En tiedä, onko olo huono vai hyvä. Tunnottomuutta tai epätoivoa ei tällä hetkellä ole varmaankaan siksi, että olen niin vihainen. Yhteenmuutto on nimittäin johtanut myös siihen, mihin pelkäsinkin sen johtava; riidellään koko ajan. Pääasiassa siitä, että olen niin kiivasluontoinen, eikä mies halua minun olevan. Tässä on tullut huijattua itseäni. Uskottelin, että tuo tiesi, mihin ryhtyi ja hyväksyi minut raivoineni päivineni. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tässä on käynyt taas niin, että masennuksen ja ujouden läpi ei ole pystytty näkemään kunnolla. Ujouteni on tulkittu kiltteydeksi ja nössöilyksi, masentuneisuuteni taas siksi, että olen rauhallinen viilipytty. Kumpaakaan en ole. Kylmän kuoren alla olen hyvin tunteellinen ihminen. Hermostun helposti, olen äkkipikainen, herkkä ja ilkeä. Nalkutus pienistä asioista, kuten siitä, etten muistanut sulkea mikron ovea tai laittanut heti astioita tiskikoneeseen, saa minut huonolle tuulelle. Edes tämä ei minua haittaa niin paljon, vaan se, että jälleen negatiiviset tunteet on laitettu pannaan. Tällä kertaa pääasiassa viha. En aiemminkaan saanut kiroilla, turhautua ja tai olla huonolla tuulella, mutta silloin siitä seurannutta mökötystä ei tarvinnut kestää joka päivä. Nyt huono omatunto seuraa jokaikisestä tempperamentin purkauksesta ja tirauttelen salaa muutaman kyyneleen. Samalla olen vitun kyllästynyt. Kyllästyttää, että aina saa hävetä sitä, mitä on. Ensin sitä, että olen liian ujo. Sitten sitä, että olen liian ujo ja masentunut. Nyt sitä, että ole liian ujo, masentunut ja kiivas. En jaksa vihata itseäni koko ajan tai padota kaikkea vihaa sisälleni toivoen, etten halkea, ja vain siksi, että minuun oltaisiin hetken tyytyväisiä. Mitä sille luonteelleen kuitenkaan voi.
Aika näyttää, miten tässä suhteessa käy. Enpä kai voi senkään eteen tehdä tämän enempää kuin mitä tähänkään asti olen. Toisin sanoen kaikkeni. Viimeaikainen syvä masennustila onkin johtunut pääasiassa siitä, että tajusin, etten voikaan tehdä juuri mitään vaikuttaakseni omaan elämääni. Se oli järkyttävä havainto, koska olin sitä ennen elänyt uskoen, että jonain päivänä vielä parantuisin. Minulla kuitenkin on aina ollut todella paljon tulevaisuudenhaaveita ja odotin elämältä paljon. Todella moni tilaisuus ja unelma on kuitenkin mennyt hukkaan masennuksen ja sosiaalisen fobian takia. Kivuliainta on, ettei suurin osa kanssaihmisistä edes tunnusta näitä oikeiksi sairauksiksi, jotka voisivat rajoittaa elämääni. Ajatellaan, että ne ovat vain osa omaa laiskaa ja kieroutunutta luonnettani. Kuin tavoittelisin jotenkin helpompaa elämää olemalla tällainen. On alkanut tuntua siltä, ettei tämä sisäinen kamppailu koskaan lopu. Ehkä etenen siinä koko elämäni vauvanaskelein tietämättä koskaan, miltä oikeasti tuntuu, kun ei ole yhtään masentunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että sellainen tunne on olemassa, tuntuu uskomattomalta.
En tiedä, mitä tapahtuu, jos Höpön kanssa suhde ei enää toimikaan. Minne sitä sitten menisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti