Haparointia

tkukausi meneillään. Itkin viime yönä taas itseni uneen ja sain tänään luettua herätelukemisena lainaamani sarjakuvan Clumsy, joten olen valuttanut naamaani sille. Viimeksi itkin näin luettuani kirpparilta löytämäni kirjan Punainen Lohikäärme, jota varmaan ei edes itkukirjaksi voi luokitella. Eipä tämä kyllä mitenkään poikkeavaa ole, sillä minulle parkuminen kirjan tai elokuvan aikana taitaa olla jo jonkinmoinen tapa. Lähes kaikki suosikkiteokseni vetoavat jollain tavalla omaan ahdistukseeni, jolleivat sitä lisää. Minulle kirjojen ja elokuvien kautta on vain helpompi käsitellä masennusta. Pystyn kerrankin itkemään ja puhdistamaan siten päästäni edes osan pahasta olosta. Muuten pidän vain kaiken sisälläni ja itkeskelen öisin tyynyyn. Saan niistä katarsiksen tunteen, joka olisi pitänyt saada terapiasta. Sen sijaan lähdin sieltä usein monin kerroin ahdistuneempana, kun ongelmat oli kaivettu pinnalle, mutta jätetty sitten lillumaan sen enempää niitä käsittelemättä.

len käynyt yhdessä Tupun kanssa lukemassa pääsykokeisiin. Viimeisen viikon olen kuitenkin käynyt yksin, sillä mokoma on jäänyt kotiin lukukerroilta, enkä ole mitään kuullut. En enää edes viitsi tekstata ja kysyä, miksei ole näkynyt, kun taitaa olla aika yleinen ilmiö tämä, ettei mulle mitään ilmoitella. Eikö kukaan koskaan ajattele, että ehkä minuakin vituttaa ne, vaikken sitä usein näytäkään. Tuntuu kuin minua ei edes olisi olemassa. Toisinaan olemassaoloni onkin pelkän hiuskarvan varassa. Menen näköjään tänäänkin nukkumaan parkuen.