Viimeinkin

Täällä yhä ollaan. Mitäs tässä. On tullut viimein tavarat tänne rahdattua. Jaksoin jopa purkaa ne kaikki lähes hymyssä suin kunnes viimeisen jätesäkin kohdalla tyssäsi. Nyt se onkin maannut tuossa yli viikon. Jokin päässäni on sitä mieltä, ettei sitä edes kannata tyhjentää. Onpahan vähemmän työtä, mikäli maitojunalla tästä kotiin lähdetään.  Olo on ihme pöhnäinen, sekoitus itsetuhoisuutta, koti-ikävää ja vihaa. Haluaisin käpertyä jonnekin olemaan itseni kanssa ja vihaamaan. Jos minut jätettäisiin en olisi enää vastuussa itsekkyydestäni kenellekään. Silloin olisi helpompi tappaa itsensä.

Ikävöidessäni en ajattele lapsuuden kotipaikkakuntaani. Sieltä ei ole mitään hyviä muistoja. Sen sijaan ikävöin kaupunkia, jossa silloinen paras ystäväni ja kouluni sijaitsivat. Haluaisin vielä joskus muuttaa sinne. Nyt en päässyt sinne edes opiskelemaan. Oli muuten taas tosi paska tuuri, kun eräs entinen koulutoveri haki opiskelemaan samaa kuin minä. Pääsykokeessahan luonnollisesti menin piiloon, ihan kuin tuo ihminen olisi edes muistanut minua. Hän kuitenkin odotetusti pääsi opiskelemaan ja olen saanut lukea jos jonkinmoista hehkutusta, kun tietyssä turpakirjassa kaikki aina pitää lisätä kaveriksi. Onneksi sentään on hide post-painike, kun sitä dislike painiketta ei koskaan tule.

Elämä on katkeraa ja kamalaa. Eiku se olenkin minä. No mutta katkera ja kamala taakka elämä ainakin tuntuu olevan. Välillä tunnen syvää vitutusta vanhempiani kohtaan. Minä en halunnut syntyä tähän maailmaan, muttei minulta mitään kysytty siinä(kään) asiassa. Olisi ollut parempi, jos he olisivat vain jättäneet hankkimatta. Ihmisten pitäisi mennä oikeasti johonkin testeihin ennen kuin voisivat lisääntyä. Tässä vaiheessa jos haluaa itsensä abortoitavan on nähtävä karsea vaiva ja kannettava syyllisyyttä siitä sotkusta, mitä teko mahdollisesti aiheuttaisi. Helpompi olisi ollut jättää vain syntymättä.

Huvittaa, miten moni ihminen ei oikeasti ottaisi tosissaan, jos kertoisin, miten paljon minuun henkisesti kirjaimellisesti sattuu. En varmaan olisi itsekään tajunnut muutamia vuosia sitten, että masennus voi oikeasti sattua. Ei oikein ole viikkoon voinut tehdä mitään, kun sattuu pään sisällä niin perkeleesti. Huomasin tämän ensi kerran, kun yritin pitkän jankkaamisen ansiosta opittuja ongelmien sysäämismetodeja päässäni ja tajusin, ettei pääni vain pysty toimimaan nyt niin. Kuin olisi ollut jokin tukos, joka aukaisee kyynelkanavat ja sulkee kuolemanpelon.

Eräs toinen mukava juttu, jonka tässä juuri huomasin on, että sosiaalinen fobia on päässyt rönsyilemään ja pahasti. Varmaankin tahtoisen ja vastentahtoisen eristäytymiseni takia. En ole yli puoleen vuoteen ollut tekemisissä muiden kuin Höpön, vanhempieni ja vanhan kaverini kanssa. Paska juttu, kun nyt vielä pitäisi yrittää löytää sitä paskaduuniakin.