Uskomaton

Luin tässä juuri loppuun kirjan nimeltä Metro 2033. Oli itseasiassa paras vähään aikaan lukemani kirja ja ensimmäinen yhtä hyvin ja tunnelmallisesti kirjoitettu. Minusta kirjoittamisessa kaikista vaikeinta on luoda tekstiin pelottava ja hyytävä tunnelma. Puuttuuhan kirjasta täysin kuvat ja musiikki, joten kaiken jännityksen ja pelon täytyy kummuta lukijan omasta mielikuvituksesta ja teoksen taitavan kirjoittajan kynästä. Tässä tapauksessa kirjaa olikin lähes mahdoton laskea käsistä tai sitten lukeminen oli lopetettava joka toiseen lauseeseen, jotta muistaisi hengittääkin.

Tarina kertoo Moskovan metroon paenneiden ihmisten elämästä ydinsodan jälkeen. Maa on muuttunut vaaralliseksi paikaksi, jota hallitsevat säteilyn vaikutuksesta useiksi kummallisiksi ja jättimäisiksi pedoiksi kasvaneet rotat. Metrossakaan ei ole täysin turvallista, vaan monet biologiset ja psyykkiset uhat ovat alati läsnä. Ihminen ei ole enää luomakunnan hallitsija, vaan torakan tasolle vajonnut ravintoketjun hännänhuippu, joka joutuu turvautumaan arveluttaviin keinoihin pysyäkseen hengissä edes yhden päivän pidempään. Lajityypiltään kirja on kauhua ja toimintaa, mutta siinä on myös yllättävä syvällinen vivahde. Vaikka kuivia filosofiaopuksiakin on tullut luettua, juuri tämä kirja sai minut ajattelemaan paljon. Ja jotta tämä ei nyt menisi pelkäksi kirja-arvosteluksi niin menen asiaan.

Eniten ajatuksiani herätti kirjassa usein käsitelty aihe uskomisesta. Maailma on ihmiselle enää pelkkä pimeä metrotunneli, jossa ei ole kunniaa, toivoa tai edes sivistystä. Elämä on lyhyt, julma ja murheellinen. Mitä mieltä ylipäätään on sellaista elämää edes jatkaa? Olen useinkin huomannut syvällä päässäni ihmetteleväni, miksi ihmiset eivät vain tapa itseään, kun kaikki näyttää menneen "pilalle". Lukiessani minulle kuitenkin valkeni, että ihmiset, jotka uskovat asiaansa jaksavat jatkaa eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi. Uskolla en välttämättä viittaa mihinkään jumaluskoon, vaan uskoa on mielestäni sekin, että joku ajattelee kaiken kääntyvän parhain päin tai vielä toipuvansa vaikeuksistaan. Usko onkin eräänlainen selviytymiskeino. Se on elämän kävelykeppi, jolla voi haparoida tietä pimeässä tai, kuten kirjassa hienosti ilmaistiin, "johon ihminen voi tukeutua ja jonka avulla nousta jaloilleen, jos on horjahtanut".

Uuden ajatuksen valaisemana aloin samalla myös pohtia, mihin itse uskon. En usko minkäänlaiseen jumalaan, en omaan ainutlaatuisuuteeni tai siihen, että minulla olisi jokin missio tässä elämässä, en usko itseeni, kohtaloon tai siihen, että kaikki tapahtuu syystä. Tajusin, että en usko mihinkään. Minulta puuttuu kävelykeppi tästä elämästä. Nyt luulen ymmärtäväni paremmin, miksi minusta elämä tuntuu niin turhalta ja toivottomalta, miksi jokainen vastoinkäyminen tuntuu tuhatkertaiselta ja miksi minua vaivaa jatkuvasti tunne siitä, että muille elämä on helpompi ja kevyempi "taakka" kantaa. Olen aina selittänyt sitä itselleni sillä, että minä olen vain niin paljon heikompi kuin muut. Lisäksi olen soimannut itseäni siitä, että jopa ne, jotka ovat kokeneet paljon rankempia asioita kuin minä, valittavat ja kärsivät vähemmän. Mutta ehken olekaan niin paljon huonompi. Ehkä minulta on vain jäänyt oivaltamatta jotain tärkeää siitä, miten tästä elämästä pitäisi selviytyä.