Tilannekatsaus

Tällä viikolla sain lähetteen psykiatriselle. Kävin työterveyslääkärillä, joka olisi halunnut antaa minulle viikon saikkua, mutta kieltäydyin, sillä olen muutenkin päättänyt irtisanoutua. Jännitin ja pelkäsin kamalasti lääkärille olotilastani kertomista. Istuessani odotushuoneessa olin aivan jossain muualla ja tuntui kuin irtoaisin kehostani. Säikähdinkin aivan helvetisti, kun yhtäkkiä ovi tempaistiin auki. Ainakin onnistuin välittämään itsestäni pöpin kuvan.

Olin koko ajan pelännyt, etten kuitenkaan saisi pakotettua itseäni kertomaan tarpeeksi, mutta yllättäen sanat tulvivatkin ulos, kun kerran sain aloitettua. Lääkärinä oli sellainen vanhempi täti-ihminen, joka tuntui olevan järkyttynyt siitä, millaisia ajatuksia tässä haudotaan ja millaiset kotiolot sitä taustalla onkaan. Itse sen sijaan yllätyin hänen reaktiostaan. Kaipa jotenkin automaattisesti tulee ajateltua, että muilla on oikeastaan asiat vielä huonommin ja minä vain olen niin heikko ja huomionkipeä, että valitan tyhjästä. Lääkäri ei olisi halunnut päästää minua autolla kotiin, mutta ei sinne sakkopaikalle sitä peltiromua voinut jättääkään. Kuljin ulos kuin sumussa itkusta tihruisin silmin ja huomasin pihalla täriseväni kauttaaltani. Tärinä jatkui koko matkan ajaessani kotiin. Luultavasti en olisi huomannut lainkaan, jos joku olisi tullut autoni eteen.

Sain ajan psykiatriselle jo parin tunnin kuluttua. Kun menin paikan päälle, minulle tuli taas sellainen kovin tuttu ja varma tunne siitä, että olen siellä turhaan, sillä en ansaitse tai edes saa minkäänlaista apua. Lääkäri oli myöhässä ja teki mieli juosta ovesta ulos. Omista tuntemuksista kertominen tuntui myös jotenkin väärältä ihan kuin olisi päästänyt jonkun liian lähelle, vaikka se sitten olikin lääkäri, joka kuulee vielä pahempaa kymmeniä kertoja päivässä. Jossain vaiheessa en taaskaan pystynyt enää pitämään itkua sisälläni. Hävetti kamalasti itkemiseni, kunnes huomasin nenäliinapakkauksen lääkärin pöydällä ja sain jotenkin järkeiltyä itselleni, että varmasti moni muukin itkee vastaanotolla.

Psykiatri paljastui todella ymmärtäväiseksi ja asialliseksi. Hän kyseli viimeinkin minulta asioista, joiden niin monesti olisin toivonut lääkärien kysyvän ollessani viimeksi avun piirissä. Sain myös itse kerrottua asioista, joista en alaikäisenä auttajille voinut kertoa. Kertoessani kotioloistani tunsin koko ajan pelkoa siitä, että nyt isä taas raahataan paikalle kieltämään kaiken, mitä olen sanonut ja syyttämään minua. Nyt olen kuitenkin aikuinen, eikä kenelläkään ole oikeuttaa kertoa isälleni ilman suostumustani,

Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja sanoi, että voisin jäädä osastolle, mikäli haluaisin. Olisin halunnut, mutten kuitenkaan voinut, sillä se olisi edellyttänyt liikaa menojen perumista ja selittelyä. Seliseli miehelle, seliseli äidille ja seliseli töihin. Lopulta lääkäri kirjoitti minulle vasten tahtoani kaksi viikkoa saikkua. Ensimmäisen kerran joku tiesi paremmin kuin minä, mikä on minulle parhaaksi?

Vanhat diagnoosit olivat lääkärin mukaan edelleen voimassa. Minulla on piirteitä myös eristäytyvästä ja vaativasta persoonallisuudesta, vaikka arvelenkin ensimmäisen pääasiassa johtuvan ujoudesta. Vaikka olen monesti pohtinut, mahtaakohan masennus olla syy sosiaalisten tilanteiden pelkoon tai toisinpäin, oli psykiatri varma siitä, että minulla on kaksi erillistä sairautta. Kukapa haluaisi olla sairas, mutta minä ainakin tunsin suurta helpotusta siitä, että lääkäri viimein sanoi minulle suoraan, että minulla on sairauksia. Se tarkoittaa paitsi sitä, että voin parantua myös sitä, ettei minun enää tarvitse puolustella "vaikeaa luonnettani", joka ei edes ole osa luonnettani. Psykiatri puhui myös hyvin suoraan sen suhteen, että masennus on päässyt muhimaan jo siihen pisteeseen, että lääkehoito on ainoa vaihtoehto. Olin kuitenkin iloinen siitä, että hänen mukaansa sosiaalisten tilanteiden pelko saataisiin parannettua terapialle.

Lähdinkin sitten yhteensä viisi pillerireseptiä laukussani. Pääasiassa tässä syödään Sertralinia, jotta pelkäämäni sivuvaikutukset eivät iske niin puskan takaa aloitettuani Zoloftin. Olen syönyt Sertlania neljä päivää ja haittavaikutukset ovat kyllä aika vittumaiset jo tässä lievemmässäkin lääkkeessä. Kaikki ruoka maistuu pahalta, heräilen aamuyöstä, väsyttää ja olen jatkuvasti uninen, hirveä hedari 24/7 ja tuntuu kuin leijuisin about metrin maan yläpuolella, sillä en tunne kehoani kunnolla. Taisi tullakin tämä sairasloma tarpeeseen, koska ei tässä höyryssä mitään töitä tehdä. Tänään onneksi hedari on hellittänyt sen verran, että tämän merkinnän ylipäätään pystyn kirjoittamaan, vaikka silmät ristissä olenkin. Saa nähdä, miten Zoloftin kanssa käy, sillä noin 40% käyttäjistä tuntee näiden "lievien" sivuvaikutusten lisäksi vielä ahdistuksenkin lisääntyvän. Pää kyllä halkeaa, jos tämän jyskytyksen lisäksi vielä ahdistaakin kymmenen kertaa enemmän.

Sivuvaikutuksista huolimatta vointini on ollut psykiatrikäynnin jälkeen helpompi, vaikka en sitä pillerien piikkiin laskekaan, vaan sen, että minusta tuntuu, että viimein saan apua. Lääkkeiden suhteen vaikutus näyttää olevan se, että ne väsyttävät sellaiseen koomaan, ettei enää jaksa masentua tai ahdistua mistään. Viime yönä heräsin aamusta siihen, että ahdistus oli taas tekemässä tulojaan, joten nappasin ensimmäisen kerran Ketipinoria kaapista. Johan sitten tulikin uni kuin kymmenen kilon lekalla olisi täräytetty takaraivoon. Tänään en ole muuta kuin nukkunut, nuokkunut ja heräillyt. Jos jokin ahdistava ajatus tulee päähän, alkaa yksinkertaisesti väsyttää niin perkeleesti, ettei jaksa enää ajatella.

Saa nähdä, miten tämä tästä etenee. Minulla on aika ensi viikolla ja sain kuulla, että se pitämäni psykiatri ei jatkakaan lääkärinäni, vaan minua alkaa hoitamaan joku muu. Onko ylipäätään mahdollista, että kohtaisi toisen kerran hyvän lääkärin? Kaiken lisäksi sairasloma vaikeuttaa hieman töistä irtisanoutumista. Yritän tässä pakottaa itseni soittamaan huomenna ja irtisanoutumaan, vaikka kusipääesimiehen vittuilut ovatkin tuoreena muistissa. Onneksi äiti ja mies neuvoivat, että sillä ei ole mitään oikeutta tietää sairaslomani syytä, vaan lääkärintodistus riittää. Olisihan se nimittäin pitänyt arvata, että kyseinen henkilö yrittää poissaoloni yksityiskohtia kaivella. Pelottaa myös, että saan uudelta lääkäriltäni haukut, mikäli irtisanoudun, vaikka kiva lääkäri olikin sitä mieltä, että se työpaikka vain pahentaa masennustani.

Nyt taidan taapertaa kauppaan ostamaan suklaata, kun kerran heräsin. Pitää yrittää samalla sysiä pois mielestä sitä, miten negatiivisesti tämä kokopäiväinen nukkuminen ja väsymys vaikuttavat pääsykokeisiin lukemiseen.