Itkuiikka

Masennus elää taas itkuvaihettaan. Tänään itkin heti herättyäni, kun katsoin viimeiset 20 minuuttia Uljas Musta elokuvasta, joka kyllä onkin aika surullinen. Nolotti se hanojen aukeaminen varsinkin, kun en pystynyt lopettamaan vollottamista, enkä antamaan mitään järkevää syytä sille, vaan sopersin ihmettelevälle osapuolelle jotain räkäistä "tää on niin surullinen elokuva" pihinää.

Eilen koitin tietokoneella uuden pelin pelaamista, joka on hyvä, mutta todella hankala ja strateginen Civilization V. Onkin selvää, että jäin heti muista pelaajista tuhat vuotta jälkeen ja mies, jonka piti auttaa tiuski kuin tyhmälle, kun en heti muistanut kaikkia näppäimiä tai mitä milloinkin piti tehdä. Jossain vaiheessa sitten tietokoneohjelmoitu vastapuolen pelaaja ilmestyi ruutuun haukkumaan ja kutsumaan minua säälittäväksi. Eipä mennyt kauan sen jälkeen, kun lopetin pelaamisen ja menin makkariin itkemään. Onneksi sitä ei sentään nähty ja sain syynkin valehdeltua.

Tässä tulee loukkaannutttua siitäkin, mitä tietokone sanoo. Mitenköhän sitä töissä tulee taas kestettyä ilman, että hanat aukeavat. Mikään ei ole pahempaa kuin itkun mahdoton pidättely paikassa, jossa tietää, että ei saa itkeä, vaikka mikä olisi. Mutta eiköhän masennus taas ajallaan valu siihen vaiheeseensa, jossa ei tunne mitään ja itkeminen on mahdotonta, vaikka kuinka sitä haluaisi.