Eilen puhuin pitkästä aikaa parhaan ystäväni kanssa, johon välit eivät ole viime aikoina olleet niin parhaat. Nainen oli viimein jättänyt narsistisen Kusipäämiehensä, mistä olin hyvin ylpeä. Oli kyllä aikakin, sen verran rankkoja juttuja sain kuulla miehen touhuista. Narsisti on nykyään aika yleinen haukkumasana kiitos näennäispsykologisten perusjunttien, jotka viljelevät sitä ympäriinsä jokaisesta pikkupaskiaisesta tietämättä termin oikeasta määritelmästä juuri mitään. Todellisuudessa kyseisen persoonallisuuden omaavia ihmisiähän lienee hyvin pieni prosentti. Valitettavasti Kusipäämies oli täysin ehta pesunkestävä narsisti. Käsittämätöntä, miten joku voi olla niin julma, valehteleva, petollinen ja manipuloiva paskiainen rakkaalleen kuin Kusipäämies. Vuosien petosvyyhti sitten putosi ystäväni syliin kiitos naisen vaiston, joka sai hänet tarkastamaan muutaman faktan. Olen aina inhonnut sitä miestä ja vaistosin alunperinkin, että sen touhut ovat todennäköisesti jotain järkyttävää, mutta ystäväni oli rakastunut, eikä epäillyt miehen vilpittömyyttä, vaan antoi tämän manipuloida jopa ystävyyssuhteitaan. Nyt mies ei jätä häntä rauhaan; kyttää, seurailee kadulla ja yrittää painostaa suhteen jatkamiseen, vaikka väkisin.
"Et tiedäkään, miten kauheelta musta tuntuu." Sanat, joihin ei voi koskaan vastata, että kyllähän tiedän, vaikka oikeasti aika hyvin pystyin tunteen kuvittelemaankin. Lähes koko yön ystävääni lohdutettuani makasin lopulta loppuyön ja aamun silmät päässä seisten pystymättä nukahtamaan kauhea ahdistus kylkiluiden alla. Vaikka olenkin omalta osalta vähän ilkeä kusipää, olen myös hyvin empaattinen ihminen. Alan kantaa jättimäistä tunnetaakkaa muidenkin puolesta. Yksi syy siihen, miksi otin ystävästäni aikoinaan etäisyyttä liittyi juuri siihen, etten enää kestänyt hänen ja Kusipäämiehensä suhteen ympärilleen levittämää petosta ja pahaa oloa, joka tarttui heti minuun yliherkkien empatiasarvieni välityksellä. Nytkin viimeisiään vedellessään se suhde syövyttää myös omaa uskoani ihmisiin. Ihan kuin se uskoni ei olisi jo valmiiksi lähes puhki kulunut.
Eilen ystäväni kaatoi kaiken ahdistuksensa niskaani, mikä tietenkin oli ymmärrettävää hänen oman olonsa helpottamiseksi. Tosin minusta tuntui sen jälkeen kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle. Miltä tuntuisi saada vuosien suhteen jälkeen tietää, että kaikki onkin ollut valhetta? Että, kun toinen on vuosia sanonut rakastavansa ja olevansa täysin rehellinen kanssasi, on hän silloinkin valehdellut päin näköä silmät kirkkaina. Ja sinä olet kaiken uskonut. Kuitenkaan ei ole ollut kyse muusta kuin kontrollista, vallankäytöstä ja sairaalloisesta riippuvuudesta toiseen saadakseen pönkitettyä omaa egoaan. Voin sanoa, että moinen olisi hyvin traumaattinen kokemus. Pelkästään ajatus sai minut hyperventiloimaan. Itse en moisesta pääsisi yli ilman pitkää sairaalajaksoa.
Mitä jos omassa suhteessani tapahtuu jotain vastaavaa? Mitä jos se on jo hiljalleen tapahtumassa selkäni takana, mutta minä en vain huomaa, koska uskon valheet? Vainoharhat nostivat rumaa päätään siinä yön tunteina ja nostavat yhä kaiken ahdistuksen keskeltä. Kuten aina aloin kuvitella kaikkia pieniä muka selittämättömiä asioita ja yhtäkkiä kaikessa muka olikin järkeä, vaikkei sitä missään ollutkaan, ja päädyin lopputulokseen, jota olin koko ajan etsinytkin. Pelkään sekoavani.
"Milloin tää helvetti oikein loppuu?" Kysymys, jonka olen itse kysynyt monesti ja jälleen myös lause, johon en osaa sanoa mitään. Olen itse elänyt omaa masennus- ja pelkohelvettiäni jo monta vuotta, eikä sille näy loppua. Joskus se helpottaa muuttuakseen jälleen vain pahemmaksi, mutta niinä helpotuksen hetkinä pitää yrittää nauttia siitä, mistä voi vielä nauttia. Olen yrittänyt oppia räpiköimään eteenpäin ajattelematta helvetin loppumista tai sitä, että omakin rakkaani voi yhtä hyvin iskeä veitsen jo valmiiksi arpiseen, luisevaan selkäriekaleeseeni. Minun ja ystäväni välillä oli tuon lauseen jälkeen hyvin pitkä vaivautunut hiljaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti