Haluaisin jo elää

Ja kyllä, tätä blogia vielä päivitetään. Avun piiriin pääsyn jälkeen tunsin tarvetta ottaa etäisyyttä blogista, koska olen yksinkertaisesti vain niin huono kirjoittamaan mitään positiviista. Lisäksi olen niin taikauskoinen, että jos sanon ääneen tai kirjoitan minulla menevän paremmin, uskon, että sitten alkaakin mennä huonommin.

Kävin myös joka viikko psykiatrisella hoitajalla juttelemassa, mikä on vähentänyt tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. Harmi vain, että kiva hoitaja on melkein koko ajan sairaslomalla; nytkin ajat ovat olleet peruttuina melkein kuukauden, enkä haluaisi ketään muuta työntekijää. Viime viikolla soitti joku ärsyttävän oloinen mies, koska olin pyytänyt, että pääsisin juttelemaan edes jollekin. En vain tosin halunnut jutella sille miehelle ja nyt en ole kuullut mitään asiasta enää viikkoon. Luultavasti ne vihaavat minua, puhuvat kaiket päivät kahvihuoneessa, miten kiittämätön olen ja etteivät enää aio auttaa minua. Niin se menee terveisin masi.

Lääkeannosta on nostettu tähän mennessä jo kaksi kertaa. Ensi viikolla pitäisi nostaa vielä kolmannen. Tuttu tyhjyys on kuitenkin hiljaa palailemassa ja minua pelottaa. En edes osaa sanoa auttoivatko lääkkeet vai olinko vain helpottunut siitä, että minua kuunneltiin. Ainakin pöhnäisyys on hellittänyt ja lääkityksen aloittaessani näin todella yksityiskohtaisia ja jännittäviä unia, mutta nyt näen lähes joka yö painajaisia. Tapahtumat ja henkilöt vaihtelevat, mutta sijainti on aina maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa yritän paeta tai taistella vastaan kammottavia hirviöitä, joiden ulkonäköä en enää herättyäni muista. Yhtenä yönä itkin unessani niin vuolaasti, että heräsin siihen, että minä aivan oikeasti olin itkenyt tyynyni märäksi. Toisena yönä olin unessa lapsuudenkotini sängyssä, mutta pelkäsin hirviöiden ilmestyvän vastapäiseen ikkunaan ja löytävän minut. En ole koskaan ollut niin peloissani kuin siinä unessa. Pelko oli niin käsinkosketeltava, että minua alkaa pelottaa uudellaan, kun vain muistelenkin sitä tunnetta.

Hoitaja onnistui jäämään sairaslomalle juuri, kun olin uskaltautunut puhumaan edes osan ongelmistani ja siinä vaiheessa, kun olisin eniten tarvinnut keskusteluapua. Olen nyt sinnitellyt useamman viikon, joten kaipa jaksan vielä seuraavankin. Se taitaakin olla iskulauseeni: Pitää katsoa huonoja asioita yhä uudestaan ja kestää. Olen tässä kyllä ajatellut vaihtaa iskulauseekseni: Jos katson taakseni, olen mennyttä. Haluaisin oikeasti todella paljon tatuoida sen vasempaan käsivarteeni, josta sitä voisi helposti aina katsoa, kun alkaa ahdistaa. Ajattelin nyt alkajaisiksi taiteilla tussilla. Ja minä jos kuka olen immuuni kaiken maailman korneille tsemppaus-sanonnoille.

Psst. Sertra on myös vienyt kaiken innon petipuuhiin (jota nyt kauheasti ei masentuneenakaan ollut), mutta nolottaa liikaa, että uskaltaisin siitä sanoa lääkärille.