Kaikkia ei ole tarkoitettu elämään

Etsin netistä hakusanalla "itsemurha" ja jotenkin päädyin lukemaan jonkun kauhutarinaa siitä, miten avun hakeminen masennuksen takia johti sairaalakierteeseen ja ylilääkitsemiseen, mistä seurasi loppuelämä työkyvyttömänä neljän huntin sairaseläkkeellä kituuttaen. Koko ajan olen toivonut, että minua viimein autettaisiin. Minulla on kokemusta vain siitä, ettei minua ole pidetty tarpeeksi sairaana, enkä ole saanut apua siinä määrin kuin olisin tarvinnut. Se, ettei minua mahdollisesti taaskaan auteta on ahdistanut koko ajan, mutta nyt päinvastoin ahdistaakin se, että mitä jos avun saaminen vain pahentaa asioita. Vituttaa, että mitä ikinä sitten tekeekään, niin aina se voi johtaa siihen, että elämä menee piloille kuitenkin. Vituttaa myös se, että mitä ikinä sitä päättääkään niin eikös netistä löydy jotain, mikä saa epäröimään uudestaan. Miksi kaikesta pahasta täytyy aina päästä kertomaan?

Tästä tulikin mieleen, että äiti otti yhteyttä ja menin tyhmänä juoruamaan, että olen niin uupunut, etten enää jaksa elää. Miksei sitä koskaan opi? Sain pitkän sähköpostin, joka tuntui potkulta vatsaan. Äiti aloitti läheisriippuvaisella ruikutuksellaan siitä, miten minun täytyy muuttaa takaisin kotiin, koska minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Taistelen koko ajan kuolemanhalua vastaan ja kaikki mitä saan kuulla on, että ei ole mitään mahdollisuuksia ja luettelon kaikesta siitä, mikä on pielessä. Loppusilauksena viestissä ole vanha kunnon "älä hae yliopistoon, hae nyt vaan jonnekin, minne pääset". En edes tiedä, mistä aloittaisin. Kaikki tämä on kuitenkin sanottu äidille monia kertoja aiemmin, mutta sanonpa itselleni vielä kerran, sillä taidan jo uskoa itsekin, ettei minulla ole mahdollisuuksia.

Äiti ei ole koskaan tukenut, suojellut tai puolustanut minua. Ei silloin, kun isä pahoinpiteli, ei silloin, kun minua kiusattiin, eikä nyt, kun yritän olla kuolematta. Hän on aina käyttänyt kaiken aikansa saadakseen minut pysymään luonaan, koska minä olen ollut hänelle pikemminkin ainoa ystävä kuin huolehdittava lapsi. Äiti ei ymmärrä tai välitä, kun yritän puhua hänelle. Hänen ainoa tavoitteensa on saada minut takaisin kontrolloitavakseen, jottei tuntisi enää oloaan yksinäiseksi. Äiti ei ajattele minua, pahaa oloani tai tulevaisuuttani. Hän ajattelee vain itseään.

Olen selittänyt hänelle monesti, ettei kyse ole siitä, että tämä kaupunki on paska, minulla ei ole opiskelupaikkaa, enkä syö paljon vihanneksia, vaan kyse on siitä, että vihaan itseäni, en usko pystyväni mihinkään ja pelkään kuollakseni elämää. Kyse on siitä, että olen sairas, eikä siihen auta se, ettei elämäni uskota (tai edes haluta) tulevan kuntoon. Olen monesti sanonut, että toivoisin äidin rohkaisevan ja kannustavan minua yrittämään, mutta siltikään hän ei niin tee. Suu käy, mutta sieltä ei tule mitään ulos. Yhdestäkään äidin päästämästä äännähdyksestä ei ole koskaan ollut apua. Olen alkanut ymmärtää, että suurin itsetuntoni nakertaja ei olekaan isä, vaan äiti. Lapsena tuntui kamalalta ensin luottaa äitiin ja olla hänen kanssaan läheinen, ja sitten lopulta huomatakin, ettei hän auttanut millään tavalla hädän tullen.

Ehkä kaikista pahinta on kuitenkin ongelmieni kieltäminen. "Et sinä ole masentunut, et vain nuku tarpeeksi (en nuku tarpeeksi, koska ahdistus ei anna). Meidän perheessä ei ole mitään vikaa, sinä vain olet vaikea. Isä ei ole kohdellut mitenkään sinua väärin, vaan minua. Sinä paranet parhaiten, kun tilasi kiistetään ja vähätellään. Kaikki järjestyisi, jos vain ajattelisit positiivisesti, söisit vitamiineja ja teeskentelisit, ettei mitään pahaa ole koskaan tapahtunut. " Lähdin kotoonta pitkälti siksi, etten enää kestänyt. 20 vuotta isäni taloudessa oli tarpeeksi ja toisessa päädyssä olohuonetta äiti yritti jatkuvasti tukahduttaa minut ja sitoa yhä tiukemmin itseensä. Silti hän jaksaa väittää muuta. Sieltä talosta minä päädyin nuorisopsykiatrisella ensimmäisen kerran, mutta nyt pahaa oloani ei ole muka koskaan ollutkaan ennen kuin jätin äidin.

Haluaisin vastata äidille ja sanoa kaiken tämän, mutta se olisi (taas) kuin seinille puhuisi. Äiti vain suuttuisi siitä, kuinka paska olen kuten aina. Tätä se on aina ollut. Huudan sille ainoalle, joka minulla on, eikä se suostu ymmärtämään. Tällä hetkellä haluaisin tappaa itseni ihan vain, jotta saisin laatia kirjeen, jolla sälyttää koko sotkun äidin niskoille. Eipä se varmaan silloinkaan tajuaisi, vaan kääntäisi koko jutun niin, että yritti auttaa minua, mutta minä en suostunut uskomaan, että viikottainen liikuntapläjäys vesijumpan muodossa korjaisi kaiken. Taidan vihata tuota negatiivisuutta tihkuvaa niljaketta, joka on minut tänne helvettiin saattanut.

Olen kahden tulen välissä: Täällä on paha olla, mutta lapsuudenkodissa ei ole sen parempi.

Se kuuluisa ryppy rakkaudessa

Huoh. Tapellaan jatkuvasti, mistä seuraa aina tunne kuin keuhkojen päällä olisi paritonninen kivi. Jokin minussa on muuttunut. En enää välitä tippaakaan, mitä tuo minusta ajattelee. En enää yritä sensuroida temperamenttiani, masennustani tai mitä suustani päästän. Sanon suoraan, kun vituttaa. Matkin toisen ääntä rasittavana kimityksenä. Sanon sitä idiootiksi. En ole tainut käyttäytyä niin kenenkään muun paitsi äidin seurassa teininä. Minua ei kiinnosta enää mikään tai kukaan. Ihan sama, että tämä suhde kariutuu. Ihan sama, mitä tässä tulee tapahtumaan, sillä vaikka tässä suhteessa menisikin hyvin, olisi minulla silti paha olla.

Unettomuus ja väsymys vaivaa taas. Olen työpaikalla töykeä ja mahdollisimman hapan töykeille ja happamille asiakkaille siinä toivossa, että ne valittaisivat ja saisin potkut. Minullehan tehtiin jo työkkärin puolelta selväksi, ettei mitään tukia tipu, ellen sitten niitä potkuja saa.

Olen yrittänyt ottaa päikkäreitä yhdeltä saakka, mutta kaikilla muilla tässä taloudessa tuntuu olevan jotain sitä vastaan. Olin juuri nukahtanut, kun heräsin vierestäni kantautuvaan pahaenteiseen rapsutukseen. Kissaperkele oli vääntänyt paskat viereeni sänkyyn. Oli siinäkin mukava herätys, kun siivosin sotkua oksennus suussa. En tiedä vituttiko sitä, että ei saanut huomiota vai oliko vessan ovi jäänyt kiinni, mutta vituttaa kyllä jos tämä tulee tavaksi.

Toisen kerran onnistuin nukahtamaan sohvalle, kun tuo sitten päättikin herättää minut ripustamaan kissanpaskaisia lakanoita, kun ei muka itse voi tehdä mitään. Luulin pääseväni jo takaisin nukkumaan, mutta sitten olikin vuorossa jokin munaton siivousrumba, joka koostuu minun komentelemisestani, että nyt tällä sekunilla pitää laittaa koneet käyntiin ja kerätä kaikki mahdollinen irtotavara ja pinota ne tiukkapipoisesti kaappiin, vaikka niitä kohta tarvitsisikin. Siispä riideltiin taas ja se ei millään tajunnut, miksi minua vitutti, että taas piti herättää minut jonkin oman uusavuttomuuden ja laiskuuden takia. Vituttaa myös, että ostin meille herkkuja, mutta eivät ne sitä kiinnosta. Valitti vain, kun suklaakroisanttipussi oli ruokapöydälle odottamassa (=tiellä). Eipä siitä välitetä, kun teen jotain kivaa, mutta kaikesta muusta ollaankin mussuttamassa. Aina se puhuu minulle kuin tyhmälle, jollen heti osaa tai ymmärrä jotain sen monimutkaisia selityksiä. Kaikki aina suhtautuvat minuun kuin tyhmään. Ehkä minä sitten olenkin tyhmä.

Viimeiset kuukaudet olen toivonut joka päivä, etten olisi koskaan syntynyt. Enhän minä edes halunnut tätä elämää. On epäreilua, että joku minut tänne silti päätti väkisin saattaa. Äidinhän oli pakko saada lapsi, vaikka kasvattajaksi täysin sopimaton olikin ja vieläpä miehen kanssa, joka ei alkuunkaan mitään lasta halunnut. Vaikka olenkin kaukana niin joka ilta jaksetaan piinata puhelinsoitolla, joka käsittelee sitä, miten minulla ei oikeasti ole paha olo, miten minusta ei koskaan tule mitään ja miten huono ihminen olen, kun en saanut edes perunalaatikkoa syötyä ennen kuin se vanheni. Sekin jo auttaisi, jos joku edes uskoisi, että minulla on paha olo, kun siitä kerron. Olen niin voimaton ja kaikki on mennyt totaalisen pilalle. Haluan vain kuolla.

Rumasti sanottuna

Äitini ei koskaan tuntunut näkevän eroa lapsen ja lemmikkieläimen kasvatuksen välillä. Hän luuli, että riittäisi, kun vain ruokkisi minut ja veisi lääkäriin tarvittaessa. Vielä kuusivuotiaana minulla oli tuttipullo ja 11-vuotiaanakin äiti muussasi minulle ruokani kuten vauvana. Ainoastaan mummon luona yöpyessäni söin normaalia ruokaa, ja jouduin olemaan myös ilman tuttipulloa. Olin oikeastaan äidilleni pikemminkin pieni kaveri kuin oma lapsi. Hänelläkään ei ole ystäviä, joten lapsena kävinkin äitini seurana ahkerasti jos jonkinmoisessa tapahtumassa ja teatteriesityksessä. Muistan olleeni tuolloin vielä päiväkoti-ikäinen, kun saatoimme olla teatterissa viikonloppuna yömyöhään. Ikinä en silti valittanut. Olin muutenkin todella kiltti lapsi, eikä minua koskaan nähty lärvi levällään parkumassa Prisman karkkiosaston lattialla. Kerran ulkomaanmatkalla kävelimme ympäri kaupunkia aamusta iltaan syömättä mitään. Olin ehkä noin kuusivuotias, mutten kiukutellut asiasta kertaakaan.

Silti en isästäni ollut tarpeeksi helppo lapsi. Hän teki jo varhain selväksi, ettei ollut minua halunnut, joten ei ollut myöskään velvoitettu osallistumaan kasvatukseeni. Isä ei koskaan viettänytkään aikaa kanssani tai edes vaivautunut tulemaan koulun vanhempainiltoihin. Valitettavasti ukko ei kuitenkaan täysin pitänyt sanaansa, vaan osallistui kasvatukseeni lähinnä repimällä minua hiuksista tai korvista, lyömällä, haukkumalla, huutamalla ja tekemällä selväksi, etten ollut minkään arvoinen hänelle. Rangaistus saattoi seurata sellaisistakin asioista kuin, että puhuin "liikaa" tai keskeytin tärkeän televisio-ohjelman katsomisen näyttämällä isälle piirustustani. Lapsena kuitenkin hain melkein aina isältäni hyväksyntää, sillä lapsi on kykenemätön kritisoimaan vanhempiaan tai syyttämään heitä huonosta kohtelusta. Kerroin usein kaverilleni, mitä kaikkea kivaa isäni muka oli sanonut minulle ja asioista, joita olimme muka yhdessä tehneet. Murrosiän tultua aloin kuitenkin tarkastella vanhempianikin uudessa valossa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että jos olemassaolollani ei isälleni ole mitään merkitystä, niin ei sitten hänenkään minulle. Emme vielä tänäkään päivänä ole kunnon puheväleissä.

Äitini yritti usein paikkailla isän aiheuttamaa pahaa oloa (tai sitten vain huonoa omatuntoaan) ostamalla minulle kasoittain karkkia ja leluja. Siitä vasta riemu kotona repesi, sillä isä oli sitä mieltä, ettei minuun tullut käyttää yhtään rahaa. Hän muutenkin puhui minusta usein kuin bensasyöpöstä kulkuneuvosta, joten karkista ja leluista seurasi tietenkin minulle huutoa ja rangaistus, mutta silti äiti ei lakannut kantamasta niitä kotiin.
Ikävintä lapsuudessa oli kuitenkin se, ettei äiti koskaan opettanut minulle tarvittavia pakollisia taitoja kuten pyörälläajoa, uintia, luistelua ja hiihtoa. Koulun aloittaessani sainkin huomata, että muut lapset osasivat jo vähintään jotenkuten kaikki nämä. Kenelläkään ei ollut enää edes apupyöriä silloin, kun minä vasta sain ensimmäisen pyöräni - koulun vaatimuksesta. Liikuntatunnit muodostuivatkin peloksi melkein samantien. Minähän olin aina se tyttö, joka ei osannut mitään ja jolla ei ollut edes varusteita. Silloin tunsin itseni ensimmäisen kerran ulkopuoliseksi ja muita huonommaksi. Erottuminen oli myös omiaan potkaisemaan muissa räkänokissa käyntiin prosessin, jota myöhemmin myös koulukiusaamiseksi kutsuttiin.

Taitojen opetteleminen jälkeenpäinkään ei sujunut ihan ongelmitta. Kerran päätin vakaasti oppia kuperkeikan koulua varten. Äitini "auttoi" jatkuvasti pelottelemalla minua siitä, miten niskani murtuisi, jos epäonnistuisin. Hän oli myös läsnä uima-altaan reunalla ja kotipihalla - muistuttamassa, mitä voisi tapahtuisi jos uppoisin tai kaatuisin pyörällä. Lopulta opin kuitenkin ajamaan pyörällä ja uimaankin kohtalaisesti. Toisinaan silti harmittaa, kun muutama houkutteleva kutsu hiihtoretkelle ja luistelemaan on käynyt, enkä minä mennyt, sillä häpeäkseni en kumpaakaan lajia osaa vielä tänäkään päivänä

.

En ole päivittänyt, koska...

1. Yhdessäasuminen on vaikeuttanut bloggausta. Haluaisin kirjoittaa, mutten toisen katsellessa, sillä yritän vielä toistaiseksi pitää tämän blogini jotakuinkin salassa lähipiiriltä. Toisaalta haluaisin kertoa, mutta olen melko varma, ettei hän kuitenkaan pidemmän päälle voisi vastustaa kiusausta olla etsimättä blogiani (minä en ainakaan voisi).

2. Kamalasti tekemistä ja stressiä. Olen hoitanut pakollisia asioita, siivonnut, laittanut ruokaa jne. En oikeastaan ole kovin yllättänyt siitä, miten paljon talouden hoitaminen vie aikaa, mutta en pidä tunteesta, joka syntyy, kun tiedän asioiden olevan tekemättömiä.

3. Ensimmäiset viikot olin täysin maassa. Tunteeni olivat yhtä puuroa ja sekaisin. Ikävöin takaisin lapsuudenkotiini ja tunsin voimakkaasti, että pienemmälle paikkakunnalle muutto oli virhe. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että äitini käyttäytyi ja puhui koko muuttoviikkoni ajan kuin olisin kuolemassa. Tultuaan isäni kanssa käymään pari viikkoa muuton jälkeen oloni huononi, sillä äiti oli yhä murheen murtama itsenäistymisestäni ja isä arvosteli kämppäämme milloin mistäkin.

Nyt mieliala on kuitenkin alkanut nousta niin kuin alunperin toivoinkin. Ilman vanhempieni jatkuvaa pirujen seinille maalaamista ja pakonomaista kontrollointia, olen alkanut jotakuinkin ymmärtämään, etteivät virheet ja epäonnistumiset ole maailmanloppu. Eipä masi ole silti unohtanut tiukentaa kuristusotettaan, jottei vain oma surkeus pääse unohtumaan.

Kuitenkin asiaa ajatellessani huomaan, etten oikeastaan haluakaan kuolla. Vaikka välillä siltä tuntuukin, elämäni ei ole totaalisesti pilalla niiden kaikkien nurjien puolien myötäkään. Loppujen lopuksi kyse on hyvin paljon siitä, miten minä itse haluan itseni ja tämän kaiken nähdä. Esimerkkinä se, että olisin saanut haluamani opiskelupaikan tänä vuonna, jos olisin ehtinyt tehdä viimeisenkin tehtävän. Voin ajatella asiaa kuten yleensä eli todisteena siitä, että tulen aina epäonnistumaan vieläpä mahdollisimman vittumaisella tavalla, eikä siis ikinä kannata yrittää, koska koko maailma on minua vastaan ja yhtä hyvin voisinkin kuolla. Tai sitten voin ajatella kuten asia todella on: Voin nyt hyvin mahdollisuuksin yrittää ensi vuonna uudestaan, eikä silloinkaan elämä ole ohi, vaikken pääsisi. Paskat siitä, mitä mieltä muut ovat. Ei heidän ajattelemisensa ole ennenkään minua tehnyt onnelliseksi.

Mutta olisipa kaikki pelkästään kiinni siitä, miten ajattelee. Ymmärrän nimittäin sen periaatteessa, mutta jokin minussa ei sitä silti suostu uskomaan. Silloinkin, kun kaikki on hyvin, se paha olo ja paniikki hiipii jostain. Sellainen sietämätön kipu, jota myös masennukseksi kutsutaan. Oikeastaan silloin, kun haluan tappaa itseni se johtuu puhtaasti siitä, että ahdistus on niin suuri, ettei sitä enää kestä. Kuin elämä olisi yhtä helvetinmoista kidutusta.

Mietin tällä hetkellä lääkkeitä, mutten oikein voi luottaa siihen, ettenkö tappaisi itseäni, mikäli olo näistä aallonpohjista vielä pahenisi ensimmäisillä viikoilla kiitos kemikaalien. Pelottaa myös, että mahtaisikohan kukaan edes auttaa, kun eivätpä juuri auttaneet viime kerrallakaan. Tämä sairaus on niin usein vähätelty ja torjuttu näkymättömäksi.

Wrath

Helvetti, että on räjähdysaltis fiilis. Varsinkin äidin seurassa. Tapellaan nykyään muutenkin paljon, mutta nyt jokainen sen sanoma typeryys ylittää ärsytyskynnyksen. Vähän aikaa sitten olin niin turtunut, etten kiukustunut mistään. Kaikki sen provosoinnit ja ahdistelut menivät vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tunsin kyllä vihan puuskan sisälläni, mutta ajattelin sitten, että miksi vaivautua. Ei jaksa. Siinä se puuska sitten menikin. En tiedä, olinko väsynyt, kyllästynyt vai missä aivojen kemiallisissa mömmöissä, mutta jopa miehen (tälle sukupuolelle ominaiset) möläyttelyt tuli kuitattua pelkällä huokaisulla.

Vastapainoksi olenkin nyt täysi ääripää. Ihan kuin olisi alkanut toinen murrosikä. Raivostuin eilen totaalisesti äidin tavasta pyöräyttää joka asiasta ongelma, sitä ennen sen paskasta asenteesta itsenäistymiseeni (jo on aikakin) ja nyt siitä, että se oli antanut kalliin pastellinpinkin merkkikulhon juopolle sukulaisämmälle, jota ei koskaan edes nähdä. Kyllä, tämä on typerä aihe raivostua. Mutta ajattelin, että saisin siitä jotain koristetta kämppään, kun mihinkään omaan ei ole varaa. Sitä paitsi perkele, eukko on itse juonut munuaisensa paskaksi. Ei se tarvitse sitä kallista kulhoa siitä, että neuloi joskus rumat villasukat meille ja äidin pitää sääliä jokaista kusipäätä, joka ei koskaan edes postikorttia lähetä. Varmaan 36536 ihmistä siitä perheestä on alkkeja. Tuonkin akan pennuista puolet. Juhlissa niistä kukaan ei edes moita sano. Muutenkin paska asenne ihmisiin, jotka ovat valinneet elämän tuppukylän ulkopuolella ja halunneet kouluttautua peruskoulua pidemmälle. Sukulaistyttökin päätti mennä lukioon ja juoppomuori retosteli kaikille, että pitää sormia ristissä, jottei tyttö lukioon pääse, koska "turhaa tommonen". Kaikkien pitäisi seurata hänen sukunsa jalanjälkiä ja siivota vessoja koko elämänsä ja kuolla kuuskymppisenä maksakirroosiin.

No joo, tulipa raivottua. Vähän aikaa sitten olisin tuohonkin todennut vain "aijaa". En halua olla avoimesti näin vihainen, turhautunut ja aggressiivinen. En ole tottunut olemaan avoimesti yhtään mitään, vain rivien välistä. Enkä todellakaan haluaisi tapella äidin kanssa. Harmittaa usein, että välit siihen eivät ole tämän paremmat. Joskus yritän sanoa sille jotain kivaa, mutta sitten huomaankin, että olen ohjelmoinut pääni suhtautumaan jo valmiiksi hyökkäävästi, jottei tulisi mitään pettymyksiä. Kaipa minusta tulee hitaasti mutta varmasti samanlainen paranoidi väkivaltainen kusipää kuin isästäni, vaikka aina sitä on tullut uhottua, että minähän en sellainen koskaan tule olemaan.

Saisi johtua tämä olo vain jostain väliaikaisesta. Kunhan ei raskaudesta.