Uskomaton

Luin tässä juuri loppuun kirjan nimeltä Metro 2033. Oli itseasiassa paras vähään aikaan lukemani kirja ja ensimmäinen yhtä hyvin ja tunnelmallisesti kirjoitettu. Minusta kirjoittamisessa kaikista vaikeinta on luoda tekstiin pelottava ja hyytävä tunnelma. Puuttuuhan kirjasta täysin kuvat ja musiikki, joten kaiken jännityksen ja pelon täytyy kummuta lukijan omasta mielikuvituksesta ja teoksen taitavan kirjoittajan kynästä. Tässä tapauksessa kirjaa olikin lähes mahdoton laskea käsistä tai sitten lukeminen oli lopetettava joka toiseen lauseeseen, jotta muistaisi hengittääkin.

Tarina kertoo Moskovan metroon paenneiden ihmisten elämästä ydinsodan jälkeen. Maa on muuttunut vaaralliseksi paikaksi, jota hallitsevat säteilyn vaikutuksesta useiksi kummallisiksi ja jättimäisiksi pedoiksi kasvaneet rotat. Metrossakaan ei ole täysin turvallista, vaan monet biologiset ja psyykkiset uhat ovat alati läsnä. Ihminen ei ole enää luomakunnan hallitsija, vaan torakan tasolle vajonnut ravintoketjun hännänhuippu, joka joutuu turvautumaan arveluttaviin keinoihin pysyäkseen hengissä edes yhden päivän pidempään. Lajityypiltään kirja on kauhua ja toimintaa, mutta siinä on myös yllättävä syvällinen vivahde. Vaikka kuivia filosofiaopuksiakin on tullut luettua, juuri tämä kirja sai minut ajattelemaan paljon. Ja jotta tämä ei nyt menisi pelkäksi kirja-arvosteluksi niin menen asiaan.

Eniten ajatuksiani herätti kirjassa usein käsitelty aihe uskomisesta. Maailma on ihmiselle enää pelkkä pimeä metrotunneli, jossa ei ole kunniaa, toivoa tai edes sivistystä. Elämä on lyhyt, julma ja murheellinen. Mitä mieltä ylipäätään on sellaista elämää edes jatkaa? Olen useinkin huomannut syvällä päässäni ihmetteleväni, miksi ihmiset eivät vain tapa itseään, kun kaikki näyttää menneen "pilalle". Lukiessani minulle kuitenkin valkeni, että ihmiset, jotka uskovat asiaansa jaksavat jatkaa eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi. Uskolla en välttämättä viittaa mihinkään jumaluskoon, vaan uskoa on mielestäni sekin, että joku ajattelee kaiken kääntyvän parhain päin tai vielä toipuvansa vaikeuksistaan. Usko onkin eräänlainen selviytymiskeino. Se on elämän kävelykeppi, jolla voi haparoida tietä pimeässä tai, kuten kirjassa hienosti ilmaistiin, "johon ihminen voi tukeutua ja jonka avulla nousta jaloilleen, jos on horjahtanut".

Uuden ajatuksen valaisemana aloin samalla myös pohtia, mihin itse uskon. En usko minkäänlaiseen jumalaan, en omaan ainutlaatuisuuteeni tai siihen, että minulla olisi jokin missio tässä elämässä, en usko itseeni, kohtaloon tai siihen, että kaikki tapahtuu syystä. Tajusin, että en usko mihinkään. Minulta puuttuu kävelykeppi tästä elämästä. Nyt luulen ymmärtäväni paremmin, miksi minusta elämä tuntuu niin turhalta ja toivottomalta, miksi jokainen vastoinkäyminen tuntuu tuhatkertaiselta ja miksi minua vaivaa jatkuvasti tunne siitä, että muille elämä on helpompi ja kevyempi "taakka" kantaa. Olen aina selittänyt sitä itselleni sillä, että minä olen vain niin paljon heikompi kuin muut. Lisäksi olen soimannut itseäni siitä, että jopa ne, jotka ovat kokeneet paljon rankempia asioita kuin minä, valittavat ja kärsivät vähemmän. Mutta ehken olekaan niin paljon huonompi. Ehkä minulta on vain jäänyt oivaltamatta jotain tärkeää siitä, miten tästä elämästä pitäisi selviytyä.

Haparointia

tkukausi meneillään. Itkin viime yönä taas itseni uneen ja sain tänään luettua herätelukemisena lainaamani sarjakuvan Clumsy, joten olen valuttanut naamaani sille. Viimeksi itkin näin luettuani kirpparilta löytämäni kirjan Punainen Lohikäärme, jota varmaan ei edes itkukirjaksi voi luokitella. Eipä tämä kyllä mitenkään poikkeavaa ole, sillä minulle parkuminen kirjan tai elokuvan aikana taitaa olla jo jonkinmoinen tapa. Lähes kaikki suosikkiteokseni vetoavat jollain tavalla omaan ahdistukseeni, jolleivat sitä lisää. Minulle kirjojen ja elokuvien kautta on vain helpompi käsitellä masennusta. Pystyn kerrankin itkemään ja puhdistamaan siten päästäni edes osan pahasta olosta. Muuten pidän vain kaiken sisälläni ja itkeskelen öisin tyynyyn. Saan niistä katarsiksen tunteen, joka olisi pitänyt saada terapiasta. Sen sijaan lähdin sieltä usein monin kerroin ahdistuneempana, kun ongelmat oli kaivettu pinnalle, mutta jätetty sitten lillumaan sen enempää niitä käsittelemättä.

len käynyt yhdessä Tupun kanssa lukemassa pääsykokeisiin. Viimeisen viikon olen kuitenkin käynyt yksin, sillä mokoma on jäänyt kotiin lukukerroilta, enkä ole mitään kuullut. En enää edes viitsi tekstata ja kysyä, miksei ole näkynyt, kun taitaa olla aika yleinen ilmiö tämä, ettei mulle mitään ilmoitella. Eikö kukaan koskaan ajattele, että ehkä minuakin vituttaa ne, vaikken sitä usein näytäkään. Tuntuu kuin minua ei edes olisi olemassa. Toisinaan olemassaoloni onkin pelkän hiuskarvan varassa. Menen näköjään tänäänkin nukkumaan parkuen.

Taivaanrannanmaalailua turhilla asioilla

Pahoittelen, että päivittäminen on taas venynyt kroonisen aikaansaamattomuuteni takia. En ole ollut töissä juurikaan, joten en voi käyttää edes tätä perinteistä tekosyytä kuten en sitäkään, ettei olisi ollut mitään kirjoitettavaa, sillä päinvastoin; viime yönäkin makasin sängyssä silmät seisoen kirjoittamassa henkisesti tänne. Jos joskus keksitään jokin päänsisäinen päiväkirja, jolla voi päivittää blogia liikauttamatta eväänsäkään, olen ensimmäisenä dyykkaamassa firman roskista. Omalla kohdallani parhaat ideat tulevat aina myöhään illalla ja on muuten tosi ärsyttävää, kun vällyjen välissä saakin jonkun silmät päästä pullistavan inspiraation, jota minun kohdallani kutsutaan myös äärimmäiseksi vitutukseksi. Se olisi sitten pakko päästä purkamaan pitkin seiniä (anteeksi kaikki Päivi Räsäset tämä sangen härskinoloinen vertaus), jotta saisin tuntea itseni mahdollisimman syvälliseksi ja kaikin puolin älylliseksi olennoksi, mutta loikoiltuani sen tunnin ajatellen "UI VITTU HUOMEN IHAN EKANA MEEN KONEELLE JA KIRJOTAN ENKÄ VITUS UNOHDA TÄTÄ NYT TÄÄ LAUSE OLIS NII HIENO" sammahdan kuin saunalyhty ja herään aamulla pää autuaan tyhjänä kaikesta täydellisyyteen asti hiotusta muka älykkäästä analyysista. Siinä siis teille syy, miksi yleensä saattekin luettavaksenna vain tällaista kuraa.

Minkäänlaiset projektit eivät yleensä sovi minulle, koska valitettavasti minussa on taivaanrannanmaalarin vikaa eli kyllästyn asioihin nopeasti ja jätän ne puolivalmiina nurkkiin muistuttamaan siitä, miten säälittävä otus olenkaan. Osan tästä pistän kyllä masiksen piikkiin, sillä pitkät projektit tekee vaikeiksi myös se seikka, että niiden aikana ehdin masentua vaikka kuinka monta kertaa ja jätän asiat sikseen mönkiessäni tunteessa "en mä kuitenkaan tuu onnistuu ees tässä". Nyt olen kuitenkin herätellyt pitkäaikaista ja rakasta harrastustani; lukemista. En ole lukenut ainuttakaan kirjaa varmaan kolmeen vuoteen, vaikka ennen luin melkein joka päivä. Syy miksi lopetin taisi olla se, että löysin kavereita. Nyt olen taas yksinäinen, joten olisi varmaan hyvä sauma aloittaa. Tein huvikseni haun teoksista aiheena sosiaalisten tilanteiden pelko ja yllätyin, kun esiin putkahti enemmän kuin pari kirjaa. Melkein yhtä paljon yllätyin siitä, etten ole lukenut yhtäkään niistä. Huomasin, että monet kirjat ovat aika terapeuttisia, joten voisihan niistä yrittää ottaa onkeensakin. Ahdistaa vain ahdistavat asiat. Minulle tuottaa jostain syystä pahoinvointia tai hallitsematonta rään ja kyynelten eritystä omista ongelmistani lukeminen tai kuuleminen. Tavoite olisi silti nyt lukea niistä kirjoista jokainen, muttenpa silti uskalla lupailla teille liikoja tehtyäni aikoinani viidenkybän edestä myöhästymismaksuja ja jätettyäni sen jälkeen maksamatta. Eipä ollut tapana silloin kirjastomaksuja maksella, mutta nyt taitaa olla aika kyseinen rahasumma seinästä repiä, mikäli meinaan uhkaukseni toteuttaa. Nähtäväksi jää, milloin ekan kirjan saan lainattua, mutta jos sillä saa jotain motivaatiota kohti sosiaalista elämää, kyllä se viiskybää aina terapiamaksut voittaa.

Olen muutenkin tässä pidemmän aikaa miettinyt terapiaan palaamista, sillä minulla on yhä Kelan myöntämä kuntoutumispäätös voimassa. Edessä on kuitenkin edelleen ne samat ongelmat kuin muutama vuosi sitten eli miten maksaa, miten löytää oikeanlainen terapeutti ja terapiamuoto. Samojen ongelmien takia myös aikoinani terapian lopetin. Olen liian sulkeutunut kenenkään hoidettavaksi, mutta juuri sehän onkin ongelmani. Eipä kyllä yhteiskuntakaan juuri auttanut. Sen kun tyrkättiin käteen lista pelkkiä nimiä ja käskettiin valita. Koita siinä sitten lotota, kuka pystyisi antamaan sitä parasta hoitoa sulkeutuneelle paskalle varsinkin, kun suurin osa kehtaa nyhtää satasen tutustumiskäynnistä.