhyt ja minulla oli vain pari (joskin isoa) juttua kotiin raahattavana onnistuin saamaan pienoisen hermoromahduksen. Nyt on voimat poissa ja meinaan nukahtaa pystyyn. Nukahtamisen taas estää ajatukset omasta huonoudestani.

Olen tänään taas vaihteeksi miettinyt onnekkaita ihmisiä. Sellaisia, jotka syntyvät tähän maailmaan onnekkaina ja myöskin lähtevät onnekkaina. Tunnen henkilökohtaisesti heistä yhden. Hänellä on hyvät, tasapainoiset ja kannustavat vanhemmat. Minun isäni pahoinpiteli sekä fyysisesti että henkisesti. Äitini taas on mollannut ja pelotellut, jotta pysyisin aina häneen sidottuna. Mutta kaverini vanhemmat jaksoivat olla minullekin ystävällisiä ja kehuivat vaatteitani ja ulkonäköäni silloinkin, kun koulussa niistä kiusattiin. Kaverillani on persoona, josta kaikki pitävät. Hänen ei koskaan ole tarvinnut nähdä vaivaa ihmisiin tutustuakseen. Hän on niitä, joiden tarvitsee vain ilmestyä paikalle ja kaikki pitävät hänestä heti. Hän on niin pidetty, että jopa siinä helvetillisessä paikassa kuin yläaste, hän sai opettajilta hyviä numeroita, koska he "eivät halunneet antaa niin kivalle tytölle huonoa numeroa". Aina pongahtivat arvosanat yläkanttiin, minulla alakanttiin. Olinhan niin kumma, hiljainen ja muutenkin viallinen. Lukiossa arvosanat sitten menivätkin minulla rytinällä ylös ja kaverillani alas, kun opettajilla ei ollut enää aikaa muistaa jokaisen oppilaan naamakerrointa.

Olimme parhaita ystäviä vuosia. Tai ainakin niin ajattelin. Hän on täydellisen onnellinen, positiivinen ja tasapainoinen. Hänellä ei ole pienintäkään hajua masennuksesta, itseinhosta ja halusta kuolla. Ne ovat kuin vieraalta planeetalta. Puhuminen hänen kanssaan vaikeista asioista oli vielä mahdottomampaa kuin vanhempieni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt ja vaihtoikin aina vaivaantuneena puheenaihetta silloin harvoin, kun hänelle olostani kerroin. Jopa oman kaverin mt-ongelmat olivat hänelle kuin spitaali.

Vaikken enää hänelle ongelmistani puhukaan kerroin noin vuosi sitten isästäni. Hän oli täysin järkyttynyt. Hänen maailmassaan edes jotain sellaista ei voinut tapahtua. Hänestä, kun ihmiset vain esittivät olevansa normaaleja ja onnellisia, he myös olivat sitä. "Ei sun isä ollenkaan vaikuttanu sellaselta!"

Taannoin keskustelimme hänen syntymäpäivästään. Puhetta tuli jostain hänen tuttavastaan, jonka kutsumisesta juhliin hän oli epävarma johtuen siitä, että henkilö oli ollut hoidossa masennuksesta ja käytti lääkkeitä. "Kyllä mä luulen et kaikki muut käyttäytyy hyvin kännissäkin, mut ku se on jotenki vähän outo, ku se on ollu jossai hoidossakin, niin mitä jos se alkaa jotain riehuu." Yritin sitten siinä huvittuneena/närkästyneenä selittää hänelle, että masennuksen sairastaminen ei tee kenestäkään stereotyyppistä kylähullua, joka juoksee alasti puukko kädessä kirkuen kuin pistetty sika samalla, kun repii paikkoja säpäleiksi.

Tänä vuonna kaverini sai haaveilemansa opiskelupaikan. Syksyn tullessa hän jatkaa eteenpäin porskuttamista onnekkaassa elämässään. Minä olen taas enemmän hukassa kuin pitkiin aikoihin. Mietin usein, pitääkö olla todella onnettomia ihmisiä, jotta jotkut voivat olla todella onnekkaita. Kuten pitää olla rutiköyhiä, jotta voi olla upporikkaita. Ehkä onni kasaantuu vain joillekin.

Nyt ahdistaa. Tunnen itseni riittämättömäksi. Pitää varmaan yrittää mennä takaisin nukkumaan ennen kuin vainoharhat ryömivät lopullisesti esiin koloistaan.

Sitä samaa

Ginger: Oot onnekas, kun sulla on niin monta hyvää kaveria.
Höpö: Mmh. Mua harmittaa, kun sulla on niin huonoja kavereita.
Ginger: Mmmh. Niin muakin......
Ginger: Mut kyllä mä saan uusia kavereita, kun vaan pääsen opiskelemaan.
Höpö: Niih, kyl sä saatkin <3

Taisin sanoa tuon viimeisen enemmän itselleni kuin Höpölle. Olisi varmaan pitänyt rohkaistua, mutta koko lause tuntui vain valehtelulta. Mitä tässä enää yrittää esittää, kun tietää jo vallan hyvin, että ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa, ettei muuta saakaan kuin huonoja kavereita. Yleensä ne ensimmäiset päivät uuden koulun alkaessa ihmiset tutustuvat toisiinsa, eivätkä juuri sen jälkeen. Itse sen sijaan näytän dorkalta ja ulkopuoliselta, sillä pelkästään uusien ihmisten läsnäolo hermostuttaa. Sitten, kun alan rohkaistua kaikki kaveriryhmät on jo muodostettu ja niihin ei ole enää änkeminen näillä sosiaalisilla taidoilla. Niinhän se on mennyt jo vaikka kuinka monta kertaa.
Tunnen syyllisyyttä itselleni antamista turhista lupauksista. Lupasin olla vielä joskus onnellinen ja sosiaalinen. Lupasin matkustavani paljon ja pääseväni yliopistoon, mutta tuntuu siltä, etten koskaan tule saavuttamaan mitään niistä. Kaipa pitäisi opetella tyytymään siihen, mitä näillä ongelmilla saa. Ehkä pitäisi opetella elämään masennushirviön kanssa.

En enää tiedä, mikä minusta teki tällaisen. Tuliko minusta liian ujo ilkeilyn seurauksena vai sainko kaiken paskan niskaani nimenomaan siksi, että olen liian ujo? Tuntuu, että olen aika turta uskomaan, että kaikki voisi yhtäkkiä järjestyä. Tuntuu todennäköisemmältä, että kaikki loputkin hyvät asiat muuttuvat vielä huonoiksi. En haluaisi edes ajatella sitä. Mutta silti ajattelen, vaikkei se oikeasti ole mikään syy-seuraus suhde. Ei se, että kaikki menee pieleen yhtä henkireikää lukuunottamatta tarkoita sitä, että senkin pitäisi mennä.

Pitäisikin vain keskittyä siihen, mistä on juuri nyt onnellinen, eikä koko ajan märehtiä sen menettämistä. Sen lisäksi olisi tietenkin ihan hyvä keskittyä saamaan se opiskelupaikkakin, jottei ikuisesti kaikki menisi päin vittua paitsi muna.

Paska merkintä

 Onpa onni, että aina alkaessa juuri uskoa, että ehkä todella onkin kiintymyksen arvoinen, läheiset ihmiset ovat aina paikalla palauttamassa maan pinnalle. On aika arvoton olo taas vaihteeksi. Seisoin tunnin metroasemalla parhaimpiini tälläytyneenä odottamassa Blondieta. Meidän piti mennä bilettämään ja olin odottanut tätä henkireikää kuin kuuta nousevaa. Eipä tullut Blondie, ei vaikka kuinka oli niin innoissaan ajatuksesta ja kuinka oltiin vielä eilen aiheesta puhuttu. Ämmä oli pistänyt pokkana puhelimensa kiinni. Selitys tulee tietenkin olemaan se, että akku loppui. Miksei sitten ladannut? No kun ei ollut laturia. Miksi sitten nyt yllättäen puhelin onkin auki, mutta ei vain vastaa? No kun ei huomannut.

