Opamox

Kyllä tätä blogia pitäisi ja haluaisi päivittää, mutta kun ei saa aikaan, koska kaikkeen saa suorastaan pakottaa itsensä.

Pami kitusiin, koska laskin väärin ja tajusin, että pääsykokeissa täytyy saada joka tehtävästä vähintän 10 pistettä eikä 8. Ei sen väliä, mutta paniikki.
Pelotti kamalasti ottaa näitä pillereitä "voi tulla riippuvaiseksi" -saarnan jälkeen ja ajattelin, ettei mun niitä koskaan tarvitse ottaa, kun on ketipinorkin. Äsken oli kuitenkin kolmas kerta tällä viikolla.

Olo tuntuu laskuhumalaiselta. Väsyttää ja typottaa ja ajatus ei kulje. Keho tuntuu raskaalta, mutta vatsa ja rinta jotenkin kevyiltä. Ehkä ne kohta irtoavat ja leijailevat katon rajaan kuin heliumipallot samalla, kun loput minusta räsähtää lattian läpi naapurin mummolle.

Tämä ja viime viikko on masentanut ja ahdistanut ja sitten vähän vielä masentanut lisää huolimatta siitä, että annosta nostettiin. Lääkäri ihmetteli, kun enää en ole iloinen, vaikka kemikaalien määrä on tuplattu. Olen aina ollut huono kaikessa, mitä teen. Nyt olen myös maailman huonoin masennuspotilas.

Lässyti lässyti sanoi psykologi Lässy. Sitten se oli vähän anaalisoinut ja tullut siihen lopputulokseen, että poikaystävä ei pidä minusta, koska ei pyydä minua jäämään luokseen, vaan on valmis päästämään minut opiskelemaan (mikäli nyt sinne joskus pääsisin). Möllöti möllöti sen jälkeen samalla kun leikkasin ja liimasin unelmiani lehdistä. En tiedä itkinkö möllötyksen aiheuttamasta ahdistuksesta vai toteutumattomien unelmieni tähden. Jos joudun tapaamaan sen ukon vielä uudestaan otan pamin ennen vastaanoton alkua. Poikaystäväni vihaa minua

En halua kuolla, mutten halua olla tällainen elävä kuollutkaan. Haluan elää. Haluan, että minullakin on kavereita, joiden kanssa ottaa rumia kännikuvia. Sitä tässä itkin, kun mulla ei ole kavereita, enkä osaa tutustua kehenkään. Musta ei ole yhtään noloa nuoruuden bailauskuvaa, jolle nauraa vanhana. Musta ei ylipäätäänkään ole mitään kuvia. Kukaan ei tule muistamaan, minkä näköinen olin tai edes kuka olen. Tunnen niin usein kuin minua ei olisi olemassakaan. Olen jossain kuplassa, josta katselen maailmaa, mutten saa koskaan olla osa sitä. En halua elää, jos elämä on tällaista. Minulla ei koskaan ollut teini-ikää ja tällä menolla ei koskaan nuoruuttakaan. Minä vain olen. Ja niin on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkokin.

Kaikkia ei ole tarkoitettu elämään

Etsin netistä hakusanalla "itsemurha" ja jotenkin päädyin lukemaan jonkun kauhutarinaa siitä, miten avun hakeminen masennuksen takia johti sairaalakierteeseen ja ylilääkitsemiseen, mistä seurasi loppuelämä työkyvyttömänä neljän huntin sairaseläkkeellä kituuttaen. Koko ajan olen toivonut, että minua viimein autettaisiin. Minulla on kokemusta vain siitä, ettei minua ole pidetty tarpeeksi sairaana, enkä ole saanut apua siinä määrin kuin olisin tarvinnut. Se, ettei minua mahdollisesti taaskaan auteta on ahdistanut koko ajan, mutta nyt päinvastoin ahdistaakin se, että mitä jos avun saaminen vain pahentaa asioita. Vituttaa, että mitä ikinä sitten tekeekään, niin aina se voi johtaa siihen, että elämä menee piloille kuitenkin. Vituttaa myös se, että mitä ikinä sitä päättääkään niin eikös netistä löydy jotain, mikä saa epäröimään uudestaan. Miksi kaikesta pahasta täytyy aina päästä kertomaan?

Tästä tulikin mieleen, että äiti otti yhteyttä ja menin tyhmänä juoruamaan, että olen niin uupunut, etten enää jaksa elää. Miksei sitä koskaan opi? Sain pitkän sähköpostin, joka tuntui potkulta vatsaan. Äiti aloitti läheisriippuvaisella ruikutuksellaan siitä, miten minun täytyy muuttaa takaisin kotiin, koska minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Taistelen koko ajan kuolemanhalua vastaan ja kaikki mitä saan kuulla on, että ei ole mitään mahdollisuuksia ja luettelon kaikesta siitä, mikä on pielessä. Loppusilauksena viestissä ole vanha kunnon "älä hae yliopistoon, hae nyt vaan jonnekin, minne pääset". En edes tiedä, mistä aloittaisin. Kaikki tämä on kuitenkin sanottu äidille monia kertoja aiemmin, mutta sanonpa itselleni vielä kerran, sillä taidan jo uskoa itsekin, ettei minulla ole mahdollisuuksia.

Äiti ei ole koskaan tukenut, suojellut tai puolustanut minua. Ei silloin, kun isä pahoinpiteli, ei silloin, kun minua kiusattiin, eikä nyt, kun yritän olla kuolematta. Hän on aina käyttänyt kaiken aikansa saadakseen minut pysymään luonaan, koska minä olen ollut hänelle pikemminkin ainoa ystävä kuin huolehdittava lapsi. Äiti ei ymmärrä tai välitä, kun yritän puhua hänelle. Hänen ainoa tavoitteensa on saada minut takaisin kontrolloitavakseen, jottei tuntisi enää oloaan yksinäiseksi. Äiti ei ajattele minua, pahaa oloani tai tulevaisuuttani. Hän ajattelee vain itseään.

Olen selittänyt hänelle monesti, ettei kyse ole siitä, että tämä kaupunki on paska, minulla ei ole opiskelupaikkaa, enkä syö paljon vihanneksia, vaan kyse on siitä, että vihaan itseäni, en usko pystyväni mihinkään ja pelkään kuollakseni elämää. Kyse on siitä, että olen sairas, eikä siihen auta se, ettei elämäni uskota (tai edes haluta) tulevan kuntoon. Olen monesti sanonut, että toivoisin äidin rohkaisevan ja kannustavan minua yrittämään, mutta siltikään hän ei niin tee. Suu käy, mutta sieltä ei tule mitään ulos. Yhdestäkään äidin päästämästä äännähdyksestä ei ole koskaan ollut apua. Olen alkanut ymmärtää, että suurin itsetuntoni nakertaja ei olekaan isä, vaan äiti. Lapsena tuntui kamalalta ensin luottaa äitiin ja olla hänen kanssaan läheinen, ja sitten lopulta huomatakin, ettei hän auttanut millään tavalla hädän tullen.

Ehkä kaikista pahinta on kuitenkin ongelmieni kieltäminen. "Et sinä ole masentunut, et vain nuku tarpeeksi (en nuku tarpeeksi, koska ahdistus ei anna). Meidän perheessä ei ole mitään vikaa, sinä vain olet vaikea. Isä ei ole kohdellut mitenkään sinua väärin, vaan minua. Sinä paranet parhaiten, kun tilasi kiistetään ja vähätellään. Kaikki järjestyisi, jos vain ajattelisit positiivisesti, söisit vitamiineja ja teeskentelisit, ettei mitään pahaa ole koskaan tapahtunut. " Lähdin kotoonta pitkälti siksi, etten enää kestänyt. 20 vuotta isäni taloudessa oli tarpeeksi ja toisessa päädyssä olohuonetta äiti yritti jatkuvasti tukahduttaa minut ja sitoa yhä tiukemmin itseensä. Silti hän jaksaa väittää muuta. Sieltä talosta minä päädyin nuorisopsykiatrisella ensimmäisen kerran, mutta nyt pahaa oloani ei ole muka koskaan ollutkaan ennen kuin jätin äidin.

Haluaisin vastata äidille ja sanoa kaiken tämän, mutta se olisi (taas) kuin seinille puhuisi. Äiti vain suuttuisi siitä, kuinka paska olen kuten aina. Tätä se on aina ollut. Huudan sille ainoalle, joka minulla on, eikä se suostu ymmärtämään. Tällä hetkellä haluaisin tappaa itseni ihan vain, jotta saisin laatia kirjeen, jolla sälyttää koko sotkun äidin niskoille. Eipä se varmaan silloinkaan tajuaisi, vaan kääntäisi koko jutun niin, että yritti auttaa minua, mutta minä en suostunut uskomaan, että viikottainen liikuntapläjäys vesijumpan muodossa korjaisi kaiken. Taidan vihata tuota negatiivisuutta tihkuvaa niljaketta, joka on minut tänne helvettiin saattanut.

Olen kahden tulen välissä: Täällä on paha olla, mutta lapsuudenkodissa ei ole sen parempi.

Maailmanloppu tuli sittenkin

Tänään on ollut karmea olo. Töissä olin vähällä nukahtaa psytyyn, sillä en taaskaan ole nukkunut hyvin yli viikkoon jonkin epämääräisin ahdistuksen takia, joka herättelee öisin. Ainoa mikä auttoi töissä jaksamaan oli ajatus siitä, että huomenna voisi viimein ainakin nukkua pitkään, vaikka yöllä heräilisinkin. Sitten minulle vaihdettiinkin tahtomattani aamuvuoro, ja en saa nukkua tänäkään yönä. Kaiken lisäksi yksi työkaverini teki todella paskamaisen tempun ja lopetti työt tunti ennen vuoronsa alkua. Nyt minua odottaa todella raskas työviikko joulun jälkeen. Niinpä romahdin taas.
Mistä muka repiä lisää voimia, kun niitä ei enää ole?

Tulin juuri äsken kotiin ja itkin. Haukuin työpaikkani, tämän tuppukylän, itseni ja elämäntilanteeni. Mies otti tietenkin nokkiinsa kuten aina kommentoimatta mitenkään pahaa oloani.

En voi olla ajattelematta, että se että kaikki on mennyt pilalle ja masennus palasi on rangaistus siitä, että pari vuotta pidin itsestäni, uskoin tulevaisuuteen ja minulla meni hyvin. Uskoin silloin, että minulla oli ollut vain murrosikä ja paluuta takaisin ei enää olisi. Tuntuu niin ironiselta, että nyt sitten olenkin täsmälleen samassa tilassa, mutta vain pahemmassa sellaisessa. Menetin kohonneen itsetuntoni, kaverini, uskoni tulevaan ja sen mitä olin saanut opittua sosiaalisista tilanteista. Nyt olen taas sairaalloisen ujo, masentunut ja yksinäinen. Kaiken lisäksi olen juuttunut tähän helvetilliseen tilanteeseen, joka ei anna hengittää. Oma vikanihan se oli, kun muutin, vaikka hälytyskellot soivat. Pelkään, että minulle käy kuten työkavereilleni: Jumiudun työhön, josta en pidä, saan lapsen parikymppisenä ja jään paikoilleni. Pelkään, etten tule koskaan olemaan onnellinen.

Ihan kuin olo ei olisi jo tarpeeksi perseestä, kuokkavieraat kutsuivat jälleen itsensä kylään. Saavatko ne jotenkin telepaattisia viestejä aina, kun niiden vierailu ei käy, jotta voivat sitten ilmestyä paikalle? Eivät edes viitsineet kysyä, onko meillä jotain menoa kuten vaikkapa töitä. Teki mieli repiä puhelin itselleni ja karjua niille, että montako kertaa heitä pitää pyytää ilmoittamaan ajoissa. Sen sijaan kuitenkin huusin puhelun taustalta, että heillä ei ole mitään asiaa tulla tänne syömään kaapeista minun meille jouluksi ostamiani herkkuja. En tiedä kuulivatko, mutta mies veti herneen nenään ja sanoi, ettei minulla ole käytöstapoja. Voi olla, mutta enpä vajonnut kuokkavieraita huonotapaisemmaksi. Nyt sitten täällä ihmetellään, miksen halunnut heitä tänne tänään, kun minulla on todella huono olo ja naama itkusta turvonnut, tai huomenna, jolloin joutuisin viihdyttämään heitä umpiväsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Helppoahan se on miehelle kuokkavieraita hyysätä, kun makaa himassa viikonloput, eikä ole jatkuvan kritisoinnin kohteena johtuen siitä, että on ujo. Ihmettelinkin vähän, etteivätkö kuokkavieraat voi tulla, kun olen töissä. Eiväthän he minusta edes pidä. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaihtoehto. Ehdotin myös, että mieshän voisi mennä kuokkavieraiden kanssa vaikkapa läheiseen pizzapaikkaan tai kuokkia vaihteeksi heillä. Mutta ei. Tosin ei tuo mies edes minun kanssani lähde minnekään, vaikka monesti olen pyytänyt.

Ei tämä parisuhde ole sellainen kuin luulin sen olevan. Mikäpä tosin olisikaan. Vihaan itseäni usein siitä, että olen pelkuri. On niin paljon helpompaa maata masennuksessa kuin nousta siitä ylös tai päättää se lopullisesti. Toivoisin, että minulla olisi rohkeutta tehdä edes jotain - olisi se sitten eroaminen, psykiatriseen päivystykseen meneminen tai siltä sillalta alas hyppääminen.

Katkera

En ole jaksanut päivittää. Olen taas syvällä. Mikään ei piristä, eikä edes ne hartaimmin odotetut asiat tunnu enää miltään. Haluaisin vain nukkua, mutta kun yritän en saa unta. Väsymys roikkuu niskassa kuin kasa rautaa. Ollessani hereillä ajattelen vain kuinka ihanaa olisi nukkua, mutta nukkumaan mennessäni kaikki tuskaiset ajatukset rynnivät päähän. En ole nukkunut tarpeeksi yli viikkoon ja silti viime yönkin vietin horteessa heräillen vähän väliä heti ensimmäisen unen päästyä alkuun. Jo tässä vaiheessa olen korjannut kymmenen kirjoitusvirhettä.

Luulin, että piristäisi nähdä onnekasta kaveriani. Kuinka väärässä olinkaan. Äiti oli hommannut sille kämpän melkein keskustasta - lempikaupunginosastani. Kaikki lempikauppani olivat siinä ympärillä. Kämppä oli 30-luvulla rakennetussa talossa. Siellä tuoksui vanha puu. Vuokra toki on kallis, mutta ei haittaa - äiti maksaa vuokran. "Siis mä tykkään tosi paljon näistä vanhoista taloista!", kaveri sanoi. Purin hammasta. Jos se koskaan kysyisi, mistä minä tykkään, tietäisi se, että rakastan vanhoja taloja. Olen haaveillut, että joskus asuisin sellaisessa, mutta minun äidilläni ei ole varaa maksaa vuokraani. Mentiin syömään ja kaveri hölötti. Hölöhölö, jätkät pyörii ympärillä, tämä on unelma-ala ja elämä on ihanaa. Samalla se sorkki ruokaansa. Loppuillan se naureskeli, miten harkitsin meneväni vielä ostamaan lisää ruokaa ja miten jotkut ihmiset syövät koko ajan. Lihavat ihmiset ovat huonoja. Kuulemma luuserit eivät ole vielä päässeet yliopistoon, vaan ovat jossain paskaduunissa. Nieleskelin hiljaa. Kysäisin, kokkaako se, kun nyt on oma keittiökin. Vaivautunut ilme ja mutinaa. Näköjään kun elämä on ihanaa, siltä saa anoreksian.

Illalla kotoonta "kotiin" tullessani muistin, että täällä bussit lakkaavat kulkemasta kello seitsemän. Kävelin pitkän matkan pimeässä ja mietin, riittäisikö pudotus tappamaan minut, jos hypppäisin tämän helvetin esikartanon sillalta alas. Äiti luuli pelottelevansa, kun povasi, että voisin kuolla, jos yksin kävelen yöllä metriäkään. Tämä teksti tökkii, mutta olkoon.

Koskaan ei pitäisi sanoa

Sillä näemmä, jos jotain positiivista sanoo kaikki meneekin kohta rytinällä päin vittua. Melkein heti eilisen merkinnän jälkeen romahdin. En edes osaa sanoa varmuudella miksi. Tajusin taas vain, miten vaikeaa kaikki on. Ahdistuspuuska pyyhkäisi lävitseni. Aloin hikoilla ja sydämeni hakkasi rinnassa. Minusta tuntui, että räjähtäisin kohta tuskasta kappaleiksi. Pahinta oli, että olisin halunnut huutaa, mutten pystynyt. Olisin halunnut sanoa, että minuun sattuu, mutten sanonut. En osaa pyytää apua. Tai pikemminkin en osaa vaatia sitä itselleni. Mutta ei minulla enää ole jäljellä voimiakaan, joilla vaatia.

Mies ei edes huomannut oloani, joka helpottui vasta, kun lukittauduin vessaan keittiöveitsen kanssa. Tänään hän ei ole huomannut jälkiä käsivarressani, vaikka pitkästä aikaa uskalsin viiltää syvälle. Häpeäkseni yritin jopa saada hänet huomaamaan ne. Haluaisin kai todistaa hänelle jotain. Ehkä sen, että minulla on oikeasti niin paha olla kuin sanon.

"Mä haluan kuolla.
- Etkä halua."

Makasin vessan lattialla nyyhkyttämässä toivoen, että hän jollain keinolla kuulisi ja tulisi luokseni. Lopulta hän tulikin, mutta silloin en avannut ovea ja tiuskin häntä häipymään. Ehken ansaitse apua. Ehkä pelkään, että minut torjutaan kuten niin monet kerrat aiemminkin. Nimittäin silloin kun olen apua pyytänyt, en ole sitä koskaan saanut. Mutta ehkä sekin johtuu tavastani pyytää apua. Ehkä vika onkin minussa. Vikahan on aina minussa.

Lopulta sain jonkin verran avauduttua. Mies kysyi kärsimättömänä, että mitä minä haluan. Vastasin, että haluan apua. Hän oli hiljaa, eikä enää puhunut. Hän sen paremmin kuin kukaan muukaan ei näköjään tiedä, miten minua voisi auttaa. Minulle ei ole apua.

Kuten monet kerrat aiemminkin, itku kevensi oloa sen verran, että jaksoin vetää taas naamion kasvoilleni. Tuska oli vain hetkeksi päässyt lipeämään ulos minusta, mutta nyt se oli taas tiukasti lukittuna sisääni. Ja mies oli helpottunut, kun taas hymyilin ja puhuin. Hän ajatteli rauhoittaneensa minut ja kaiken olevan nyt niin kuin pitääkin. En väittänyt vastaan.

Miksi teen tätä? Miksi teen kaikkeni pitääkseni kulissia yllä elämästä, josta en edes pidä?

En nukkunut juurikaan viime yönä, vaan heräilin epämääräiseen ahdistukseen. Väsyttää, mutta sama taitaa toistua tänäkin yönä. On liian paljon stressiä, ahdistusta ja pahoja ajatuksia, joilta on vaikea sulkea mieltään. On sata asiaa, jotka pitäisi tehdä ja tuhat vaatimusta, jotka pitäisi täyttää. Samalla kaikki kaatuu päälle.  Kaiken lisäksi sain tietää tehneeni tietämättäni pari huonoa valintaa koskien työpaikkaa ja opiskeluja. Ne huonot valinnat ovat nyt vaikeuttaneet kaikkea entisestään.

Tunnen itseni petetyksi. Yritän kaikkeni, mutta silti elämä vain leviää käsiini yhä enemmän. Mitä ihmettä se vielä haluaa?

Ihailtu luuseri

Kuten varmaan moni huomasi, eilen tuli kuluneeksi 50 vuotta Marilyn Monroen itsemurhasta. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ihailevat Marilynia ja mainitsevat hänet esikuvakseen. Nainenhan oli lääkeriippuvainen, masentunut ja alkoholisti. Hänen oikea nimensä ei edes ollut Marilyn, eikä hänen hiusvärinsä vaalea, vaan ne olivat elokuvaväen keksimiä kaupallisuudenlisääjiä. Kaupallisuus lopulta koituikin hänen uransa kompastuskiveksi, sillä ainoa rooli, jota Norma Jean sai valkokankaalla esittää oli Marilyn Monroe - tyhmä blondi. Hän olikin vastentahtoaan mukana luomassa tätä kummallisen kehuttua "uutta inhimillistä naiskuvaa", josta hänen uraansa lähinnä kiitelläänkin. Pinnan alla Marilyn ei kuitenkaan ollut tyhmä. Tätä todistavat hänen jälkeensäjättämät lentävät lauseet ja kuuntelemani psykiatrikäyntinauhat. Häntä valmentaneiden aikalaisten mukaan Marilyn olisi myös pystynyt työssään paljon vaativampiin rooleihin, muttei niitä saanut, vaikka olisi halunnutkin. Ulkoinen kauneus onkin se, josta varmaankin myös ihailijat häntä eniten arvostavat.

Vaikka Marilyn usein nähdäänkin kuvissa vetämässä roolia kauniina ja iloisena - suu ammollaan nauravana blondina, sisällä myllersi kuitenkin jokin aivan muu. Kaikesta huolimatta Marilyn oli nimittäin itsestään hyvin epävarma ja kärsi masennuksesta. Hänen kaikki avioliittonsa olivat riitaisia ja päättyivät eroon. Hän olisi halunnut lapsia, mutta sai keskenmenon kerta toisensa jälkeen. Kaiken lisäksi hänet tunnettiin miestennielijänä, joka näin yritti pönkittää epävarmaa egoaan.

Sotkuinen elämä sai lopulta sotkuisen lopun lääkeyliannostuksella. Napit popsittuaan Marilyn oli tuttuun tapaansa soittanut miespuoliselle tuttavalleen pyytäen tätä tulemaan pelastamaan hänet - kukaan ei kuitenkaan tullut. Tähteä ei lopulta osattu kaivata ennen kuin siivouskeikalle saapunut taloudenhoitaja löysi hänet alastomana sängyltä puhelin kädessään. Kuolema oli kuitenkin se, mikä varmisti Marilyn Monroen paikan legendojen joukossa.

Enemmän kuin kerran olen lukenut alan ihmisten suusta, että varhainen kuolema oli parasta, mitä Marilynille saattoi tapahtua. Ehkä se olikin - markkinoiden kannalta. Marilynin nimellä myydään nimittäin tänä päivänäkin miljoonien edestä jos jonkinmoista paitaa, mukia ja kukkaroa. Norma Jean, ihminen Marilynin takana, on pitkälti unohdettu, jos kukaan koskaan häntä edes muisti. Tuntuukin kylmältä ja naurettavalta väittää kenenkään kohdalla onnettomasti eletyn ja onnettomasti päätetyn elämän olleen onnenpotku. Nainen itse olisi todennäköisesti ollut paljon tyytyväisempi vanhetessaan tasapainoisesti oman perheen kanssa, vaikka se sitten olisikin tarkoittanut tähtikultin hiipumista.

Vaikka pidänkin Marilyn Monroeta yhtenä räikeimpänä esimerkkinä yhteiskunnan pinnallisuudesta ja itsemurhan romantisoinnista, en voi olla samaistumatta häneen. Harvan julkisuudenhenkilön elämä on kuitenkaan muistuttanut masennuksessa omaani. Täytin myös eilen pyöreitä eli samana päivänä, kun Marilynin kuolemasta tuli nollavuosia. Samaistumiseni on kuitenkin pitkälti negatiivisten asioiden tasolla. Pidänkin Marilyniä pikemminkin jonakin kauhukuvana - sellaisena, johon en haluaisi oman elämäni menevän. Hän saattoi olla idoli, mutta aliarvostettu muusta kuin kauneudestaan ja henkilökohtaisessa elämässään onneton. Menestyksestä huolimatta hän ei saanut selätettyä edes masennusta.

Tiedetään - minä jos kuka olen paraskin puhuja, mitä tulee itsemurhan vastustamiseen. Eilisen kunniaksikin minulle tuli yhtäkkiä mieleen vielä eräs kirje, jonka kirjoitin noin 15-vuotiaana. Kirje on kadonnut ties minne, mutta se oli osoitettu 20-vuotiaalle minälleni. Siinä vannoin kovin tappavani itseni, mikäli en vielä tämän ikäisenäkään olisi onnellinen. Nyt sitten tuo deadline olisi tullut, jollen vieläkään ymmärtäisi mitään elämästä.

Selviytyjistä - niistä ihmisistä, jotka parantuvat masennuksesta, toipuvat koulukiusaamisesta ja eivät anna periksi - ei kirjoiteta lehdissä. Mielestäni pitäisi. Itsemurhan ihannointi on loppujen lopuksi kuitenkin yleistä yhteiskunnassamme. Sen tehneistä leivotaan marttyyreitä ja suuria samaistumisenkohteita. Kuitenkaan sen reunalla roikkuvia ei auteta. Ja entä ne, jotka selviytyvät? Kyllähän heitäkin on, vai mitä? Minä päätin tässä tänään marilynkultin innoittamana selviytyä. Täytyy ensin katsoa, kuinka pitkälle voimat riittävät.

Viimeinkin

Täällä yhä ollaan. Mitäs tässä. On tullut viimein tavarat tänne rahdattua. Jaksoin jopa purkaa ne kaikki lähes hymyssä suin kunnes viimeisen jätesäkin kohdalla tyssäsi. Nyt se onkin maannut tuossa yli viikon. Jokin päässäni on sitä mieltä, ettei sitä edes kannata tyhjentää. Onpahan vähemmän työtä, mikäli maitojunalla tästä kotiin lähdetään.  Olo on ihme pöhnäinen, sekoitus itsetuhoisuutta, koti-ikävää ja vihaa. Haluaisin käpertyä jonnekin olemaan itseni kanssa ja vihaamaan. Jos minut jätettäisiin en olisi enää vastuussa itsekkyydestäni kenellekään. Silloin olisi helpompi tappaa itsensä.

Ikävöidessäni en ajattele lapsuuden kotipaikkakuntaani. Sieltä ei ole mitään hyviä muistoja. Sen sijaan ikävöin kaupunkia, jossa silloinen paras ystäväni ja kouluni sijaitsivat. Haluaisin vielä joskus muuttaa sinne. Nyt en päässyt sinne edes opiskelemaan. Oli muuten taas tosi paska tuuri, kun eräs entinen koulutoveri haki opiskelemaan samaa kuin minä. Pääsykokeessahan luonnollisesti menin piiloon, ihan kuin tuo ihminen olisi edes muistanut minua. Hän kuitenkin odotetusti pääsi opiskelemaan ja olen saanut lukea jos jonkinmoista hehkutusta, kun tietyssä turpakirjassa kaikki aina pitää lisätä kaveriksi. Onneksi sentään on hide post-painike, kun sitä dislike painiketta ei koskaan tule.

Elämä on katkeraa ja kamalaa. Eiku se olenkin minä. No mutta katkera ja kamala taakka elämä ainakin tuntuu olevan. Välillä tunnen syvää vitutusta vanhempiani kohtaan. Minä en halunnut syntyä tähän maailmaan, muttei minulta mitään kysytty siinä(kään) asiassa. Olisi ollut parempi, jos he olisivat vain jättäneet hankkimatta. Ihmisten pitäisi mennä oikeasti johonkin testeihin ennen kuin voisivat lisääntyä. Tässä vaiheessa jos haluaa itsensä abortoitavan on nähtävä karsea vaiva ja kannettava syyllisyyttä siitä sotkusta, mitä teko mahdollisesti aiheuttaisi. Helpompi olisi ollut jättää vain syntymättä.

Huvittaa, miten moni ihminen ei oikeasti ottaisi tosissaan, jos kertoisin, miten paljon minuun henkisesti kirjaimellisesti sattuu. En varmaan olisi itsekään tajunnut muutamia vuosia sitten, että masennus voi oikeasti sattua. Ei oikein ole viikkoon voinut tehdä mitään, kun sattuu pään sisällä niin perkeleesti. Huomasin tämän ensi kerran, kun yritin pitkän jankkaamisen ansiosta opittuja ongelmien sysäämismetodeja päässäni ja tajusin, ettei pääni vain pysty toimimaan nyt niin. Kuin olisi ollut jokin tukos, joka aukaisee kyynelkanavat ja sulkee kuolemanpelon.

Eräs toinen mukava juttu, jonka tässä juuri huomasin on, että sosiaalinen fobia on päässyt rönsyilemään ja pahasti. Varmaankin tahtoisen ja vastentahtoisen eristäytymiseni takia. En ole yli puoleen vuoteen ollut tekemisissä muiden kuin Höpön, vanhempieni ja vanhan kaverini kanssa. Paska juttu, kun nyt vielä pitäisi yrittää löytää sitä paskaduuniakin.