Luulin, että piristäisi nähdä onnekasta kaveriani. Kuinka väärässä olinkaan. Äiti oli hommannut sille kämpän melkein keskustasta - lempikaupunginosastani. Kaikki lempikauppani olivat siinä ympärillä. Kämppä oli 30-luvulla rakennetussa talossa. Siellä tuoksui vanha puu. Vuokra toki on kallis, mutta ei haittaa - äiti maksaa vuokran. "Siis mä tykkään tosi paljon näistä vanhoista taloista!", kaveri sanoi. Purin hammasta. Jos se koskaan kysyisi, mistä minä tykkään, tietäisi se, että rakastan vanhoja taloja. Olen haaveillut, että joskus asuisin sellaisessa, mutta minun äidilläni ei ole varaa maksaa vuokraani. Mentiin syömään ja kaveri hölötti. Hölöhölö, jätkät pyörii ympärillä, tämä on unelma-ala ja elämä on ihanaa. Samalla se sorkki ruokaansa. Loppuillan se naureskeli, miten harkitsin meneväni vielä ostamaan lisää ruokaa ja miten jotkut ihmiset syövät koko ajan. Lihavat ihmiset ovat huonoja. Kuulemma luuserit eivät ole vielä päässeet yliopistoon, vaan ovat jossain paskaduunissa. Nieleskelin hiljaa. Kysäisin, kokkaako se, kun nyt on oma keittiökin. Vaivautunut ilme ja mutinaa. Näköjään kun elämä on ihanaa, siltä saa anoreksian.
Illalla kotoonta "kotiin" tullessani muistin, että täällä bussit lakkaavat kulkemasta kello seitsemän. Kävelin pitkän matkan pimeässä ja mietin, riittäisikö pudotus tappamaan minut, jos hypppäisin tämän helvetin esikartanon sillalta alas. Äiti luuli pelottelevansa, kun povasi, että voisin kuolla, jos yksin kävelen yöllä metriäkään. Tämä teksti tökkii, mutta olkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti