If something can go wrong, it will

Enää ei ole niin itkuherkkäfiilis. Toissailtana nukkumaan mennessä onnistuin hieman tsemppaamaan itseni negatiivisista ajatuksista ja eilen ei itkettänyt edes yöllä. Olen pystynyt jopa papattamaan kaikkea turhaa paskaa. Pari päivää sitten olisi vielä kiinnostanut, mitä muut ajattelevat paskapuheestani.

Onkin sitten luonnollista, että tämä koko päivä on ollut oikea Murphyn lain irvikuva. Aamulla oli ihan hyvä olo. Kuitenkin hitaasti, mutta varmasti alkoi kaikki mennä pieleen. Se alkoi vähäpätöisellä bussista myöhästymisellä ja päättyi psykoositilaan vajoamisella ja julkisesti itkemiseen. Hävettää millainen olen ja miten saankin kaikesta kehitettyä ongelman ja syyn harkita vakavasti hissikuiluun heittäytymistä. Päästessäni viimein kirjastoon ja istahdettuani tuolilleni erehdyin nimittäin katsomaan pahaa aavistamatta viereeni ja siinä se oli: blondi muija, jolla oli tiukka päältä nuoltu "kirjoitin pelkkiä älliä" ponihäntä, vihko täynnä muistiinpanoja sekä naaman edessä sama kirja kuin minulla. Kaikki kaamealla vaivalla itselle valehtelemani rakentamani positiivinen ajattelu siitä, että "ei sinne nyt tänä vuonna ole varmaan sen enempää hakijoita kuin viimeksikään" ja "hei, kyllä tällasellakin vajakilla on mahdollisuus päästä yliopistoon" valui kankkulan kaivoon". Onko sinne nyt tänä vuonna yhtäkkiä ihan saatanasti hakijoita? Vai onko pelkästään lähikirjastooni sattunut peräti kolme samoihin kokeisiin lukevaa ihmistä, vaikkei tuo edes ole suosituimpia aloja? Oli miten oli niin vitun paska tuuri.

Epävarmuus, pettymys ja yleinen paskamainen olo purkautui sitten itkuna ja lukusalista ulos liihottamisella pari metriä maan yläpuolella pöhnäisessä mielentilassa. Onnistuin sitten siinä muutaman kyyneleen tirauttamiseen jälkeen olemaan sen verran sekaisin, että olin vakuuttunut kaikkien nyt näkevän ajatukseni siitä, etten tippaakaan usko itseeni, joten riuhdoin vahingossa uudesta kalliista laukustani vetskarin irti. Ihan kuin sen kuuluisi lähteä noin helposti. Laatu laukku my ass.

Tämän jälkeen olin jo sen verran täynnä sitä systemaattista katastrofipäivää, että päädyin lohtusyömään mäkkiruokaa, joka myöhemmin osoittautuikin virheeksi, sillä palattuani viimein lukemaan, podin koko ajan hirveetä laiska läski tunnetta, sillä ponihäntämuija ei syönyt kuin vaivaisen banaanin koko lukutaakkansa aikana. Kaiken lisäksi mokoma luki ainakin kahdeksan tuntia ihan silkaksi alemmuuskompleksikseni, sillä itse en pysty lukemaan kuin max kuusi tuntia. Vittu, että inhoan kaikkea kilpailua ja sitä, että opiskelupaikan saamisestakin on tullut jonkinlainen kilpailu. Joku kusipää voisi tähän lisätä, että inhoan kilpailua siksi, etten koskaan voita, mikä tosin myöskin pitää paikkaansa. Ahdistaa ja vituttaa, ja ennen kaikkea tuollaiset ihmiset, jotka pystyvät keskittymään ja olemaan hermostumatta ja eivät anna periksi ja ovat ahkerampia ja muutenkin kaikin tavoin parempia kuin minä.

Onko mulla oikeesti jotenkin muita huonompi tuuri vai kuvittelenko vain?