Se kuuluisa ryppy rakkaudessa

Huoh. Tapellaan jatkuvasti, mistä seuraa aina tunne kuin keuhkojen päällä olisi paritonninen kivi. Jokin minussa on muuttunut. En enää välitä tippaakaan, mitä tuo minusta ajattelee. En enää yritä sensuroida temperamenttiani, masennustani tai mitä suustani päästän. Sanon suoraan, kun vituttaa. Matkin toisen ääntä rasittavana kimityksenä. Sanon sitä idiootiksi. En ole tainut käyttäytyä niin kenenkään muun paitsi äidin seurassa teininä. Minua ei kiinnosta enää mikään tai kukaan. Ihan sama, että tämä suhde kariutuu. Ihan sama, mitä tässä tulee tapahtumaan, sillä vaikka tässä suhteessa menisikin hyvin, olisi minulla silti paha olla.

Unettomuus ja väsymys vaivaa taas. Olen työpaikalla töykeä ja mahdollisimman hapan töykeille ja happamille asiakkaille siinä toivossa, että ne valittaisivat ja saisin potkut. Minullehan tehtiin jo työkkärin puolelta selväksi, ettei mitään tukia tipu, ellen sitten niitä potkuja saa.

Olen yrittänyt ottaa päikkäreitä yhdeltä saakka, mutta kaikilla muilla tässä taloudessa tuntuu olevan jotain sitä vastaan. Olin juuri nukahtanut, kun heräsin vierestäni kantautuvaan pahaenteiseen rapsutukseen. Kissaperkele oli vääntänyt paskat viereeni sänkyyn. Oli siinäkin mukava herätys, kun siivosin sotkua oksennus suussa. En tiedä vituttiko sitä, että ei saanut huomiota vai oliko vessan ovi jäänyt kiinni, mutta vituttaa kyllä jos tämä tulee tavaksi.

Toisen kerran onnistuin nukahtamaan sohvalle, kun tuo sitten päättikin herättää minut ripustamaan kissanpaskaisia lakanoita, kun ei muka itse voi tehdä mitään. Luulin pääseväni jo takaisin nukkumaan, mutta sitten olikin vuorossa jokin munaton siivousrumba, joka koostuu minun komentelemisestani, että nyt tällä sekunilla pitää laittaa koneet käyntiin ja kerätä kaikki mahdollinen irtotavara ja pinota ne tiukkapipoisesti kaappiin, vaikka niitä kohta tarvitsisikin. Siispä riideltiin taas ja se ei millään tajunnut, miksi minua vitutti, että taas piti herättää minut jonkin oman uusavuttomuuden ja laiskuuden takia. Vituttaa myös, että ostin meille herkkuja, mutta eivät ne sitä kiinnosta. Valitti vain, kun suklaakroisanttipussi oli ruokapöydälle odottamassa (=tiellä). Eipä siitä välitetä, kun teen jotain kivaa, mutta kaikesta muusta ollaankin mussuttamassa. Aina se puhuu minulle kuin tyhmälle, jollen heti osaa tai ymmärrä jotain sen monimutkaisia selityksiä. Kaikki aina suhtautuvat minuun kuin tyhmään. Ehkä minä sitten olenkin tyhmä.

Viimeiset kuukaudet olen toivonut joka päivä, etten olisi koskaan syntynyt. Enhän minä edes halunnut tätä elämää. On epäreilua, että joku minut tänne silti päätti väkisin saattaa. Äidinhän oli pakko saada lapsi, vaikka kasvattajaksi täysin sopimaton olikin ja vieläpä miehen kanssa, joka ei alkuunkaan mitään lasta halunnut. Vaikka olenkin kaukana niin joka ilta jaksetaan piinata puhelinsoitolla, joka käsittelee sitä, miten minulla ei oikeasti ole paha olo, miten minusta ei koskaan tule mitään ja miten huono ihminen olen, kun en saanut edes perunalaatikkoa syötyä ennen kuin se vanheni. Sekin jo auttaisi, jos joku edes uskoisi, että minulla on paha olo, kun siitä kerron. Olen niin voimaton ja kaikki on mennyt totaalisen pilalle. Haluan vain kuolla.