Haluaisin jo elää

Ja kyllä, tätä blogia vielä päivitetään. Avun piiriin pääsyn jälkeen tunsin tarvetta ottaa etäisyyttä blogista, koska olen yksinkertaisesti vain niin huono kirjoittamaan mitään positiviista. Lisäksi olen niin taikauskoinen, että jos sanon ääneen tai kirjoitan minulla menevän paremmin, uskon, että sitten alkaakin mennä huonommin.

Kävin myös joka viikko psykiatrisella hoitajalla juttelemassa, mikä on vähentänyt tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. Harmi vain, että kiva hoitaja on melkein koko ajan sairaslomalla; nytkin ajat ovat olleet peruttuina melkein kuukauden, enkä haluaisi ketään muuta työntekijää. Viime viikolla soitti joku ärsyttävän oloinen mies, koska olin pyytänyt, että pääsisin juttelemaan edes jollekin. En vain tosin halunnut jutella sille miehelle ja nyt en ole kuullut mitään asiasta enää viikkoon. Luultavasti ne vihaavat minua, puhuvat kaiket päivät kahvihuoneessa, miten kiittämätön olen ja etteivät enää aio auttaa minua. Niin se menee terveisin masi.

Lääkeannosta on nostettu tähän mennessä jo kaksi kertaa. Ensi viikolla pitäisi nostaa vielä kolmannen. Tuttu tyhjyys on kuitenkin hiljaa palailemassa ja minua pelottaa. En edes osaa sanoa auttoivatko lääkkeet vai olinko vain helpottunut siitä, että minua kuunneltiin. Ainakin pöhnäisyys on hellittänyt ja lääkityksen aloittaessani näin todella yksityiskohtaisia ja jännittäviä unia, mutta nyt näen lähes joka yö painajaisia. Tapahtumat ja henkilöt vaihtelevat, mutta sijainti on aina maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa yritän paeta tai taistella vastaan kammottavia hirviöitä, joiden ulkonäköä en enää herättyäni muista. Yhtenä yönä itkin unessani niin vuolaasti, että heräsin siihen, että minä aivan oikeasti olin itkenyt tyynyni märäksi. Toisena yönä olin unessa lapsuudenkotini sängyssä, mutta pelkäsin hirviöiden ilmestyvän vastapäiseen ikkunaan ja löytävän minut. En ole koskaan ollut niin peloissani kuin siinä unessa. Pelko oli niin käsinkosketeltava, että minua alkaa pelottaa uudellaan, kun vain muistelenkin sitä tunnetta.

Hoitaja onnistui jäämään sairaslomalle juuri, kun olin uskaltautunut puhumaan edes osan ongelmistani ja siinä vaiheessa, kun olisin eniten tarvinnut keskusteluapua. Olen nyt sinnitellyt useamman viikon, joten kaipa jaksan vielä seuraavankin. Se taitaakin olla iskulauseeni: Pitää katsoa huonoja asioita yhä uudestaan ja kestää. Olen tässä kyllä ajatellut vaihtaa iskulauseekseni: Jos katson taakseni, olen mennyttä. Haluaisin oikeasti todella paljon tatuoida sen vasempaan käsivarteeni, josta sitä voisi helposti aina katsoa, kun alkaa ahdistaa. Ajattelin nyt alkajaisiksi taiteilla tussilla. Ja minä jos kuka olen immuuni kaiken maailman korneille tsemppaus-sanonnoille.

Psst. Sertra on myös vienyt kaiken innon petipuuhiin (jota nyt kauheasti ei masentuneenakaan ollut), mutta nolottaa liikaa, että uskaltaisin siitä sanoa lääkärille.

Nössö

Joo joo, en ole päivitellyt yli viikkoon. Huono ihminenhän tässä ollaan. Aika paljon on tullut pidettyä mölyt mahassa muuallakin. Töihin on nimittäin ilmestynyt klassinen esimerkki Paskahoususta - juuri kun kyseisestä ihmistyypistä päätin jotain kirjoittaa. Speak of the Devil and she appears?
Tämä akka tuntuu olevan jatkuvasti huonolla tuulella, jonka hän on sitten keksinyt purkaa minuun kyttäämällä ja moittimalla pienimmästäkin virheestäni. Pari viikkoa sitten sain mussutusta siitä, että tuotehyllyt eivät olleet täysin suorassa rivissä. Kaikista rasittavinta tässä läskiperseessä on kuitenkin se, että kaikesta kyttäilystään huolimatta hän hoitaa omat hommansa täysin lev(e)äperseisesti ja on nolona naama punaisena, kun esimies saa hänet kiinni moisesta toiminnasta. Voikin sitten arvailla, kenelle Paskahousu kiukuttelee loppu päivän tämän asian johdosta...
Ämmä on jo muun muassa laskenut useamman kerran (ehkä tahallaan) kassani miinukselle ja möllöttänyt sitten syyllistävästi. Myöhemmin onkin sitten paljastunut, että vika olikin laskijassa. Viime viikolla kysyin Paskahousulta neuvoa, jolloin hän pahastui helvetisti siitä, että oli joutunut lyllertämään 20 metriä luokseni omasta mielestään "turhaan".
Tämän jälkeen kamelin selkä katkesi ja kiehuin raivosta koko loppu päivän. Päätin vakaasti sanoa pari valittua sanaa takaisin, mutta kuinkas kävikään; kun minulle päivän päätyttyä tuli viimein tilaisuus kohdata Paskahousu - jänistin. Tuntui, että tilanteesta oli mennyt jo niin kauan, että asian ottaminen esille ei ollut enää järkevää.

Oikeastaan vasta tätä tekstiä kirjoittaessani sisäistin, miten paskamainen tuo tyyppi on minulle ja ansaitsisi saada korvilleen. Jotenkin olen pohjimmiltani onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että tämäkin on vain omaa syytäni. Mutta helvetti, eikä ole. Halveksittavaa, että joku kehtaa käyttää ujouttani hyväkseen. Kaipa olen sen mielestä niin tyhmä, ettei minulla ole mitään loukkaantumisen tunteita.
Mutta mitähän tälle asialle voisi nyt tehdä? Olen nimittäin pahemman luokan pelkuri. Ujouden takia monet luulevat voivansa polkea minut jalkoihinsa miten lystäävät ja valitettavasti ovat siinä myös täysin oikeassa. Olen todella huono puolustamaan itseäni tai sanomaan takaisin. Yleensä jonkinlaisen yllättävän tilanteen sattuessa hämmennyn ja menen aivan lukkoon. Vasta myöhemmin alan päässäni virittelemään todella nasevia vasta-argumentteja ja kiroan pelkuruuttani. Pelottaa, että itsensä puolustaminen vain pahentaa asioita. Jos koulussa yritti puolustaa itseään kiusaajia vastaan, sai olla varma siitä, että kaikki muuttui vain pahemmaksi. Paras keino selviytyä oli leikkiä kuollutta, joka ei tunne mitään. Silloin muut eivät ainakaan saaneet sitä tyydytystä, että olisivat tienneet, miten paljon he todella onnistuivat satuttamaan ja muuttamaan minua.
Onko itsensä puolustaminen koskaan tuottanut toivottua tulosta?

"18-vuotias etsii vielä itseään"

Lause, johon törmäsin hiljattain. Oikeastaan kahdeksikon voisi tuosta vaihtaa mihin tahansa numeroon ja koossa olisi silti tuo loppuunkulutettu virke. Muistan, miten abivuotenakin vielä opinto-ohjaaja neuvoi rauhoittumaan, koska on täysin luonnollista, että tässä iässä vielä etsii itseään. Niin kauan kuin muistan olen ollut siinä iässä. Kysymys kuuluukin, että milloin sitä pitäisi itsensä löytää. Tuntuu, että heti kun ensimmäinen numero alkaa jollakin muulla kuin ykkösellä, itsensä pitäisi löytää jostain saunan takaa. Työkkärinkin konttorirotta totesi virne kuonollaan, että on itsestäänselvää, ettei tästä mun elämästä mitään tule, joten täytyykin hakeutua mahdollisimman pian tuohon kouluun nurkan takana päivystämään ja vaihtamaan vanhusten vaippoja. Sieltä ja vanhempieni suunnasta tuleekin mukavan lannistava paine. Kumpikaan ei usko kykyihini tai välitä siitä, mitä minä haluan. Olen umpikujassa. En halua ryhtyä alalle, josta en pidä, mutta kun hoetaan, etten minä mihinkään muuhunkaan pysty. Jossain sisimmässäni kuitenkin tiedän, että kyllä minä pystyn. Itse asiassa olisin jo pystynyt vaikka mihin, jollen olisi epäonnistumisestani aina niin varma.

Viime yönä ikävä kotipaikkakunnalle oli kova. Itkeskelin läpi yön itseni uneen vain herätäkseni parin tunnin kuluttua toistamaan saman manööverin. Kuitenkin äidille soittaminen stressaa aina, vaikka tuttuun ja turvalliseen olisi kuinka kova kaipuu. Eilenkin eukko oli tavanomainen mukakiireinen ja katkera itsensä. Aina lopettaa puhelun, vaikka haluaisin vielä jutella ja ei koskaan unohda piikitellä jostain. Kaipa se on sitä, "kun hylkäsit minut tänne niin älä enää kuvittelekaan saavasi jotain kuuntelijaa!".

Melkein ainahan tässä on eletty ilman ihmissuhteita, mutta nyt olo on todella yksinäinen. Olen jopa miettinyt netin puoleen kääntymistä, mutta tosiasia on, etten enää jaksaisi huonoja ja pinnallisia kaverisuhteita kuten entisen parhaan ystäväni kohdalla. Siitä lähtien, kun päätin ottaa häneen etäisyyttä, olen miettinyt, olisiko pitänyt sittenkin vain purra hammasta ja ottaa mitä saa. Muutama päivä sitten sain kuitenkin kauan kaipaamani varmistuksen siitä, että tekemäni ratkaisu oli oikea. Hän laittoi viestiä varmaan puolenvuoden tauon jälkeen ja kyseli muutostani. Kun vastasin ja kysäisin hänen kuulumisiaan, niin heti alkoi tuttu vuodatus, miten ahdistavaa ja vaikeaa hänen elämänsä on. Tuli liian elävästi mieleen ne kerrat, kun kaipasin kuuntelijaa omaan ahdistukseeni ja yritin hänelle puhua, muttei sieltä tullut mitään muuta kaikua kuin aiheenvaihto ja keskustelun ohjaaminen takaisin madameen. Kusipäämiehen aikoinaan taas hypättyä syrjään, pamahti hän jälleen luokseni hakemaan lohtua ja mainostamaan hautovansa itsemurhaa. Entä missä hän itse oli, kun minä aivan oikeasti haudoin itsemurhaa?

Olen katkera siitä, että monella tosiaan on jopa useampi sellainen ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta ja joka hyväksyy sellaisenaan. Onneksi minulla on sentään lähes samanlainen suhde mieheeni, vaikkei se tietenkään ystävyyttä täysin vastaa. Tämähän on aina kuitenkin ennen kaikkea parisuhde, eikä mitään turvaverkkoa sen alapuolella ole. Siksi tässä aina pelottaakin.

Elämän suurin valhe

Työhaastattelu nimittäin. Puolituntia istumista kädet täristen, hikoillen ja samalla korvat heiluen väittäen omaavansa iloisen, reippaan ja ahkeran mielen. Tosin mitä vittua sitä pitäisi sanoa. Ei tässä maailmassa pääse duuniin kertomalla edes puolitotuutta puhumattakaan siitä, että kertoisi sosiaalisen ja vastuuntuntoisen sijaan olevansa ujo ja väsyvänsä helposti, mutta tekevänsä parhaansa, koska sitä rahaa tarvitaan. Tuokin tosin olisi kaunisteltu versio minusta, koska oikeastaan olen kärttyinen laiska erakko ja vihaan asiakkaita.

Kaiken lisäksi astuttuani huoneeseen kimppuun hyökkäsi heti joku ylipirteä ihmissuhdekone papattamaan. Viime sosiaalisesta tilanteesta on kauan ja tunsin saavani paniikkikohtauksen. Pelko muuttui pikku hiljaa samalla kuitenkin myös närkästykseksi, kun aloin ymmärtää, millaiseen riistotyöpaikkaan on tullut taas tungettua nokkansa. Haastattelussa oli myös joku pieni anorektikkotyttö, joka innostuksen pilke silmäkulmassa kehui haban kasvamisen 20 kiloisia kuormia nostaessa mitään syömättä kuulostavan vallan mainiolta. Harrastuksena tietenkin hänellä oli kuntosali. Valehtelin, että niin minullakin. Toinen tyttö taas vastasi täydellisesti joka kysymykseen ja minua jaksoi ihmetyttää, miten esimies edes haastattelun vaivautui pitämään, sillä kaikki vastaavat kysymyksiin kuitenkin juuri niinkuin hän haluaa. Saisi olla joko aika tyhmä tai sossun haastatteluun pakottama, jos muuta vastaisi.

Oma motivaationi valehdella työpaikan eteen kuitenkin karisi aika paljon opittuani, mitä paskaduuni sanan varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa. Siksi en juuri provosoitunutkaan kahden muun hakijan antaessa työnantajan kuulla mitä haluaakin eli rakkaudesta orjapiiskuria raskasta työtä kohtaan ja halusta vaihtaa vapaapäivätkin työvuoroihin vartin varoitusajalla. Perseennuoleskelu on nimittäin turhaa, sillä kaikki huoneessa istuvat on jo päätetty palkata. Tämänkin firman maine työpaikkana on netissä kaikkien nähtävillä, joten sen pitää ottaa, mitä tarjotaan.

Juuri ennen haastattelun loppua huomasin repineeni kiivaasti kynsinauhojani koko istunnon ajan ja kaiken lisäksi aukaisseeni isomman suonen. Verta pulppusi muhkeasti ja pyyhin sen äkkiä toiseen kämmeneen ja toivoin, ettei loppukädenpuristuksia tarvitse suorittaa. Kyllähän ne sitten tietenkin täytyi ja jäin miettimään, jäikö mieleen kummallinen kättelyni vai sen jälkeen verestä märäksi jäänyt koura. Nähtävästi kumpikaan näistä ei valitettavasti kuitenkaan ollut este, sillä puhelinsoiton mukaan sain odotetusti paikan. Edessä on nähtävästi lisää kärsimyksentäyteisiä vuoroja jalat maitohapoilla ja asiakas valittamassa siitä, että valikoimassa on vain mansikka- ja banaaniviiliä, mutta Hän haluaisi ostaa mustikkaviiliä, joten nyt minun pitäisi se mustikkaviili jostain Hänelle paskoa.

Mietin, miten joustamattomassa ja raskaassa duunipaikassa saan luettua pääsykokeisiin ja suoritettua verkko-opintojani. Mitä jos jään taas ilman opiskelupaikkaa? Mitä jos saan burn outin? Mitä jos annan periksi? Ahdistaa ja pelottaa, miten moni asia voikaan mennä pieleen. Kaiken lisäksi sovin jo pari kuukautta sitten erään kasvattajan kanssa ottavani häneltä rotukissanpennun, jonka olen suunnitellut jo kauan hankkivani. Pennun piti ensin syntyä heinäkuussa ja nyt ajankohta onkin venynyt elokuun puoleenväliin. Vittu jos tässä on tapahtunut nyt jonkinsortin kusetus. Vai olenkohan taas vain epäluuloinen itseni?

Tuntuu, että ne pienetkin hyvät asiat jäävät tulematta. Onhan tässä jo pidempään odotettu vaikka mitä.

Valo risukasassa on peruttu

Mua vituttaa. Olen ollut vaikka kuinka kauan suoraan sanottuna vähällä tappaa itseni. Tämä viimeisin kuukausi on jostain syystä ollut erityisen puuduttava. Kun tunteet ovat melkein kokonaan kadonneet, on ollut yhä vaikeampaa perustella itselleen, miksi tästä helvetistä ei pitäisi tehdä loppua.

Olen nyt itkenyt parina yönä itseni uneen. Viime yönä joskus siinä kolmen aikaan aamusta tunsin jonkinlaista eheytymistä. Elämässäni tulee viimein muuttumaan jokin, vaikken opiskelemaan tänä vuonna pääsisikään. Sitten aloinkin jo tuntea innostusta. Oli helpottavaa taas tuntea asioista kuten niistä kuuluukin ja näin jopa sen kuuluisan valon tunnelin päässä.

Onkin siten luonnollista, että tänään on tullut pelkkää paskaa tupaan. Olen lopen väsynyt tähän teatteriin. En jaksa enää esittää, että mikään ei olisi vialla. Tuntuu, että tällainen teeskentely rasittaa psyykettäni kymmenen kertaa enemmän kuin märehtiminen. Puhumattakaan siitä, jos sitä joutuisi tekemään 24/7.

En tiedä, haluanko muuttaa yhteen, vaikka vanhempien kanssa asuminen lisääkin itsetuhoisia ajatuksia. Höpön kanssa eläminen asettaisi kaksi vaihtoehtoa; jatka teeskentelyä ja kärsi enemmän, tai kärsi avoimesti normimäärä ja tule jätetyksi. Ensimmäinen tappaisi hitaasti ja kivuliaasti, toinen taas vain olisi plus miinus nolla. Tosin saisin kuitenkin lopulta vakuutettuani itseni siitä, että teeskentely olisi ollut parempi vaihtoehto (not) ja siten tekosyyn vihata ja osoitella sormella itseäni vielä enemmän.

Helvetti, kun olen kuullut kauhutarinan niistä, jotka dumppaa kumppaninsa näiden sairastuttua psyykkisesti. Tapailin itse ennen Höpöä kyseistä kauhutarinaa. Kyseinen oli juuri eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, ja kun naamani on selvästi sellainen, joka saa muut tuntemaan pakottavaa tarvetta avautua ongelmistaan vasten tahtoani, sainkin sitten tietooni, että eron syy oli kihlatun masennus ja syömishäiriö. Tapani mukaan esitin siinä ymmärtäväni, vaikken todellisuudessa ymmärtänytkään muuta kuin sen, kuinka paskalta siitä kihlatusta täytyi tuntua, kun ensin on masi ja bulimia, ja vielä mies hylkää sen takia. Pelottavinta oli, ettei kyseinen ollut edes mikään itseään täynnä oleva persläpi, vaan kiltti ja herkkä ihminen.

En koskaan kertonut kyseiselle eläväni itsekin ärhäkän masennuksen kanssa, vaan yksinkertaisesti lopetin tapailut siihen. Tarina kuitenkin jätti perseeseen pelon ja antoi masille suukaupalla lisää purtavaa, jotta vakuuttaisi minut siitä, etten koskaan voisi hakea avoimesti tukea ihmisiltä ympärilläni. Onko jokin vallitseva käsitys, että on ihan ymmärrettävää, jos joku sairastaa henkisesti, kunhan se henkilö ei tuo sitä millään tavalla muiden elämään? En tiedä. Tiedän kuitenkin, että ainakin itselleni olisi helpottavaa edes joskus saada itkeä olkapäätä vasten ja huutaa, miten paha on olla, eikä aina nyyhkyttää salaa pimeässä tyynyä vasten, kirjoittaa angstintäyteisiä päivityksiä blogiin ja päiväkirjaan, ja aina muuten esittää esittämistään iloista ja reipasta.

Ehkä kaikki tietävät minua paremmin, että on oikeus ajatella vain itseään. Minä en niin tee, enkä siksi haluakaan "pahoittaa" kenenkään mieltä niin vähäisen asian kuin itseni takia. Omatuntoni ei ikinä sallisi kenenkään hylkäämistä henkisten vaikeuksien vuoksi. Ei edes silloin, kun kiittämätön ystäväni jatkuvasti kaatoi niskaani tunnevammaisen miehensä metkuja, ja siitä hyvästä sai minut ahdistumaan yöllisiin paniikkikohtauksiin asti. Itsehän hän vain tylysti vaihtoi puheenaihetta, kun hänelle joskus yritin omasta tilastani puhua.
Onpa outo tunne, kun oli pakko myöntää itselleen, miten hyvä ihminen sitä onkaan moneen muuhun verrattuna, vaikka onkin kasvanut ajatellen itseään pahana, epäonnistuneena, kusipäänä jne.

Tosiasia kuitenkin on, etten voi millään tietää, miten Höpö minuun ja päähäni pidemmän päälle suhtautuu, jollen koskaan ota siitä selvää. Nyt se taitaa kuitenkin olla vihainen minulle. Harmi vain, että niinkin turhasta asiasta kuin siitä, että menin sanomaan: "musta tuntuu, etten ymmärrä ketään". Lähinnä ex-ystäväni paskamaiseen käytökseen tuo liittyi, mutta näköjään ukolla oli jokin oikeus ottaa siitä(kin) itseensä. Eipä kai tässä voi edes mitään "oikeasti sanon tämän, koska olen niin masentunut ja yksin sen kanssa, mutta ei sitä kukaan muu tajua kuin minä" -tyyppistä piilosurkuttelua harrastaa. Silloin harvoinkin, kun naamio hetkeksi on kasvoilta pudonnut saa jo kuulla: "älä oo negatiivinen :(". Tietäisitpäs vaan.

Voi kumpa sä jättäisit mut niin mä voisin tappaa itteni

Ajattelin, että tekisi mieli kirjoittaa tänne, muttei ole mitään kirjoitettavaa. Sitten samantien jo olikin. Kauhea paniikkikohtaus nimittäin. Pitäisi varoa, mitä toivoo. Joskus pelkkä kadonnut lappunen on tarpeeksi saadakseen aikaan sen, että kaikki stressi ja pelko räjähtää pitkin seiniä.

En edes osaa pukea sanoiksi tuntemuksiani tällä hetkellä, mutta paskat ovat. Ajatus ei yhtään kulje kuin päässä olisi jokin putki tukossa. Edes yksinkertaiset lätinät eivät millään meinaa tulla ulos sieltä. Ehkä olen lukenut ja stressannut liikaa. Miksi sitten koko ajan tuntuu, että olen lukenut ja stressannut ihan liian vähän? Jokainen hetki, kun olen lukematta ja viivästyn aikataulusta (mikä vahvasti johtuu siitä, että olen stressistä liian uupunut) tuntuu synniltä ja omatunto kälättää koko ajan korvaan. Tänäänkin oli tarkoitus lukea, mutta kiitos postin, liian lyhyen varoitusajan ja sen stressin, päätin suoda itselleni vapaapäivän. Kyllä mulla oikeasti olisi tää yksi päivä varaa joustaa, mutta enköhän kaiva kohta kirjan esille ihan vain rankaisumielessä.

Kaikki elämässäni on tällä hetkellä kyseenalaista. Onko tämä varmasti, mitä haluan. Onko tämä kaiken arvoista. Onko tämä minulle edes mahdollista. Valitsinko taas väärin. Mitä jos hukkaan vain aikaani. Mitä jos menetän sen ja sen. Mitä jos menetän hänet. Mitä jos joudun katumaan. Mitä jos minusta ei tule mitään, koskaan. Mitä jos joudun myöntämään itselleni sen. Mitä jos tapan itseni. Ahdistuneella porskuttamisella, jota myös elämäkseni kutsutaan, ei ole suuntaa, eikä tarkoitusta, ei mitään varmuutta. Ahdistaa ja pelottaa.

Itkeminen aurinkolasit silmillä on niin klisee. Mietin, etten voi edes kuvitella itseäni mihinkään muuhun kuin tämänhetkiseen elämään. Kotoonta poistumisen pelkäämiseen, saksilla leikkimiseen ja itsevihaan. Miksi mikään ikinä muuttuisi, kun olen tähänkin mennessä aina palannut lähtöruutuun. En jaksa uskoa onnistuvani, mutta kun en usko pelkään, etten siksi onnistu. Välillä tuntuu, että olisi helpompaa raivata ne harvat esteet tieltään, jotka estävät itsemurhan, kuin raivata ne monet, jotka estävät paremman elämän. Olen liian heikko jaksaakseni siirtää niitä. Ajattelen usein, etten ansaitse Höpöä. Kun mietin asiaa järjellä, en löydä yhtäkään hyvää syytä, miksen ansaitsisi. Se ajatus on kuitenkin syvällä ja vaikea kaivaa kokonaan pois. En ansaitse mitään, vaikkei kukaan tiedäkään miksi.

"Mutta sähän olet aina niin iloinen."

Rytmihäiriö. Ehkä kun on halunnut kuolla näin kauan niin lopulta keho yrittää totella päätä? Siinä hiestä märkänä, peiton alla täristessä ja henkeä väkisin keuhkoihin vetäessä toivon hetken, että se sydäri todella tulisi ja kuolisin. Taisi tullakin vain paniikkikohtaus, muttei loppuun asti. Tulisi nyt edes kunnolla niin ehkä tämä menisi ohi. Mutta sydän hakkaa kuin vereni olisi bensiiniä ja henkeä voi vetää vaikka kuinka syvään tuntien silti yhä tukehtuvansa.

Höpö soittaa pahaan aikaan. Vuodatan itkien ensi kerran kaiken ahdistuksesta ja masennuksesta. Terapiat, kouluajat, kaikki. Se pelästyy, muttei vaikuta järkyttyneeltä. Puhutaan ja ahdistuksen kuristusote alkaa hellittää, kunnes se sanoo "sun masennus voi joskus vaikuttaa meidän suhteeseen, nyt mua pelottaa, että masennut johonkin mussa". Yritän selittää, etten ymmärrä, miten voisin yhtäkkiä masentua johonkin toisessa ihmisessä, kun masennun vain kaikkeen itsessäni. Tällä hetkellä olen masentunut itsessäni siihen, että edes otin koko asian puheeksi. En halunnut enää yhtään enempää pelkoa suhteeseemme, omassa siivussani sitä on jo ihan tarpeeksi. Miten sitä aina pohjimmiltaan tietääkin, että jotkut asiat kannattaa lakaista maton alle vaikka olisi kuinka paha olla? Asioista puhuminen ei aina merkitse helpotusta.

En jaksa tätä paskaa. Olen kyllästynyt kertomaan itsestäni syvästi inhoamani, mutta silti niin olennaisen osan ja vastaanotto on aina tämä. Miksi on niin helvetin vaikea tajuta? Tämä ei ole oma valintani. Kuka muka haluaisi valita elämän muiden hämmästeltävänä, että hei mikset sä vaan voi ajatella positiivisesti. Minä en rakasta vihata itseäni ja nyt myös pelätä, että rakastamani mies ei enää tunne minua kertomani jälkeen. Mä en tiedä mitä muuta tehdä kuin pelätä.

Love is like a bullet in the head

Eilen puhuin pitkästä aikaa parhaan ystäväni kanssa, johon välit eivät ole viime aikoina olleet niin parhaat. Nainen oli viimein jättänyt narsistisen Kusipäämiehensä, mistä olin hyvin ylpeä. Oli kyllä aikakin, sen verran rankkoja juttuja sain kuulla miehen touhuista. Narsisti on nykyään aika yleinen haukkumasana kiitos näennäispsykologisten perusjunttien, jotka viljelevät sitä ympäriinsä jokaisesta pikkupaskiaisesta tietämättä termin oikeasta määritelmästä juuri mitään. Todellisuudessa kyseisen persoonallisuuden omaavia ihmisiähän lienee hyvin pieni prosentti. Valitettavasti Kusipäämies oli täysin ehta pesunkestävä narsisti. Käsittämätöntä, miten joku voi olla niin julma, valehteleva, petollinen ja manipuloiva paskiainen rakkaalleen kuin Kusipäämies. Vuosien petosvyyhti sitten putosi ystäväni syliin kiitos naisen vaiston, joka sai hänet tarkastamaan muutaman faktan. Olen aina inhonnut sitä miestä ja vaistosin alunperinkin, että sen touhut ovat todennäköisesti jotain järkyttävää, mutta ystäväni oli rakastunut, eikä epäillyt miehen vilpittömyyttä, vaan antoi tämän manipuloida jopa ystävyyssuhteitaan. Nyt mies ei jätä häntä rauhaan; kyttää, seurailee kadulla ja yrittää painostaa suhteen jatkamiseen, vaikka väkisin.

"Et tiedäkään, miten kauheelta musta tuntuu." Sanat, joihin ei voi koskaan vastata, että kyllähän tiedän, vaikka oikeasti aika hyvin pystyin tunteen kuvittelemaankin. Lähes koko yön ystävääni lohdutettuani makasin lopulta loppuyön ja aamun silmät päässä seisten pystymättä nukahtamaan kauhea ahdistus kylkiluiden alla. Vaikka olenkin omalta osalta vähän ilkeä kusipää, olen myös hyvin empaattinen ihminen. Alan kantaa jättimäistä tunnetaakkaa muidenkin puolesta. Yksi syy siihen, miksi otin ystävästäni aikoinaan etäisyyttä liittyi juuri siihen, etten enää kestänyt hänen ja Kusipäämiehensä suhteen ympärilleen levittämää petosta ja pahaa oloa, joka tarttui heti minuun yliherkkien empatiasarvieni välityksellä. Nytkin viimeisiään vedellessään se suhde syövyttää myös omaa uskoani ihmisiin. Ihan kuin se uskoni ei olisi jo valmiiksi lähes puhki kulunut.

Eilen ystäväni kaatoi kaiken ahdistuksensa niskaani, mikä tietenkin oli ymmärrettävää hänen oman olonsa helpottamiseksi. Tosin minusta tuntui sen jälkeen kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle. Miltä tuntuisi saada vuosien suhteen jälkeen tietää, että kaikki onkin ollut valhetta? Että, kun toinen on vuosia sanonut rakastavansa ja olevansa täysin rehellinen kanssasi, on hän silloinkin valehdellut päin näköä silmät kirkkaina. Ja sinä olet kaiken uskonut. Kuitenkaan ei ole ollut kyse muusta kuin kontrollista, vallankäytöstä ja sairaalloisesta riippuvuudesta toiseen saadakseen pönkitettyä omaa egoaan. Voin sanoa, että moinen olisi hyvin traumaattinen kokemus. Pelkästään ajatus sai minut hyperventiloimaan. Itse en moisesta pääsisi yli ilman pitkää sairaalajaksoa.
Mitä jos omassa suhteessani tapahtuu jotain vastaavaa? Mitä jos se on jo hiljalleen tapahtumassa selkäni takana, mutta minä en vain huomaa, koska uskon valheet? Vainoharhat nostivat rumaa päätään siinä yön tunteina ja nostavat yhä kaiken ahdistuksen keskeltä. Kuten aina aloin kuvitella kaikkia pieniä muka selittämättömiä asioita ja yhtäkkiä kaikessa muka olikin järkeä, vaikkei sitä missään ollutkaan, ja päädyin lopputulokseen, jota olin koko ajan etsinytkin. Pelkään sekoavani.

"Milloin tää helvetti oikein loppuu?" Kysymys, jonka olen itse kysynyt monesti ja jälleen myös lause, johon en osaa sanoa mitään. Olen itse elänyt omaa masennus- ja pelkohelvettiäni jo monta vuotta, eikä sille näy loppua. Joskus se helpottaa muuttuakseen jälleen vain pahemmaksi, mutta niinä helpotuksen hetkinä pitää yrittää nauttia siitä, mistä voi vielä nauttia. Olen yrittänyt oppia räpiköimään eteenpäin ajattelematta helvetin loppumista tai sitä, että omakin rakkaani voi yhtä hyvin iskeä veitsen jo valmiiksi arpiseen, luisevaan selkäriekaleeseeni. Minun ja ystäväni välillä oli tuon lauseen jälkeen hyvin pitkä vaivautunut hiljaisuus.

Elämän välttelyä

Sosiaalinen pelko jos mikä opettaa välttelemään asioita. Viikko sitten Höpö kysyi, mentäisiinkö kaatamaan kuppia sen kavereiden luo. Olen halunnut päästä tuulettumaan jo ties kuinka kauan, mutta en ole nähnyt ihmisiä edes sitä vähää, mitä ennen näin Blondien seurassa. Sitä paitsi minusta tuntuu, etteivät Höpön kaverit koskaan ole edes pitäneet minusta. Seurue koostuu pääasiassa miehistä, joilta ei varmaan edes pidä odottaa mitään erityisiä tutustumisyrityksiä, mutta porukan kaksi naista ovat täysiä pässejä, eivätkä ole koskaan edes yrittäneet jutella kanssani, jollei sitten teinimäistä hihitystä, vilkuilua ja kännistä kuiskuttelua selän takana lasketa heidän mielestään joksikin älylliseksi keskusteluksi. Onpa minulla silti mennyt paremminkin, sillä vielä viime kesänä en välittänyt niistä ämmistä, vaan jopa pyysin Höpöä tiedustelemaan bileitä, koska halusin juhlia, olla kännissä, tanssia ja pitää hauskaa Höpöni kanssa ja ehkä tutustuakin muutamaan pallinaamaan siinä alkoholin tuomassa sosiaalisessa harhassa.

 

Olisinhan halunnut mennä nytkin, mutta en mennyt. Taisin valehdella jotakin tyyliin, ettei huvita juoda nyt. Kaipa onnistuin vakuuttamaan itsenikin siitä, etten vain halunnut juoda, sillä illalla ei enää edes tehnyt mieli juhlia. Jostain syystä laitoin silti partymeikit ja 90-luvun glitteripaidan ja kuvittelin koko illan lähteväni baariin. Olo oli aika säälittävä. Ehkä pystyisin vielä elämään itseni kanssa, jos uskoisin sen, että ne ihmiset ovat niin ilkeitä, ettei kuitenkaan kannata mennä. Joskus onnistunkin vakuuttamaan itseni tästä, mutta sisimmässäni tiedän, etten mennyt, koska mua ei ahdista nimenomaan se, että ehkä joku on ilkeä, vaan ylipäätään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisten kanssa, jotka odottavat, että puhun niille, otan kontaktia, osallistun keskusteluun, vastaan tosi rennosti ja tyhjentävästi, kun kysytään ja olen siis tarkkaanottaen s o s i a a l i n e n. Mutta kun en pysty sellaiseen, en vaikka haluaisin ja keksisinkin jotain sanottavaa. Olen silti vain ihan hiljaa ja ahdistunut ja ahdistukseni täyttää koko huoneen ja tuntuu kuin kaikki pystyisivät haistamaan sen minusta. Haluan sanoa jotain, mutta samalla pääni hokee mantraa, ettei kukaan vain kysyisi minulta mitään. Ja voi sitä helvettiä, jos jossain mielenhäiriössä onnistunkin sanomaan jotain; koko porukka kääntyy katsomaan täysin vaiti ihmetellen, että sanoiko se jotain ja kuulen, miten sydän hakkaa ja tunnen, kun naama alkaa hiljalleen muuttua yhtä punaiseksi kuin hiukset.

Ehkä pitäisi tuntea nyt iloa siitä, mten hyvin onnistuin taas välttämään mokoman vaikean sosiaalisen tilanteen. Olen lahjakas elämään sellaisessa omassa pikku maailmassani, joka koostuu lähinnä "mitä jos" ja "sitten jos" -haaveilemisesta. Mitä jos minusta tuleekin sitä ja sitä ja olenkin yhtäkkiä tyytyväinen itseeni ja onnistunut elämässäni. Sitten jos olenkin jo viiden vuoden päästä täysin muuttunut niin voin tehdä sitä ja sitä ja sitä, odottakaas vain. Onhan se mukava haaveilla siitä sosiaalisesta elämästä, urasta ja itsetunnosta jne, vaikka se samalla onkin siltä tosielämältä pakenemista, että olen täysin hukassa, enkä ollenkaan tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sitä haluaisi kokea kaikkea ja elää elämäänsä, mutta ei voi, kun ei kerran pysty edes kohtaamaan toisia ihmisiä. Koko elämä edessäpäin näyttää pelkältä ihmisten välttelyltä ja tyhjiltä haaveilta ihmissuhteista. Ei tosin ihme, että jotain niin epämiellyttävää ajatusta haluaa paeta sinne haavemaailmaan. Tuntuu pahalta valita tulevaisuuden ammattiakin tietäen, että jonkinlaisia sosiaalisia kanssakäymistaitoja tarvitaan kaikkialla ja miettiä, tulenko koskaan edes kenenkään palkkaamaksi. Valitettavan moni itseään niin helvetin ymmärtäväisenä ja fiksuna pitäväkin ihminen tulkitsee ujouden eräänlaisena epäystävällisyyden muotona, jonka nähdään johtuvan ylimielisyydestä, kylmyydestä tai sitten silkasta töykeydestä. Kuten töykeys, täytyy ujoudenkin olla ihmisen oma valinta käyttäytyä huonosti ja muita alentavasti, joten tökeröllä "ei tarvitse olla noin hiljainen" -kommentilla saa toki tökkästä.

Oma ujouteni yleensä ennakoidaan jonkinsortin ylimielisyydeksi. En ole täysin perillä miksi, mutta luulen sen jotenkin liittyvän omaan turhamaisuuteeni eli siihen, miten tykkään valita vaatteeni ja laittaa naamaani ja tukkaani. Olen nimittäin kuullut muutaman kerran ujoudestani herneenpalon perseensä työntäneiltä henkilöiltä, että ulkonäköni ja vaatteeni eivät sovi persoonallisuuteeni. Kieltämättä naurettavin ja samalla myös raivostuttavin kuulemani kommentti. Pitäisikö minun siis pukeutua kuin joku 80-vuotias mykkä eunukki, jottei ulkonäköni tuota ihmisparoille vääränlaisia mielikuvia? Toinen mitä välillä on saanut kuulla jostain ujosta ihmisestä puhuttaessa on, että vaikuttaa persoonattomalta. Rumasti sanottu ja vielä täysi valhe. Itse olen ainakin huomannut niin itseni kuin myös muiden kohdalla, että ujot ihmiset ovat yleensä juuri niitä kaikkein moniulotteisempia ja värikkäimpiä persoonia. Ylipäätään kenen tahansa kutsuminen persoonattomaksi on typerää, sillä jokainen ihminen ilman mitään muttia on jo persoonallisuus. Jos pitää valita niin tylsimpiä ihmisiä ovat ne lätynlevittelijät, joiden pitää aina olla joka paikassa niin muka ystävällisinä ja puheliaina, ja kuoren alla ovatkin tosi ennakkoluuloisia ja epävarmoja.

Olen tuntenut viime päivät oloni vielä tavallista epävarmemmaksi ja tunnen edelleen. En tiedä johtuuko se toisesta osapuolesta vai siitä, että tulevaisuuteni ylipäätään on niin epävarma. Olen myös miettinyt koko viikon, olisiko Höpö halunnut mennä sinne bileisiin ja eikö se mennyt, koska minä en mukamas halunnut. Kyllä se sanoi, ettei sille ole mitään väliä, eikä myöskään olisi jaksanut olla kännissä, mutta ehkä ollaan kummatkin valehtelijoita. Onpa tuo nyt tuntunut viime päivät etäisemmältä ja kiukkuiselta. Ehkä se kiroaa mielessään tätä riippakivi luuseri ämmää, jonka kanssa sosiaalinen elämäkin kärsii. Toivoin, että se olisi vain sanonut haluavansa lähteä ja siten pakottanut minutkin lähtemään. Toisaalta samalla pääni hoki taas mantraa, jottei Höpökään haluaisi lähteä.

Autumn mood swings

Tajusin juuri, että masennuksessani on kaksi päätä, jotka sotkevat elämääni vuorotellen jopa päivittäin. Kuten tänä päivänä. Yleensä vietän aikaani nynnymasennuksessani, johon kuuluu vitunmoinen epävarmuus, itsesääli ja kaikkien menettämisen pelkojen aikaansaama äärimmäinen mielyttämisenhalu. Tässä tilassa olen jopa ihan helppoa seuraa, koska en uskalla/kehtaa valittaa mistään vaikka olisi kuinka paha olla ja varon muutenkin koko ajan sellaisia tekojani ja sanomisiani, jotka saattaisivat romuttaa muiden minusta saaman kuvan täydellisenä vahvana (joskin epätäydellisenä ja heikkona) ihmisenä ja johtaa hylätyksi tulemiseen. Tällaisiksi sanomisiksi/teoiksi luokittelen tietenkin jokaisen pienimmänkin tunteenpurkauksen tai finnin naamalla, mikä on ilmiselvästi aika perseestä, sillä niiltähän ei välty Erkkikään.

Nynnyilyn onkin sitten epätasapainottamassa känkkäränkkämasennus. Känkkäränkkään kuuluvat nynnyilyn tasapaksusta maailmasta putoaminen täysin puskan takaa pöllähtäviin vihanpuuskiin, johon liittyy voimakas ahdistus ja ajatus "vittu millään mitään väliä oo". Yleensä saavat alkunsa pienistä ja vähäpätöisistä, mutta yhä vittumaisista asioista kuten tänään siitä, että olisin halunnut syödä meksikolaisessa ravintolassa, mutta Höpö sanoi, että pitää mennä pizzalle, koska auto oli korjaamolla pari tuntia. Kaikki sovittelunhaluni, ainainen joustavuuteni ja jatkuva pelkoni itsehillinnän menettämisestä ilmeisesti saivat viimeisen naulan arkkuunsa, koska aloitin tahtomattani omissa mittasuhteissani massiivisen pitkän mykkäkoulu-, kiukuttelu- ja tiuskimiskohtauksen. Minä, joka ei koskaan harrasta noita monien parisuhteiden lapsellisuuksia ja nolouksia, vaan pidän kaiken sisälläni. Päässäni vallitsi ääretön vitutus kaikkea ahdistusta kohtaan ja sitähän ei elämästäni puutu. En ollut silloin masentunut ja voimaton, vaan olin masentunut ja vihainen. Olin vihainen ainaiselle pahalle ololleni, olin vihainen rumuuden tunteelleni, olin vihainen nössöydelleni, olin vihainen syntymälleni ja olin vihainen siitä, että Höpö oli niin ymmärtäväinen, pyysi anteeksi ilman syytä ja sanoi rakastavansa minua. Olin vihainen, että joku rakastaa minua. Enhän minä ansaitse sellaista. Olisin halunnut selkkää kiukkuani lopettaa kaiken ja heittäytyä alas sillalta.

Höpö oli aika pihalla ja niin olin tavallaan minäkin. Tiuskin Höpölle ja oikeastaan itsellenikin, että olin vain väsynyt flunssasta ja paskaduunista. Oikeasti olin vittuuntunut vihanpuuskastanikin, sillä tiedän, että känkkäränkässä on se ikävä puoli, että vaikka se onkin hyvä keino päästää ulos kontrollihöyryjä, seuraa siitä nynnyilyn väistämättä palatessa kauheat omatunnontuskat ja morkkis siitä, että käyttäytyi rakkaitaan kohtaan niin epätäydellisesti. Tämä kerta ei ollut poikkeus ja kymmenet kerrat Höpöltä kysyttyänikin "oonhan susta vielä ihana, vaikka olinkin tänään niin vaikee?" pelkään yhä, etten pian enää kelpaakaan, koska nyt Höpö on (jälleen kerran) nähnyt, etten ole täydellinen. Kaiken lisäksi pelkään nyt sitäkin, että menetän itsehillintäni töissä, jossa haaveilen useammin kuin kerran minuutissa dippaavani jonkun rasittavan pikku paskiaisen pään rasva-altaaseen. Ehkä masennus on alkanut viimein tuhota aivojani kunnolla ja kohta minusta tulee samanlainen väkivaltainen huutaja kuin isästäni.

Yöllistä itsekidutusta

On sellaisia asioita, joita ei halua nähdä. Tai pikemminkin asioita, joiden näkemisestä ei seuraa mitään hyvää, mutta silti on liian utelias ollakseen "vilkaisematta" ja lopulta alkaa aina kaduttaa. Vähän niin kuin se video, jossa muijat syövät toistensa paskaa kiposta. Minulle paskaa syövien muijien näkemistä vastaa lähinnä googlehaku "miten sinua on kiusattu ja miten menee nyt". Onpa taas ahdistuspaukama rinnassa. Olen yrittänyt hokea itselleni, etten ole tuomittu olemaan koko elämäni ahdistunut ja yksinäinen. Että persoonallisuus kehittyy vielä pitkään ja vaikka alku olisikin ollut pelkkää paskamyrskyä, paistaa se päivä vielä risukasaankin, kun vain saan lisää ikää ja sitä kuuluisaa itseluottamusta. Nytpä menin lukemaan keskustelua aiheesta, jossa suurinta osaa vastanneista ovat seuranneet itsetunto-ongelmat ja ujous läpi elämän. Monia on myös kiusattu sen takia, että ovat hiljaisia. Jotakuta oli kiusaaminen seurannut vielä aikuisiälläkin työpaikasta toiseen edelleen siksi, että on hiljainen. Aika masentavaa, miten köyhää vielä aikuisten ihmistenkin suhtautuminen voi olla ujouteen, mutta totta on, että yllättävän monet paskiaiset elävät kuplassa, jossa pystyvät pokkana pitämään itseään hyvinä ja fiksuina ihmisinä levittäen samalla suvaitsemattomuutta ja mielipahaa ympärilleen. On kuin porukka päästelisi tyytyväisenä valtavia pierujaan ihmisten keskuuteen poistuen sitten itse huoneesta teeskentelemään, että ovat vitun häveliäitä ja täydellisiä.

Minusta on ikävää, että nössö nälvijät käyttävät hyväkseen sitä, että joku on niin vitun ujo "nössö", ettei kuitenkaan uskalla/osaa sanoa mitään takaisin tai ei halua joutua kiven sisään otettuaan nälvijästä niskalenkin ja paiskattuaan tämän ulos ikkunasta, vaikka mieli tekisikin. Minusta on ikävää, että luettuani noita stooreja olen aivan varma, että minusta tulee se, jota aina sorsitaan ja joka saa pitää roolinsa hiljaisena kärsijänä koko loppu elämänsä. En taaskaan ollut näkevinäänkään stooreja, joissa oli onnellinen loppu, vaikka olisin voinut imeä aivan yhtä hyvin ne itseeni.  
En kai vain sitten millään näe itselläni onnellista loppua.
Kaduttaa taas, kun piti mennä lukemaan, vaikka linkkiä avatessakin tuli automaattisesti mieleen "varmana ahdistun tästä". Kaipa tässä vaiheessa olisi pitänyt jo oppia karsimaan noita turhia ahdistuksenlähteitä ja keskittyä hokemaan itselleen positiivisesta tulevaisuudesta, vaikka se sitten olisikin bullshittiä. Olen myös ihan vain huvin vuoksi googlettanut "mistä tietää pettääkö kumppani" ja nyt minulla on ollut viimeiset kaksi viikkoa aivan tajuttomat vainoharhat. Eipä tietenkään siinäkään mitään järkeä ole. Vittu tää ämmä mun pään sisällä on sekaisin kuin seinäkello.

Very Crappy Birthday to You

Taas tuli vanhennuttua vuodella. Syntymäpäivät eivät ole kivoja sen jälkeen, kun on täyttänyt 18. Sen jälkeen niistä katoaa kaikki hohto ja alkaa ajatella vain, että vittu mä oon vanha. Syy kuitenkin, miksi minä niitä vihaan on pääsääntöisesti se, että syntymäpäivä on päivä, jolloin mitataan ihmisten arvostus sinua kohtaan. Päivä, jolloin minunlaiseni näkymätön ihminen herää aamulla ahdistuneena siihen, muistaako kukaan niistä harvoista, joiden hän uskoo edes vähän välittävän, lähettää niitä onnitteluja tai jopa ostaa lahjan. Toisin sanoen syntymäpäivä on vähän samanlainen kuin joulu; se on jokavuotinen muistutus yksinäiselle ihmiselle siitä, miten yksin hän onkaan. Siinä istut yksin tietäen, että sinulla on syntymäpäivä, muttei kukaan muu sitä muista. Kuitenkaan et voi sanoa mitään, koska silloin paljastaisit kaikille olevasi heikko, kun välität jostain loppujen lopuksi niin vähäpätöisestä asiasta. Eiku ainiin, sellainenhan onkin vain minä.

Oikeasti maailman turhin vakava asia, josta silti stressaan on turpakirja. Vittu mikä tribuutti ihmisen pinnallisuudelle koko sivusto. "Sosiaalinen media" on nimensä veroinen. Koko idea on teeskennellä olevansa mahdollisimman sosiaalinen ja suosittu keräämällä kaiken maailman puolituttuja kaverilistalleen, ja sitten kuitenkin kaverien kesken mussutetaan siitä, miten typerää se oikeasti on, kun eihän niitä oikeastaan edes tunne. Silti jos on alle sata kaveria, se on vähän kummallista. Silti, jos jollakin on syntymäpäivä, eikä saa onnitteluja edes yhtä kokonaista sivua, se on vähän kummallista. On vähän kummallista, etten uskaltanut käydä kyseisellä sivustolla kahteen päivään (kyllä, tämä on minulle pitkä aika olla erossa stalkkaamisesta), koska pelkäsin, ettei kukaan ole onnitellut minua. Naurakaa vain. Oli minua sitten onnitellut muutama ihminen. Kummallisena henkilönä pahoitin vähän mieleni siitä, etteivät tuttavani, joita olen aina onnitellut muistaneet minua ollenkaan. Sitten aloinkin hävetä sitä, että pahoitin mieleni. Ystäväni tai ex-ystäväni, en ole vielä täysin varma määritelmästä, oli myöskin onnitellut, mikä tosin on hänen kulisseiltaan persoonaltaan ihan odotettavissa. Eipä ole sen enempää hänestä kuulunut. Hän se oli, joka lakkasi vastaamasta viesteihini, joten katson, että pallo on hänen kentällään, ja pidän tästä lähin leipäläpeni ummessa. Olen liian ylpeä matelemaan hänen edessään varsinkin, kun ei minulla siihen mitään aihetta ole. Toivon, että mokomaan käytökseen on syy edes se, että häpeää, vaikka minusta tuntuu, ettei hän mitään häpeä. On vain onnistunut valehtelemaan itselleen, etteivät muut kuin hän ole oikeutettuja loukkaantumiseen. Niin ne ihmiset yleensä tekevät. Taidanpa silti kaivata tuota k-päätä, kun eipä minulla paljon muitakaan ole. Ehkä olen kuitenkin mieluummin ilman kuin silmät märkinä pompoteltavana.

Onneksi en kuitenkaan ollut ihan yksin nyt. Höpö oli kanssani koko tyhmän vanhentumisviikonlopun. Höpö osti minulle hienoimman lahjan, jonka olen koskaan saanut. Käytiin syömässä lempiruokaani. Mulla oli hyvä olla. Äiti sanoi, että Höpö on minulle oikea luojan lykky. Inhoan sitä, kun mutsi sanoo jotain tuollaista kuraa ja uskokaa pois, kukaan ei rakasta dramaattisia yliampuvia ällöromanttisia lausahduksia niin paljon. Minulle on siunaantunut muutama noita luojan lykkyjä. Ihmisiä, jotka ovat ensin taivaanlahjoja päästen siksi myöhemmin repimään syvät haavat. Höpö on parasta, mitä minulla on koskaan ollut. Haluan uskoa, että Höpö ei satuta ja hylkää minua, mutta niin ovat uskoneet muutkin. Ei kai kukaan ole koskaan kiintynyt ajattelematta toisen olevan sen arvoinen. Silti niin moni ei ole. Joskus se käy ilmi jo vuoden, joskus kahden, kolmen tai kymmenen jälkeen. Joten märehdinpä tässä pahaa oloa, joka minulla saattaa olla vuosien päästä, enkä osaa nauttia nykyhetkestä. Märehdin, vaikka se saattaa pilata nykyhetkeltäni kaikki mahdollisuudet muuttua tulevaksi. Märehdin, vaikka Höpöä loukkaa ne kerrat, kun minulla on vaikeuksia luottaa häneen, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että pääni on taottu umpiluusta. Se ei osaa muuttaa tapaansa ajatella. Ei vaikka tietääkin, että kaikki olisi silloin niin paljon helpompaa. Jatkan pelkäämistä ja pienimmänkin negatiivisen eleen tulkitsemista siksi, että minuun ollaan kyllästytty, petytty ja aikeissa hylätä. Jonain päivänä jokin niistä pienistä negatiivisista eleistä osuu oikeaan. Siksi kaikki alituinen epäily onkin niin turvallista, luotettavaa ja vitun järjetöntä.

Ole kiltti, ei taas...

Voisin avautua tähän kurjasta olostani ja siten helpottaa sitä, mutta olen ihan liian väsynyt. Tänään on ollut kuolettavan tylsä päivä. Työtkin peruuntuivat ja huomaan ihmetyksekseni toivovani, että olisin joutunut töihin, vaikka vapaapäivästä luulinkin ilahtuvani. Olo on tylsistynyt, väsynyt ja turta. Juuri sellainen kuin pari vuotta sitten. Harmaa ja raskas mörkö nimeltä Masennus on palannut pitkältä lomaltaan. Ensitöikseen se sai minut taas pelkäämään tulevaisuutta. Tulevaisuudessa sitä, ettei tämä ikinä mene pois, vaan pilaa kaikki loputkin asiat, jotka eivät vielä ole pilalle menneet. Höpö ei ole ikinä nähnyt minua tällaisena. Höpö ei tuntenut minua vielä silloin, kun olin pelkkä haamu, eikä hän varmaan edes ymmärtäisi, mitä masennus minulle tarkoittaa. Ehkä hän ei jaksaisi tai pystyisi seisomaan tukenani. Ehkä hän hylkäisi minut. Ehkä minun pitäisi yrittää piilottaa mörköni, jotta en menettäisi Höpöäkin. Ei olisi oikein, jos Höpö joutuu kärsimään minun pääni takia. En vain jaksaisi taas teeskennellä. En jaksaisi aloittaa taas terapiaa. En jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta. Luulin jo, että kaikki työ on tehty, mutta nyt vasta huomaan, että olinkin koko ajan vasta puolitiessä pois Helvetistä. Nyt olen taas varmaan jo Helvetin esikartanossa. Haluaisin lyödä pääni kirveellä irti ja viskata sen ulos ikkunasta. Vitun tyhmä pää, kun et osaa parantua. Vitun tyhmä pää, kun aina pilaat kaiken.

Olen taas yksin tämän kanssa. Ja sekin johtuu taas ihan jonkun muun itsekkyydestä.

Taas on liikaa aikaa yöllä

Tajusin juuri, etten varmaan pystyisi asumaan yksin. Olen ollut kaksi päivää tyhjässä talossa ja ikävöin jo mitä tahansa ihmiselämää. Höpö haluaisi muuttaa tulevaisuudessa pikkukaupunkiin tai jonnekin skutsiin, koska siellä on halvempaa ja enemmän tilaa. Maaseutu on kaunis kesällä, mutta talvella vain kamalan pimeä, kolkko ja pelottava. Niin ja yksinäinen. En halua minnekään yksinäiseen paikkaan potemaan yksinäisyyttäni. Mieluummin poden sitä jossain, missä voin lähteä koska vain kulman taakse lohduttamaan itseäni shoppailulla tai hyvällä ruualla. Haluan nähdä uusia naamoja päivittäin, vaikken niiden kanssa missään tekemisissä uskaltaisi ollakaan. Siitä syystä ahdistaa ajatus pikkukaupungistakin, vaikkei tietenkään yhtä paljon. Äitini on kotoisin juuri eräästä pikkukaupungista, jonka porukka on yhtä sisäsiittoista ja tynnyrissä kasvanutta kuin Texasin moottorisahamurhaajien perhe. Asun suurkaupungissa ja välillä minusta tuntuu, että tämäkin on liian pieni. Höpö taas inhoaa suurkaupunkeja. Tai ainakin sanoo inhoavansa, vaikkei sellaisessa koskaan ole muutamaa tuntia pidempään koittanut olla. Tosin en minäkään ole paljoa maaseudulla tai pikkukaupungissa koittanut olla. Ehkä olenkin taas vain vaikea, enkä ymmärrä sitä, ettei parisuhteessa voi aina saada tahtoaan läpi, vaan täytyy tehdä myönnytyksiä. Sen kuitenkin ymmärrän, että pää räjähtäisi, jos joutuisin elämään jo viikonkin töiden ja kodin välillä ilman, että näkisin ketään duunin ulkopuolella. Olen vaikka kuinka kauan haaveillut siitä omasta kämpästä ja omasta rauhasta ja siitä kun saa olla miten lystää ja sisustaa itselleen pienen soman turvapaikan. Ajattelin, että heti sinä päivänä, kun helvetti jäätyy ja saan jonkin kivan opiskelupaikan, muutan omaan vaatekomerooni keskustassa. Ah, olisi vain minä ja torakat. Mutta ei. Pari ihmissuhdetta löydettyäni olen kasvanut näinä vuosina varsin epäitsenäiseksi. Ehkä siksi, että minä jos kuka ymmärrän, miltä tuntuu olla ihan yksin, enkä aio siihen yksinäisyyteen ainakaan vapaaehtoisesti enää palata. Tai sitten voinkin lisätä ansioluettelooni vielä senkin, että pohjimmiltani olenkin täysin perässä vedettävä lammas. Oli miten oli, en pidä siitä, kun jokin muistuttaa minua entisestä pahasta olostani. Täällä yksin telkkaria möllötettyäni jokin on muistuttanut siitä. Nyt tuntuu siltä, että joudun varmaan luopumaan tästäkin unelmasta stp:n takia...

Tylsä otsikko

Toissapäivänä oli ilmassa sellainen kesän tuoksu. Varmaan ensimmäinen kerta koko tänä paskana kesänä. Sellainen tulikuuman asvaltin, vastaleikatun nurmikon ja palaneen ruohon tuoksu.

Ylitin muuten silloin myös itseni ja ajoin autolla yksin läheisen kauppakeskuksen parkkihalliin. Katsokaas kun aika monilla meillä sosiaalisesti vammaisilla ihmisillä on ongelmia autoilun(kin) kanssa. Kortti on ollut jo yli puoli vuotta, mutta itse olen sen verran nolo, etten ole ajanut yksin ollenkaan, jollei erästä säälittävän lyhyttä sidukanhakumatkaa lähikauppaan lasketa, jolloin siis todella olin sidukan tarpeessa. En tajua, mikä siinä ajamisessa saa paskan jäykäksi, kun eipä siinä edes tarvitse naamakkain muiden ihmisten kanssa olla. Ja kiitos siitä, sillä olen huomannut, että varsinkin miespuoliset autoilijat ovat liikenteessä kusipäitä. Kuulemma 90% niistä idareista pitää itseään tavallista parempina kuskeina.
Olipa nyt rumasti sanottu kolmijalkaisista ystävistämme, joten jos joku toisen tai vaikka omankin lajini edustaja tuntee nyt tarvetta itkeä, millainen femakko, miestenvihaaja ja lesbo minä olen, tervetuloa avautumaan sivun alareunassa, tai jos ujostuttaa liikaa niin sitten sellaiselle sivustolle kuin suoli24 suomi24.

Tällä tavallista paskemmalla kuskilla oli kyllä fiilis kuin olisi helvettiin laskeutunut, kun sinne kellariin menin. Olen tosi surkea tapaus varsinkin auton peruuttamisessa parkkiruutuun, joten kaikki valtavat, tunkkaiset ja ruuhkaisat parkkihallit ovat fobiani, ja suurin esteeni lähteä lepuuttamaan hermojani tuhlaamisen merkeissä. Siellä ne mukakiireiset kaljuuntuvat keski-ikäiset mahakkaat tavallista paremmat kuskit kaahasivat naama norsun vituilla, eikä ketään kiinnostanut paskaakaan väistää naikkosta halvan japsiautonsa ratissa. Onneksi onnistuin luikahtamaan johonkin rakoon suht lyhyessä ajassa ja olemaan ylpeä itsestäni. Seuraavana päivänä tosin onnistuin myös naarmuttamaan autoa, joten enpä ehtinyt ylpistyä liikaa.

Onpa kyllä niin saatanan pitkäpiimäistä tämä meno koko ajan, että pitää käydä vilkaisemassa, olisiko jääkaapissa edes ilolientä. Päivät lipuvat ohitse ja huomaan vain ihailevani nättiä säätä ulkona menemättä kuitenkaan nauttimaan siitä. Yhyy. Varmaan iskee kohta masis jahka tästä havahdun siihen, millainen paska taas olen.

Tutkin blogilistankin uusien jännien kyttäysmahdollisuuksien toivossa, mutta top-listallakin on vain jotain munattomia muotiblogeja. Saatana, ei kiinnosta jonkun teinigootin uudet rätit tai keidenkään muidenkaan. Luin joskus yhden stereotyyppisen teinigootin blogia. Se tosin oli jännää angstia, mutta yhtäkkiä muija veti pultit ja lopetti ainakin omien sanojensa mukaan kirjoittamisen. Ei kuulemma tykännyt, kun ihmiset lukivat hänen "yhyy-poikkis-jätti-ja-veitsetkin-on-tylsyneet" juttujaan silkkana viihteenä. En tiedä, mitä oli odottanut, kun vuodatti julkisena henkilökohtaista paskaa nettiin.

Onneksi kävin sentään katsomassa, josko Höpön naaman pH-arvo olisi jo laskenut. Olihan se joo pudonnut aika kivasti, mutta missasin sen takia Salkkarit. Olisinhan voinut tietenkin laittaa tallennuksen, mutta niin epätoivoinen en (vielä) ole. Yhyy, nyt olen ihan pihalla kaikesta. Hyvä, että olin sentään myös ihan kirjaimellisesti pihalla. Istuttiin ruohikolla, käytiin katsomassa veneitä rannassa ja pelattiin minigolfia, vaikka jälkimmäisessä paloikin käämit ja se oli muutenkin ihan arsesta.

Ylireagoin muuten tosi veemäisesti yhteen juttuun ja sain hillittömän hysteriaparkukohtauksen. En kyllä kehtaa kertoa edes tänne, mikä se juttu oli. Tai kyllähän mä voisin oikeastaan kertoa, koska tämä blogihan on ahdistusnoloilua ja muuta vammailua varten. Harmi, että olen vain näin patalaiska ja iloliemikin alkaa nousta jo päähän.

Eniten pelottaa se, ettei pelota

Typerää, mutta nyt ahdistaa se, ettei huominen työhaastattelu ahdista tällä hetkellä.

Mulla on jokin harha, että jos jotakin ei jännitä paljon, se ei voi mennä hyvin, vaikka varmaankin se on just toisinpäin. Ja haluan, että kaikki menee hyvin, vaikka ei nyt ahdistakaan.

Pari yötä sitten, kun olin nukahtamassa, muistin työhaastattelun ja kauhea ahdistusmöhkäle tuli rintaan. Väsytti sitä ennen niin, ettei silmät meinanneet pysyä auki, mutta sen jälkeen ne seisoivatkin päässä monta tuntia kuin pornotähden penis.

En tiedä pitäisikö yrittää tsempata itseään hokemalla jotakin mantraa kuten, että kyllä sinä sen työn saat. Tosin omalla kohdallani tuntuu, että se tekee vain epävarmemmaksi. En usko sellaiseen jenkkileffoista tuttuun halpaan itsemotivoimiseen. Tosin ex-terapeuttikin ehdotti sitä, mutta se onkin yksi niistä syistä, miksi hänestä tuli ex-terapeutti.

Ehkä nyt pitäisi vain painua nukkumaan niin olisi ainakin pää selvempänä kuin viimeksi. Tosin voi olla, että ahdistusmöhkäle palaa silloin ja sitten ei tulekaan nukkumisesta mitään. Sängyssä valveilla makaaminen on niin ajan hukkaa. Mieluummin kuluttaisi aikaansa etsimällä netistä vinkkejä työhaastatteluun. Eiväthän ne mitään auta, mutta ainakin voisin huijata niillä itseni rauhoittumaan edes vähän.

Miksi onnistumisen pitää olla näin vaikeeta?

PS. Tajusin muuten, että huomenaamuksi on vielä meikattavana piiloon järjettömän kokoinen fritsu huulessa. En tosiaankaan tiedä, saako lempihuulipunani sen piiloon, mutta pakko yrittää, sillä huominen on vihoviimeinen päivä, jolloin haluan näyttää turpaan saaneelta crackhuoralta.