Maailmanloppu tuli sittenkin

Tänään on ollut karmea olo. Töissä olin vähällä nukahtaa psytyyn, sillä en taaskaan ole nukkunut hyvin yli viikkoon jonkin epämääräisin ahdistuksen takia, joka herättelee öisin. Ainoa mikä auttoi töissä jaksamaan oli ajatus siitä, että huomenna voisi viimein ainakin nukkua pitkään, vaikka yöllä heräilisinkin. Sitten minulle vaihdettiinkin tahtomattani aamuvuoro, ja en saa nukkua tänäkään yönä. Kaiken lisäksi yksi työkaverini teki todella paskamaisen tempun ja lopetti työt tunti ennen vuoronsa alkua. Nyt minua odottaa todella raskas työviikko joulun jälkeen. Niinpä romahdin taas.
Mistä muka repiä lisää voimia, kun niitä ei enää ole?

Tulin juuri äsken kotiin ja itkin. Haukuin työpaikkani, tämän tuppukylän, itseni ja elämäntilanteeni. Mies otti tietenkin nokkiinsa kuten aina kommentoimatta mitenkään pahaa oloani.

En voi olla ajattelematta, että se että kaikki on mennyt pilalle ja masennus palasi on rangaistus siitä, että pari vuotta pidin itsestäni, uskoin tulevaisuuteen ja minulla meni hyvin. Uskoin silloin, että minulla oli ollut vain murrosikä ja paluuta takaisin ei enää olisi. Tuntuu niin ironiselta, että nyt sitten olenkin täsmälleen samassa tilassa, mutta vain pahemmassa sellaisessa. Menetin kohonneen itsetuntoni, kaverini, uskoni tulevaan ja sen mitä olin saanut opittua sosiaalisista tilanteista. Nyt olen taas sairaalloisen ujo, masentunut ja yksinäinen. Kaiken lisäksi olen juuttunut tähän helvetilliseen tilanteeseen, joka ei anna hengittää. Oma vikanihan se oli, kun muutin, vaikka hälytyskellot soivat. Pelkään, että minulle käy kuten työkavereilleni: Jumiudun työhön, josta en pidä, saan lapsen parikymppisenä ja jään paikoilleni. Pelkään, etten tule koskaan olemaan onnellinen.

Ihan kuin olo ei olisi jo tarpeeksi perseestä, kuokkavieraat kutsuivat jälleen itsensä kylään. Saavatko ne jotenkin telepaattisia viestejä aina, kun niiden vierailu ei käy, jotta voivat sitten ilmestyä paikalle? Eivät edes viitsineet kysyä, onko meillä jotain menoa kuten vaikkapa töitä. Teki mieli repiä puhelin itselleni ja karjua niille, että montako kertaa heitä pitää pyytää ilmoittamaan ajoissa. Sen sijaan kuitenkin huusin puhelun taustalta, että heillä ei ole mitään asiaa tulla tänne syömään kaapeista minun meille jouluksi ostamiani herkkuja. En tiedä kuulivatko, mutta mies veti herneen nenään ja sanoi, ettei minulla ole käytöstapoja. Voi olla, mutta enpä vajonnut kuokkavieraita huonotapaisemmaksi. Nyt sitten täällä ihmetellään, miksen halunnut heitä tänne tänään, kun minulla on todella huono olo ja naama itkusta turvonnut, tai huomenna, jolloin joutuisin viihdyttämään heitä umpiväsyneenä raskaan työpäivän jälkeen. Helppoahan se on miehelle kuokkavieraita hyysätä, kun makaa himassa viikonloput, eikä ole jatkuvan kritisoinnin kohteena johtuen siitä, että on ujo. Ihmettelinkin vähän, etteivätkö kuokkavieraat voi tulla, kun olen töissä. Eiväthän he minusta edes pidä. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaihtoehto. Ehdotin myös, että mieshän voisi mennä kuokkavieraiden kanssa vaikkapa läheiseen pizzapaikkaan tai kuokkia vaihteeksi heillä. Mutta ei. Tosin ei tuo mies edes minun kanssani lähde minnekään, vaikka monesti olen pyytänyt.

Ei tämä parisuhde ole sellainen kuin luulin sen olevan. Mikäpä tosin olisikaan. Vihaan itseäni usein siitä, että olen pelkuri. On niin paljon helpompaa maata masennuksessa kuin nousta siitä ylös tai päättää se lopullisesti. Toivoisin, että minulla olisi rohkeutta tehdä edes jotain - olisi se sitten eroaminen, psykiatriseen päivystykseen meneminen tai siltä sillalta alas hyppääminen.