Soitin kaikki yhteiset kaverit läpi. Kukaan ei osannut sanoa, missä oli, mutta pikkulintu lauloi, että luultavasti vietti iltaa kavereidensa kanssa. Siis kavereiden, jotka minäkin tiedän ja joista Blondie jaksaa aina negata. Ilmeisesti silti seura nyt kelpasikin, muttei kuitenkaan minua sinne voinut kutsua, vaikka luullakseni niiden ihmisten mielestä ihan neutraalitapaus olenkin. Tai sitten ei enää edes ollut niiden kavereiden kanssa, vaan oli taas 53263. kerran tapellut Kusipäämiehen kanssa ja tullut siihen tulokseen, että jos itsellä on paska fiilis niin sitten on kaikilla muillakin oltava. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se olen minä, joka saa kärsiä Kusipäämiehen käyttäytyessä nimensä veroisesta. Olen jo muutaman kerran lähtenyt itkien kotiin tapaamispaikalta, kun minut on lempattu mykistetyllä puhelimella, ja saanut sitten myöhemmin kuulla "nyyh anteeksi, mutta kun se sanoi, että oon läski" tms. Niin itsekästä, lapsellista ja rumaa. Onneksi ne kaikki yhteiset tututkin päivittelivät, että vittu mikä temppu varsinkin, kun ollaan niin hyviä kavereita. Onneksi myös minulla oli mukanani isot mustat aurinkolasini. Niiden takana on hyvä itkeä bussissa ja keskellä kaupunkia saamatta vaivautuneen uteliaita katseita. Joskus itkin bussissa kaikki meikit poskilleni. Silti kukaan ei vaivautunut kysymään, oliko minulla kaikki hyvin. Ihmisiä ei vain kiinnosta.

Soitin Höpölle. En tiedä miksi. Ehkä yritin vain vakuuttaa itseni siitä, että jotakuta kiinnostaa. Eipä kiinnostanut Höpöäkään. Sen äänensävy oli sellainen; vittuako siinä itket tollasta sattuu. Kysyin, että milloin tulee kotiin. Sanoi, että vasta tunnin päästä. Huokaisin ja sanoin, että mulla on niin paha olo nyt, josta se meni tietenkin väärinkäsittämään, että komennan sitä kotiin kavereidensa luota "vain", koska minulla on paha olo. Sitten se suuttui, eikä ole vieläkään kotona, vaikka yli tunti on jo mennyt. Tunsin oloni sen puhelun jälkeen vielä huonommaksi. Lopetin sen lyhyeen, koska en enää voinut peitellä sitä, ettenkö olisi parkumaisillani. Samasta syystä lopetin niiden yhteisten tuttujenkin kanssa puhelut lyhyeen. En halua jotain huhua, että olen niin heikko, että itken moisesta. Tosin kaikella järjellä ajateltuna ei niitä ihmisiä kiinnosta paskaakaan, olenko heikko. Mutten nyt oikein ole mielentilassa, jossa ajateltaisiin järjellä.

Kotimatkalla mietin, miten helpottavaa olisi vain pistää välit poikki kaikkiin ihmisiin. Tein niin joskus kahdeksannella luokalla, kun flippasin lopullisesti. Muistelin kaivaten aikoja, jolloin hädin tuskin uskalsin edes poistua kotoontani, eikä minulla ollut mitään tuttavia tai kavereita ystävistä puhumattakaan. Tosin eipä minulla niitä juuri ole nytkään. Välillä kaipaan sitä ihanaa ihmisistä steriiliä turvallista ympäristöä, jossa kukaan ei voinut satuttaa. Tosin se on sama kuin kaipaisi nyrkkiä silmään. On helvetti olla ihan yksin maailmassa. Silloin edes kauniit vaatteet päällä eivät tunnu miltään, kun ei ole ketään, joka niitä kehuisi tai edes katselisi. Ainoa hyvä puoli siinä on, että voi rakennella mitä kunnianhimoisempia haaveita, kun tietää, ettei tule olemaan puolisoa tai ystäviä niitä rajoittamassa. Keskityin tuolloin opiskeluun niin paljon, että jos keskittyisin siihen yhä samalla tavalla, minusta voisi tulla vaikka mitä. Silloin minulla ei tosin olisi elämää kuten ei oikeastaan ollut tuolloinkaan. Kipeetä, mutta ikävöin sitä helpottavaa tunnetta, kun on jo hyväksynyt sen, ettei tule koskaan saamaan sitä jotakin, mitä kaikilla muilla on.

A Drink called Anxiety

Olenpa paska bloggaaja ja meninkin jo heti kymmenen merkinnän jälkeen tauolle. Puolustuksekseni voin tosin sanoa, että olen ollut niin väsynyt ja tullut kotiin niin myöhään kiitos ah niin ihanan duunipaikkani, ettei oikein ole jaksanut muuta kuin oikaista koipensa. Kaiken lisäksi olen viettänyt Höpön kanssa viimeiset neljä päivää, joten kirjoittelua ei ole oikein voinut harrastaa, sillä yritän ainakin toistaiseksi pitää tämän blogini salaisena, jotta voin puhua ihmisistä mahdollisimman vapautuneesti paskaa.

Olen tosi paska viettämään kesää. Yleensä vasta loppukesästä tajuan, että minun pitäisi olla terassilla, pussikaljottelemassa, rannalla biksuissa, ulkomailla, mökkeilemässä ja grillaamassa, eikä koneen ääressä hiertämässä persettäni puhki. Havahduttuani viimein ovat kaikki yleensä jo tehneet nuo normaalien ihmisten touhut, joten päädyn jatkamaan kesäni loppuun lukien ihmisten blogeja, joiden angstinhuuruinen maailmankuva pyörii yhtä turhien asioiden ympärillä kuin omanikin. Tämä kesä ei ole poikkeus.
Loma on parasta aikaa, mutta samalla masentavinta. Pääsääntöisesti ei ole muuta puuhaa kuin miettiminen. Ja mitä minun kaltaiseni luuseri miettisi? No omaa luuseriuttaan tietenkin. Ei kovin terveellistä tehdä sitä monta viikkoa 24/7.

Onneksi tänään näin sitten Blondieta. Minusta tuntuu, että se on ollut jotenkin yksinäinen. Kyseli koko viime viikon, milloin voitaisiin nähdä ja sanoi, että harmi, kun lähtee ulkomaille Kusipäämiehen kanssa niin ei nähdä toisiamme viikkoon. Sillähän on kymmeniä kavereita, joten miksi juuri minua tarvitsisi? Kyllähän se minua kaipasi selvästi. Siksi.
Mutta miksi minulla pitää olla näin huono itsetunto, etten millään usko edes parhaan ystäväni kaipaavan minua, vaikka hän sanoisi sen niin suoraan kuin rivien välistä vain voi sanoa? Tai kyllähän minä sen oikeastaan uskon ja se tuntuu hyvältä. Mutta se tuntuu hyvältä minuutin ja sen jälkeen vain helpottavalta. Se on väärin ja typerästi tunnettu, koska sen pitäisi tuntua hyvältä ja hyvältä ja hyvältä, eikä laimentua helpotukseksi. Minun pitäisi ajatella "ihanaa minua ikävöidään" eikä "huh, minua ikävöidään" kuin elämä olisi koko ajan pelkkää peliä, jossa pitää olla ystävistään alati mielenkiintoinen ja hauska muuten ei enää tykätä, välitetä tai ikävöidä. Niin minä kuitenkin uskon. Pelaan koko ajan peliä, johon kukaan muu ei taida ottaa osaa. Jos olen väsynyt, surullinen tai ahdistunut, enkä jaksa murjaista paskaa vitsiä, alan rakennella päässäni kuvitelmia, miten tylsänä. töykeänä ja ylimielisenä minua nyt pidetään. Olenpa näköjään onnistunut vuosien rypemisen jälkeen ohjelmoimaan itseni uskomaan, että minun tehtäväni on olla muiden pelle.

Blondien kanssa on kuitenkin hyvä olla, vaikka pelle olenkin. Jokin siinä naisessa vain saa minut itsevarmaksi. En tiedä, onko se samanlainen huumorintaju vai taas se, ettei Blondie näytä mitään negatiivista. En siis voi saada huonoa palautetta. Ja olen kuulemma hauska, puhelias ja iloinen. Paskat mitään noista olen paitsi tietenkin pohjimmiltani. Blondie taitaa olla ainoa ihminen Höpön lisäksi, jonka seurassa todella pystyn näyttämään muutakin kuin epäsosiaalisen ulkokuoreni. Se on perseestä, koska hauska, puhelias ja iloinen Ginger on paljon parempi kuin sulkeutunut, ujo, aina käpy perseessä Ginger. Silti en pysty näyttämään maailmalle muuta kuin tämän huonomman Gingerin. Ehkä pelkään, että joku satuttaisi parempaa Gingeriä ja sitten minulla ei olisi edes sitä.

Juotiin Blondien kanssa terassilla Sex on the Beachit. Olivat pienoinen pettymys, sillä odotin pitkäaikaisen fantasiani maistuvan paremmalta kuin jääkaapissa seissyt appelsiinimehu. Tosin ehkä se maistuu paremmalta muualla ja täytyihän sitä jo itsekin juoda drinkki, jota pikkutuhmat teinit aina litkivät ulkomaanmatkoillaan.
Aiheesta puheen ollen, Lööperi ilmestyi yllättäen seuraamme. En tiedä, onko muijan harrastus kytätä joka päivä kaupungilla mahdollisia uhreja vai oliko jumala vain päättänyt rangaista meitä, mutta saimme kuulla peitellyn innostuksen ja hihityksen säestämän uutisen siitä, että muijan poikaystävä oli saanut selville salasuhteen ja oli hyvin vihainen. Ihme kyllä antoi silti anteeksi alle vartissa. Saatanan drinkit eivät edes nousseet päähän, vaikka kuinka toivoin.

Säälin Lööperin miestä syvästi. Tosin voi olla mahdollista, että sekin on seinähullu. Siksi tulevat toimeen.
Höpöä sen sijaan on syytäkin sääliä. Minusta tuntuu niin usein, ettei se parka ansaitse taakakseen tällaista hullua muijaa kuin minä. Minun on vain niin vaikea uskoa kaiken jälkeenkin, että joku todella aidosti välittäisi minusta. Olen surkea paska ja loukkaan Höpöä vainoharhailuillani. Kyselen muka vaivihkaa keiden kavereiden kanssa hän oli ja mitä siellä tehtiin, vaikka vaistoan, että Höpö huomaa. En vain voi lopettaa. Kuvitelmat tunkevat jo uniinkin. Näin unta, että Höpö oli pannut jonkun ämmän paksuksi, joka sitten teki abortin. Toisessa unessa Höpö vain jätti minut. Heräsin hikisenä ja ahdistuneena huomaamaan helpotuksekseni Höpön olevankin vieressäni. Minua inhottaa niin paljon se, etten osaa kunnolla luottaa, että pelkästään siitä kirjoittaminenkin tuntuu jo kuvottavalta, joten torjun tunteeni ja kiellän ne itseltäni, vaikka tiedän, ettei siitä seuraa mitään sen parempaa.

Miksi en jo usko, että minulla on viimein ihana mies ♥.

Näkymätön lapsi

Vittu, että oli paska ensimmäinen työpäivä. Jalat huutaa hoosiannaa ja harkitsen jo nyt lopareiden ottamista, vaikka rahallinen tilanne ei sitä sallikaan, ikävä kyllä. Nyt viimein, kun pääsin ankkuroimaan perseeni tähän tuoliin sattuu silti, koska kipu jaloissa säteilee takapaistiin. Auuuuuu.

Onneksi seurassani oli sentään ylisosiaalinen tapaus, joten pystyin sen puitteissa teeskentelemään, etten vain onnistu kohteliaisuuttani saamaan puheenvuoroa, enkä suinkaan ole jälkeenjäänyt ihmisille turhasta paskasta jauhamisessa. Tuollaisina hetkinä huomaan, miten taantunut olen sosiaalisissa tilanteissa. Vuosi sitten tuokin olisi mennyt lähes normaaleissa lukemissa, mutta koska en ole yrittänyt tutustuakaan uusiin ihmisiin, olenkin taas samassa tilanteessa kuin kolme vuotta sitten. Pelkästään niiden lärvit ahdistavat ja kaikki sanomani kuulostaa kömpelöltä ja typerältä. Olen hieman tavallista pidempi ja myös tavallisesti ylpeä siitä, mutta nyt tunsin oloni kaksimetriseksi köntykseksi ja yritin näyttää mahdollisimman pieneltä ja huomaamattomalta onnistuen näyttämään vain 200-vuotiaalta reumapotilaalta. Jotenkin silloin, kun se sosiaalinen ahdistus tulee, tuntee olonsa rumaksi kuin vittu rullatuolissa, vaikka olisikin ihan vetävä kisuski ja muut näyttäisivät perseiltä.
Ymmärrän, miksi se Muumien Ninni muuttui näkymättömäksi. Voisinpa minäkin muuttua näkymättömäksi työpäivien ajaksi.

Meikä on aina pitänyt itseään ihan hyvänä englannissa, mutta vasta nyt, kun pitää työskennellä ihmisten kanssa, jotka mongertavat sitä ties millä aksenteillä, äänensävyillä ja volyymeilla tajuan, miten paska oikeastaan olen. Asiakaspalvelu on muutenkin jotain maailman vituttavinta hommaa. Ihmiset valittavat, vinkuvat, tuhahtelevat, maiskauttelevat suutaan vitun ärsyttävästi ja ovat muutenkin mulkeroita, jollei kaikki tapahdu alle kymmenessä sekunnissa, eikä niille voi osoittaa mitään oman vitutuksensa merkkejä. Hymyillä pitää, vaikka pataan saisi.

Kaiken lisäksi töissä on muutama tärkeilevä pökäle, jotka olivat innoissaan pompottamassa uutta työntekijää. Kuulin, että sellaisia pökäleitä on pari lisääkin. En tajua, miten sellaisesta paskaduunistakin löytyy aina joku, jonka on pakko päästä pätemään kaikesta. Kaipa ne ihmiset tajuavat itsekin, miten surkeaan duuniin ovat juuttuneet, joten yrittävät tehdä siitä hienompaa paskantärkeilemällä, miten sitä moppia kuuluu oikeaoppisesti pidellä. Huoh. Ainoa ilo on lukollinen vessa, jonne pääsen välillä istumaan lattialle ja lepuuttamaan hermojani. Tosin kohta varmaan tulevat sinnekin neuvomaan, miten pyyhkiä perse ohjekirjojen mukaan.

On ollut about viikon huono olo. Pari yritystä on ollut kirjoittaa tänne siitä, mutta joka kerta niistä tulee sellaisia kilometrimerkintöjä täynnä sekavaa bullshittiä, joten en ole saanut vielä yhtäkään valmiiksi. Tiivistetysti sanoen, olen taas pitkästä aikaa tuntenut itseni menetetyksi tapaukseksi ja masistellut sen vuoksi. Tuntuu, etten tästä epävarmasta, ahdistuneesta, vaikeasta ja sosiaalisesti kömpelöstä Gingeristä muuksi muutu. Eniten säälittää Höpö, kun se joutuu kestämään tätä ämmää. Periaatteessa ristiriitaista, koska tämä ämmä on onnistunut jo kerran muuttumaan. Kaiken logiikan mukaan ei voi olla vaikeampaa muuttua uudestaan. Tosin ei vammailuissani mitään logiikkaa ennenkään ole ollut.

Jollei taas koko tulevaisuus niin ainakin tämä vuosi pelottaa. Paras ystäväni sai opiskelupaikan, minä en, vaikken tosin ollut sellaista odottanutkaan. Salaa toivoin, ettei Blondiekaan saisi, koska luulen sen mokoman unohtavan minut kokonaan löydettyään uusia ja jänniä kavereita. Joo, olenpa paska ystävä ja viil viil.
Olen muutenkin maalaillut viimeisen kuukauden ajan piruja seinille siitä, miten vietän koko vuoden yksinäni ja flippaan niin kuin tapahtui muutamia vuosia sitten. Se ei ollut masennus, se oli jumalauta kooma! Nukuin vuorokaudessa 16 tuntia ja viimein herättyäni päivä toisensa jälkeen meni tekemättä mitään muuta kuin suunnitelmia siitä, miten pääsisi henkirievustaan mahdollisimman vähällä vaivalla. Ei siksi, että olisin halunnut helpon kuoleman, vaan siksi, että olin yksinkertaisesti liian pihalla mitään vaivannäköä varten. Varmaan se onkin syy siihen, miksi vielä istun tässä kirjoittamassa mukaherkkää kuraa.
No tänään voin ainakin olla ylpeä siitä, että sain edes jotain siitä mukaherkästä kurasta viimeinkin kirjoitettua angstiblogiini. Sitä vartenhan tämä on, eikä sitä, että pidän vain kaiken sisälläni, ja päästelen sitten angstikaasujani yksinäni hiljaa häpeillen.

Vituttaa

Huoh. Typerä mies. Mitä se oikein ajattelee, kun katsoo misuja feissarissa ja sitten linkkaa minulle kehuakseen ulkonäköä. "Hän näyttää ihan Katy Perryltä!" Vai niin, tiedän, että kuolaat sitä tikkaritissinaista ja olen siitäkin jo saanut kuulla niin, että tursuu jo perseestäkin ulos. Minähän en yhtään siltä ämmältä näytä, enkä vain haluaisikaan. Nyt sitten etsit jonkun tuttusi, jota salaa kuolata, koska tämä näyttää tikkaritissiltä. Vai aiotko pian ottaa yhteyttä yksityisviestillä? Niinhän teki parhaan ystäväni kusipäämieskin. Ensin kehuttiin muita naisia, sitten niiden kanssa oltiinkin jo sovittu treffit. Selän takana tietenkin. Ainoa ero minun ja ystäväni välillä on se, että minä näytän rappukäytävää. Menen tuhansiksi sirpaleiksi siitäkin petoksesta, mutta en päästä koiraa veräjästä.

Sinulla on rakkaani niin huono itsetunto. Se olisit sinä, joka menisi sirpaleiksi, jos vertaisin sinua toisiin miehiin. Silti en nytkään, kun sinä saat minut epäilemään itseäni, sano sinulle yhtäkään vitun sanaa vatsamakkaroistasi, vaivoistasi tai ihostasi, joita niin paljon häpeät. En vaikka ne ilkeät sanat ansaitsisitkin.
Silti luulet, että voit kaikessa rauhassa kehua toisia naisia ja se ei saisi tuntua minusta miltään. Jos loukkaannun, olen tyhmä ylimustasukkainen ämmä. Jep. Eihän siinä pitäisi olla mitään valittamista, jos jonkun naisen perse on sinusta hieno, ja kehtaat sen vielä minulle sanoa. Sano se vain niin monta kertaa kuin haluat, eikä se saisi alkaa tuntua minusta pahalta. Näinhän se sinusta menee.

Voi jumalauta, päivä pilalla taas tämän asian takia! Miksi helvetissä miehen pitää olla tuollainen pahvi?

Eniten pelottaa se, ettei pelota

Typerää, mutta nyt ahdistaa se, ettei huominen työhaastattelu ahdista tällä hetkellä.

Mulla on jokin harha, että jos jotakin ei jännitä paljon, se ei voi mennä hyvin, vaikka varmaankin se on just toisinpäin. Ja haluan, että kaikki menee hyvin, vaikka ei nyt ahdistakaan.

Pari yötä sitten, kun olin nukahtamassa, muistin työhaastattelun ja kauhea ahdistusmöhkäle tuli rintaan. Väsytti sitä ennen niin, ettei silmät meinanneet pysyä auki, mutta sen jälkeen ne seisoivatkin päässä monta tuntia kuin pornotähden penis.

En tiedä pitäisikö yrittää tsempata itseään hokemalla jotakin mantraa kuten, että kyllä sinä sen työn saat. Tosin omalla kohdallani tuntuu, että se tekee vain epävarmemmaksi. En usko sellaiseen jenkkileffoista tuttuun halpaan itsemotivoimiseen. Tosin ex-terapeuttikin ehdotti sitä, mutta se onkin yksi niistä syistä, miksi hänestä tuli ex-terapeutti.

Ehkä nyt pitäisi vain painua nukkumaan niin olisi ainakin pää selvempänä kuin viimeksi. Tosin voi olla, että ahdistusmöhkäle palaa silloin ja sitten ei tulekaan nukkumisesta mitään. Sängyssä valveilla makaaminen on niin ajan hukkaa. Mieluummin kuluttaisi aikaansa etsimällä netistä vinkkejä työhaastatteluun. Eiväthän ne mitään auta, mutta ainakin voisin huijata niillä itseni rauhoittumaan edes vähän.

Miksi onnistumisen pitää olla näin vaikeeta?

PS. Tajusin muuten, että huomenaamuksi on vielä meikattavana piiloon järjettömän kokoinen fritsu huulessa. En tosiaankaan tiedä, saako lempihuulipunani sen piiloon, mutta pakko yrittää, sillä huominen on vihoviimeinen päivä, jolloin haluan näyttää turpaan saaneelta crackhuoralta.