2. Kamalasti tekemistä ja stressiä. Olen hoitanut pakollisia asioita, siivonnut, laittanut ruokaa jne. En oikeastaan ole kovin yllättänyt siitä, miten paljon talouden hoitaminen vie aikaa, mutta en pidä tunteesta, joka syntyy, kun tiedän asioiden olevan tekemättömiä.
3. Ensimmäiset viikot olin täysin maassa. Tunteeni olivat yhtä puuroa ja sekaisin. Ikävöin takaisin lapsuudenkotiini ja tunsin voimakkaasti, että pienemmälle paikkakunnalle muutto oli virhe. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että äitini käyttäytyi ja puhui koko muuttoviikkoni ajan kuin olisin kuolemassa. Tultuaan isäni kanssa käymään pari viikkoa muuton jälkeen oloni huononi, sillä äiti oli yhä murheen murtama itsenäistymisestäni ja isä arvosteli kämppäämme milloin mistäkin.
Nyt mieliala on kuitenkin alkanut nousta niin kuin alunperin toivoinkin. Ilman vanhempieni jatkuvaa pirujen seinille maalaamista ja pakonomaista kontrollointia, olen alkanut jotakuinkin ymmärtämään, etteivät virheet ja epäonnistumiset ole maailmanloppu. Eipä masi ole silti unohtanut tiukentaa kuristusotettaan, jottei vain oma surkeus pääse unohtumaan.
Kuitenkin asiaa ajatellessani huomaan, etten oikeastaan haluakaan kuolla. Vaikka välillä siltä tuntuukin, elämäni ei ole totaalisesti pilalla niiden kaikkien nurjien puolien myötäkään. Loppujen lopuksi kyse on hyvin paljon siitä, miten minä itse haluan itseni ja tämän kaiken nähdä. Esimerkkinä se, että olisin saanut haluamani opiskelupaikan tänä vuonna, jos olisin ehtinyt tehdä viimeisenkin tehtävän. Voin ajatella asiaa kuten yleensä eli todisteena siitä, että tulen aina epäonnistumaan vieläpä mahdollisimman vittumaisella tavalla, eikä siis ikinä kannata yrittää, koska koko maailma on minua vastaan ja yhtä hyvin voisinkin kuolla. Tai sitten voin ajatella kuten asia todella on: Voin nyt hyvin mahdollisuuksin yrittää ensi vuonna uudestaan, eikä silloinkaan elämä ole ohi, vaikken pääsisi. Paskat siitä, mitä mieltä muut ovat. Ei heidän ajattelemisensa ole ennenkään minua tehnyt onnelliseksi.
Mutta olisipa kaikki pelkästään kiinni siitä, miten ajattelee. Ymmärrän nimittäin sen periaatteessa, mutta jokin minussa ei sitä silti suostu uskomaan. Silloinkin, kun kaikki on hyvin, se paha olo ja paniikki hiipii jostain. Sellainen sietämätön kipu, jota myös masennukseksi kutsutaan. Oikeastaan silloin, kun haluan tappaa itseni se johtuu puhtaasti siitä, että ahdistus on niin suuri, ettei sitä enää kestä. Kuin elämä olisi yhtä helvetinmoista kidutusta.
Mietin tällä hetkellä lääkkeitä, mutten oikein voi luottaa siihen, ettenkö tappaisi itseäni, mikäli olo näistä aallonpohjista vielä pahenisi ensimmäisillä viikoilla kiitos kemikaalien. Pelottaa myös, että mahtaisikohan kukaan edes auttaa, kun eivätpä juuri auttaneet viime kerrallakaan. Tämä sairaus on niin usein vähätelty ja torjuttu näkymättömäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti