Déjà vu -kokemuksen herättää myös se, että nykyinen duunipaikkani tuo välillä huomattavasti mieleen yläasteen. Jaksan yllättyä, miten nelikymppiset naiset vielä naureskelevat sanojen "tussu" ja "tussi" samankaltaisuudelle ja miten jotkut tahot haluaisivat pystyä tunkemaan kaikki samaan muottiin. Kaiken lisäksi koko duunipaikassa on lisäkseni vain yksi, joka ei tupakoi. Minulla ei mitään tupakoivia ihmisiä vastaan ole, mutta röökipaikka tuo mieleen yläasteen ulkovaraston, jonka taakse teinit hipsivät mahdollisimman huomiotaherättävästi vetämään poskisauhuja. Puljussa on nimittäin aivan samanlainen ryhmäpaine tupakointiin. Monet ovat aloittaneet tupakoinnin uudestaan lapsen synnyttyä, kun heti ovat vain pystyneet. Vakioihmetyksenaiheet päivän kuluessa ovatkin: "Ai, etsä polta?" ja "Miten et tiiä, et tää on röökimerkki?". Kun tähän laskee vielä sen, että suurinosa työkavereista on punkenut kakaran tähän maailmaan ennen 25 vuoden ikää, tunnen oloni koko ajan varsin ulkopuoliseksi.
Aika kujalla tässä ollaan. Voi kun olisi nyt se joku kirjojen viisaas ihminen tässä seurana, tai edes jokin tylsä korkeampi voima, joka voisi kertoa minulle, mitä tällä elämällä oikein pitäisi tehdä. Tavallaan tiedän, etten voi pyytää paljon, toivoessani samanlaisia asioita itselläni kuin lähes jokaisella kaduntallaajalla on (ja ne perkeleet eivät edes ymmärrä olla kiitollisia), mutta silti minulla ne ovat alkaneet tuntua samalta kuin pyytäisi kuuta taivaalta. Ja minulla on huono omatunto, että tämä maan matoinen ylipäätään edes jotain kehtaa pyytää.
Jotain muutosta on kuitenkin vuosien varrella tapahtunut. Vaikka alussa sosialisointi olikin taas karmeinta ikinä, näin parin kuukauden vierähdettyä olen löytänyt itsestäni taas sen pienen sosiaalisen minäni, joka lukioaikoina heräsi. Luulin sen jo menehtyneen masin ikeen alla, mutta totta se on - minä pystyn pyytämään neuvoja, käsittelemään kusipäitä ja jopa pitämään yllä sitä iänikuisen paskamaista small talkia. Se kettumainen työkaveri on toki edelleen kuittaillut ujoudesta, mutta minkäs sille mahtaa, kun kyseinen henkilö on selvästi päättänyt, että minä en ole sosiaalinen edes sosiaalinen ollessani. Jokin muukin on luikkinut mieleni sopukoista. Pohdin sen aiheuttamia tuntemuksi tällä viikolla. Yhtäkkiä asiat, joihin olen pitkään myöntynyt, ovat alkaneet näyttää alistavilta ja herättäneet minussa ärtymystä. Nyt taisin tajuta, mikä on muuttunut - itsekunnioitukseni on palannut.
P.S. Olen lisännyt oikeaan palkkiin muutamia sivuja, joista ainakin itse olen löytänyt vertaistukea. Toivottavasti tekin.
Mä huomasin 15-vuotiaana ettei ne aikuiset yhtään sen fiksumpia ole kuin 15-vuotiaatkaan. Opiskelen aikuisten kanssa työväenopistossa ja sama meininki siellä oli kuin ysiluokalla.
VastaaPoista... Mä itse poltan ja mun mielestä on naurettavaa etä ihmiset, jotka ei polta, selittelee sitä. Eikö se kuitenkin ole hyvä asia ettei näitä syöpäkääryleitä vedä? Ainakin mun mielestä. Siitä sietää olla ylpeä ettei ole hairahtunut tällaiseen naurettavuuteen.
Lopettaminen vain on niin hemmetin vaikeaa niin sosiaalisten kuin fyysistenkin juttujen takia.
Ole ylpeä savuttomuudestasi!
Ja älä välitä siitä työkaverista. Mulle mun oma opettaja sanoi ettei mulla ole sosiaalisia taitoja. Vaikka todellisuudessahan se homma on toinen. Kyse on enemmänkin siitä viitsinkö.
Pyh pah, tuollaiset kun eivät tiedä yhtikäs mitään.
Minä taas huomasin kauhukseni vasta hiljattain, miten keskenkasvuisia kaikki aikuisetkin oikeastaan ovat. Samalla tuli myös tajuttua, että enpä taida itsekään tästä tämän aikuisemmaksi kasvaa. Mitenköhän tässä elämässä nyt pärjää, kun on itsekin ikuisesti ihan kakara. o:
PoistaÄlä pelkää, et ole yksin. Musta tuntuu etten mä ole kasvanut yhtään mihinkään viimeisen parin vuoden aikana. Ja hyvinhän tässä pärjää kun nuo muutkin "kakarat" näyttää pärjänneen. Ovat opettajia ja ties minkä hallituksen jäseniä ja aivan yhtä idiootteja kuin 15-vuotiaina.
PoistaTupakointi herätti mielenkiintoni kommentointiin. Rupesin polttamaan vasta poikaystävän myötä, lähes täysi-ikäisenä. Huvikseni ja siksi että minulle tarjottiin. Kai siinä oli masennustakin taustalla, "ihan sama"-ajattelua. Ja kapinointia kotiväkeä vastaan, tosin eivät ne vieläkään tiedä että kessutan säännöllisesti. Tätä ennen ylä-asteella minua oli piikitelty siitä, että olin ainoita jotka eivät polttaneet. Edelleen tunnen itseni enemmän ei-tupakoijaksi kuin tupakoijaksi...
VastaaPoistaOnneksi nykyinen röökiretkue koulussa ei ole ihan kivoimmasta päästä, tupruttelun lopettaminen on helpompaa kun ei oikeastaan edes halua olla niiden toisten seurassa.
Minua itseäni vituttaa kaikenlainen ylimääräinen tupakoinnista jauhaminen ja sen puolustaminen tai se että ihmetellään miksei joku polta. Toisaalta odotan tuota suvaitsevaisuutta myös muilta, eli tahdon ettei minulle kettuilla tavastani (ei sillä että sinä olisit niin tehnyt :)). En polta pysäkkikatosten alla tai parvekkeella, koetan aina katsoa etten häiritse muita savuttelullani ja stumppaan roskikseen jos sellainen löytyy. Ymmärrän myös enemmän kuin hyvin jos dunkkis häiritsee ja voin siirtyä kauemmas. Olen kiltti röökaaja. :)
Itse asiassa ihan kiva kuulla, että jotkut tupakoivat muunkin takia kuin sen, että "kun kaikki muutkin". Ihanien peruskoulumuistojen ja nyt tämän duunipaikan ryhmäpaineen johdosta alkaa minulle pikku hiljaa muodostua ahdistus koko tupakointia kohtaan. Olen huomannut, että kun keskustelukumppani saa selville tupakoimattomuuteni, ei minuun enää otetakaan mitään kontaktia duunipaikalla. Kai sitten työkaverit ovat vain röökitaukojen juttuseuraa varten? Plääh.
PoistaMää olin pari vuotta sitten itseasiassa luokalla jossa 12 oppilaasta ainoastaan kaksi mun lisäkseni tupakoi. Nämä kaksi oli sellaisia teiniääliöitä, ja huomasinkin loppuvuodesta käyväni ulkona tasan kun oli ihan ihan pakko päästä ja istuvani muut tauot luokkakavereiden kanssa sisällä.
PoistaMutta siis joo, onhan se tietenkin kivampaa jos on seuraa ulkona... Mutta ei sen pitäisi rajoittaa sitä kenen kanssa kaveerataan.
+ Ninka, nyt ehkä uskon että tässä maailmassa on fiksuja ihmisiä. Mä vihaan erityisesti sitä kun ihmisten on pakko mennä lastenvaunujen/rattaiden viereen tupruttelemaan.