itäs minä muuta kuin pidän taas valtavaa ahdistusmöykkyä rinnassani. Tuntuu, että joka toinen yö itken itseni uneen, välillä menneitä muistellen, välillä tulevaisuutta peläten. Viimeksi kaksi yötä sitten itkeskelin nukkuvan Höpön kylkeen. Teen sitä aika usein, enkä edes vietä viikosta montaa päivää sen vieressä. Minulla on kaksi puolta, se iloinen, kiltti ja järkevä ja se, joka sairastaa masennusta, pelkää ihmisiä ja vihaa kaikkea, erityisesti itseään. Olen yhtä aikaa helpottunut ja surullinen siitä, ettei Höpö juuri tunne tätä toista puoltani. Tätä, joka on täynnä inhoa, itsesääliä ja oksennusta. Tuntuu, että olen salaillut niin kauan, ettei Höpö edes uskoisi, jos kertoisin. Monta kertaa olen halunnut kertoa siinä määrin, että olen melkein lipsauttanut ihan vain keskustelun lomassa lääkäreistä, jotka eivät minua auttaneet tai sillasta, jolta harkitsin hyppääväni. Mutta aina olen loppujen lopuksi pitänyt suuni kiinni. Mikä edes muuttuisi, jos kertoisin Höpölle. Ei tätä loputtoman raskasta paskaa halua kaataa päästään kenenkään rakkaan niskaan. Sitä varten on porukka, joka siitä ottaa rahaa, vaikkeivat nekään keksineet, miten minua voisi tsempata. Joten jatkan näin, päivisin iloisena, öisin nukkuvan kyljessä surullisena, ja toivon, että joskus tämä pelko ja paha olo katoaisi, eikä tulisi ikinä takaisin. Ihan kuin se koskaan niin tekisi.

elkään yhä hyvin paljon menettäväni Höpön. On tuntunut aina siltä, että minun on täytynyt piiskata itseäni tuplasti enemmän saadakseni elämääni asioita, jotka toisille ovat itsestään selviä. Ystäviä, työpaikan, kumppanin, opiskelupaikan. Se on saanut minut tuntemaan itseni heikommaksi, vaikka mitä muutakaan sosiaalisen fobian kanssa elämiseltä voi odottaa kuin heikkoutta sosiaalisessa kanssakäymisessä. Silti olen aina katkera ja vihainen itselleni, ja katson muita kateellisena miettien, miksi minä en voi saada mitään tuosta.