Vuosi on valunut siihen vaiheeseen, että on taas aika virallisesti (muuten on tullut jo epävirallisesti) aloittaa pelkääminen, itsensä piiskaus, toivon kipinöiden elvyyttäminen (ja niiden tukahduttaminen), stressaaminen ja kaiken muun elämän kuristaminen, sillä pääsykokeisiin lukeminen on taas edessä. Ahdistaa kamalasti. Eilen aamulla heräsin taas siihen ajatukseen, etten koskaan pääse opiskelemaan haluamaani alaa. Olo on lohduton. Miten sitä jaksaa aloittaa, kun jotenkin on sisäisesti jo päättänyt, ettei kuitenkaan onnistu? Ei. Minä en halua päättää semmoisia, koska silloin en ainakaan onnistu. Pää on jotenkin niin täynnä pimeää, että sen läpi on vaikea edes kuvitella jotain hyvää. Joku kirkuu siellä pimeydessä: Kaikki on pilalla, kaikki on pilalla. Sinun kuuluu kuolla.
Eilen varasin ajan työterveyslääkärille. Toivon, että saisin lähetteen psykiatrisella. Se käyntikin pelottaa perkeleesti. Olen surkea ilmaisemaan pahaa oloani ääneen. Tänne blogiin se sentään jotenkin onnistuu, vaikka sensuroin täälläkin itseäni. Minusta tuntuu, että lääkärille on jotenkin todistettava, että olen masentunut, enkä minä osaa. Aiemminkin on käynyt niin, etten pysty ujouden ja häpeän takia ilmaisemaan itseäni kuten haluaisin. Mitä jos lääkäri ei usko minua, eikä suostu kirjoittamaan lähetettä? En myöskään tiedä, korvaako työpaikka käynnin, mutten siitä esimieheltä voi kysyäkään, sillä en halua koko sakin tietävän käynnin luonnetta. Kaipa sen turpa pitäisi olla sinetöity, mutta on sen verran kova juoruamaan, etten usko. On se tullut jo nähtyä, että töissä sitä ihmisiä riittää, joiden en halua tietävän ongelmistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti