Telephobia

Siis mikä siinä puhelimella soittamisessa ahdistaa niin paljon? On jostain syystä paljon korkeampi kynnys soittaa kauppaan ja kysyä, onko se tilaamani kirja jo tullut kuin mennä paikan päälle nykäisemään myyjää hihasta. En sitäkään toki mielelläni tee, mutta miksi pystyn tuohon, kun taas puhelimen äärellä kituutan ties kuinka monta tuntia yrittäen kerätä rohkeutta ja viimein sen tehtyäni annan soida ehkä kolme kertaa ennen kuin valehtelen itselleni, että ei siellä kukaan olisi kuitenkaan vastannut.

Tosi luuseri olo, kun Höpö ei koskaan halua tilata meille pizzaa, kun suomi ei ole hänen varsinainen äidinkielensä (vaikka mielestäni virheettömästi hän sitä puhuukin), joten soittaminen lankeaa minun vastuulleni, jota sitten yritän kaikin tavoin viimeiseen asti vältellä. En edes kehtaa sanoa, että soittaminen ahdistaa minua, vaan selitän aina, etten pidä siitä, koska nolottaa, kun en ikinä saa selvää, mitä pizzapaikan mamut sanovat. Ei tosin täysi valhe sekään.

Kaiken logiikan mukaan pelkän äänen avulla kommunikoinnin pitäisi olla vähemmän pelottavaa kuin lätytysten löpiseminen. Logiikka tosin tästä murehtimisesta katosi ajat sitten. Kai siinä sitten on se, että puhelinta käytetään puhumiseen, enkä minä sellaista osaa. Kasvokkain voin sentään teeskennellä sosiaalista levittämällä naamani väkinäisen herttaiseen hymyyn, mutta puhelimessa täytyy aina olla vastaamassa sanallisesti. Eikä joota, niintä ja mmhtä saa käyttää kuin max kolme kertaa peräkkäin. Läheisen ihmisen kanssa voi sentään olla välillä hiljaakin ilman, että se muuttuu siksi kiusalliseksi hiljaisuudeksi, mutta ei puhelimessa. Jos hiljaisuus venyy liian pitkäksi, on pakko sanoa jotain, oli se kuinka väkinäistä tahansa. Muuten puhelun voisi yhtä hyvin lopettaa, enkä minä halua sitä. En vain keksi mitään sanottavaa.

Pitäisi nytkin suoritutua eräästä tärkeästä puhelusta, mutta miten. Taidankin vain lähettää sähköpostia.