I graduated from life school

En varsinaisesti pidä itseäni perfektionistina. Olen sellaiseksi ihan liian kärsimätön, sotkuinen ja huolimaton. Tavarat eivät koskaan pysy oikeilla paikoillaan, vaikka kuinka yrittäisin ja ilman varsin aktiivista häpeäntunnettani, huone muistuttaisikin aina kaatopaikkaa. En ole koskaan myöskään tuntenut paineita saada parhaita mahdollisia arvosanoja, jos ylipäätään olen pystynyt kokeessa keskittymään hetkeä pidempään.

Silti minulla on jokin pakonomainen ylivaativaisuus itseäni kohtaan. Haluan niin näyttää kaikille, miten hyvä, kaunis, ihailtava ja älykäs voin olla. Vaikka eihän se muita kiinnosta paskaakaan, sillä heillä on oma elämänsä. Taitaakin olla, että se jolle haluan jotain todistaa onkin vain itseni. Olen huomannut, että vaikka kuinka pitäisin jostain asiasta ja minulla olisikin siinä menestymiseen tarvittavat edellytykset, en koskaan pääse alkua pidemmälle. Kirjaimellisesti. En ole nimittäin koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä teen.

Pidin joskus hyvin paljon piirtämisestä, mutta lopetin sen kokonaan siksi, etten ollut siinä koskaan tarpeeksi hyvä. En ollut tarpeeksi hyvä itselleni, en vaikka muiden mielestä piirustukseni olivatkin näkemisen arvoisia. Vertasin itseäni jatkuvasti itseäni paljon lahjakkaampiin ja kehittyneempiin piirtäjiin, erityisesti niihin, jotka osasivat piirtää hyvin vaikeita ja yksityiskohtaisia kuvia, joissa ihmisten ja eläinten anatomia oli niin kohdillaan, että kyseessä olisi voinut olla valokuva.

Elin silloin muutenkin täysin omassa pahan olon kuplassani, enkä ymmärtänyt, että taiteen tarkoitus ei ole kilpailla, kuka osaa piirtää tekniikaltaan taitavimman kuvan, vaan myös abstraktit teoksot voivat olla hyvin taidokkaita ja kiehtovia. Taidetta voi käyttää kuvaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan muille, jota nykyään vanhoja piirustuksiani katseltuani, olen todennut itsenikin tehneen ja olisi todennäköisesti ollut terveellistä, jos sitä tähän päivään olisin myös jatkanut.

Luovuuteni ei koskaan ole spontaania, kuten ehkä pitäisi. Piirtäessäni saatoin aloittaa yhden kuvan kymmeniä kertoja uudestaan, koska en ollut koskaan täysin tyytyväinen siihen, miten joku kärpäsenpaskan kokoinen yksittäinen viiva meni. Papereita meni roskiin pinokaupalla ja monta kertaa kymmenen tuntia piirrettyäni pääsemättä silti alkua pidemmälle, olin niin uupunut ja turhautunut, että annoin periksi, enkä lopulta siis koskaan piirtänyt sitä kuvaa. Rämpiessäni yhä syvemmällä masennuksessa, vaativuus vain paheni ja pian lopetin piirtämisen, koska pääni ei enää kelpuuttanut edes piirtämääni tikku-ukkoa tarpeeksi tyydyttäväksi tikku-ukoksi.

En olekaan moneen vuoteen päässyt puusta pidemmälle, en yhtään missään, vaikka innostusta ja kiinnostusta olisikin riittänyt. En ole tyytyväinen edes käsialaani. Pelkkä paperisten päiväkirjojen kirjoittaminenkin on ollut hermoja repiväää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut minulle vuosia henkireikä. Haluaisin kirjoittaa sitä pientä, siroa, yksityiskohtaista ja aina siistiä käsialaa, jota blondit ponihäntätytöt ylä-asteella, vaikka harakanvarpaani ovatkin kaikkea muuta. Päiväkirjaankin kirjoittaminen muuttui pikkuhiljaa järkevästä alkuperästään vieraantuneeksi ärsyttävän hitaaksi näpertelyksi päivän tekemisistä, jolloin siirryin kirjoittamaan tietokoneella.

Vaativuus ja puutteellinen uskoni itseeni on oikeastaan meinannut käydä tämän bloginkin kohtaloksi. Haluaisin tuottaa hyvää, mielenkiintoista ja viihdyttävää tekstiä. Sellaista kuin teillä parhaimmilla bloggaajilla. Välillä unohdankin kokonaan tämän blogini ensisijaisen tarkoituksen; sen, että tämän pitäisi olla minua varten ja vain toissijaisesti  muita varten. Turvapaikka minulle ja ongelmilleni, jotta olisi edes yksi paikka, jossa niistä puhua.  Silti meinaan välillä lyödä hanskat tiskiin.

Tavallaan suhtautumiseni elämäänkin on jollain tavalla ylivaativuuden ja epärealismin värittämä. Ajattelen usein elämääni kuin jotain suoritusta. Pysähdyn monesti muistelemaan kauan sitten tehtyjä virheitä, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa. Kadun aika usein elämääni ja toivoisin voivani aloittaa kaiken alusta. Toivoisin voivani piipertää elämässäni vauvan askelin, jotta kaikki varmasti sujuisi ilman virheitä, ja palata aina takaisin lähtöruutuun ollessani tyytymätön. Viimeisen puolen vuoden ajan olen myös pohtinut kuolemaani hyvin usein, mutten samalla lailla kuin ennen. Ennen itsemurhan hautominen oli jollain tavalla helpottavaa, mutta samalla myös pelottavaa ja herättelevää. Nyt se on ollut pelkästään helpottavaa. Tuntuu helpottavalta ajatella, että voi jättää suorituksen kesken, jollei jaksa. Ehkä todellisuudentajuni on heikentynyt entisestään ja olen alkanut ajatella elämää kuin videopeliä, jossa kuoltaessa saa vain aloittaa kaiken alusta ja oppia virheistään. Elämä ei kuitenkaan ole videopeliä, piirtämistä tai mitään muutakaan, jossa voisi edetä virheittä ja palata korjaamaan menneisyyttään. Vanhana käpynä kiikkustuolissa, ihminen ei ajattele, että "jaahas, tulipa viimein suoritettua tämä elämäkin!". Elämää ei voi elää virheittä.

Päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa huomenna kevään pääsykokeisiin lukemisen. Haen samaan paikkaan, minne viime vuonnakin. Viime vuonna tosin annoin periksi, koska olin liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut opiskellakseni kunnolla. Ajattelin, että ensi vuonna voin aloittaa kaiken tämän alusta paljon paremmin. Nyt olen taas liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Päässä pyörii se vanha tuttu ajatus. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tai pikemminkin, mitä se ei tuo.

Elämän välttelyä

Sosiaalinen pelko jos mikä opettaa välttelemään asioita. Viikko sitten Höpö kysyi, mentäisiinkö kaatamaan kuppia sen kavereiden luo. Olen halunnut päästä tuulettumaan jo ties kuinka kauan, mutta en ole nähnyt ihmisiä edes sitä vähää, mitä ennen näin Blondien seurassa. Sitä paitsi minusta tuntuu, etteivät Höpön kaverit koskaan ole edes pitäneet minusta. Seurue koostuu pääasiassa miehistä, joilta ei varmaan edes pidä odottaa mitään erityisiä tutustumisyrityksiä, mutta porukan kaksi naista ovat täysiä pässejä, eivätkä ole koskaan edes yrittäneet jutella kanssani, jollei sitten teinimäistä hihitystä, vilkuilua ja kännistä kuiskuttelua selän takana lasketa heidän mielestään joksikin älylliseksi keskusteluksi. Onpa minulla silti mennyt paremminkin, sillä vielä viime kesänä en välittänyt niistä ämmistä, vaan jopa pyysin Höpöä tiedustelemaan bileitä, koska halusin juhlia, olla kännissä, tanssia ja pitää hauskaa Höpöni kanssa ja ehkä tutustuakin muutamaan pallinaamaan siinä alkoholin tuomassa sosiaalisessa harhassa.

 

Olisinhan halunnut mennä nytkin, mutta en mennyt. Taisin valehdella jotakin tyyliin, ettei huvita juoda nyt. Kaipa onnistuin vakuuttamaan itsenikin siitä, etten vain halunnut juoda, sillä illalla ei enää edes tehnyt mieli juhlia. Jostain syystä laitoin silti partymeikit ja 90-luvun glitteripaidan ja kuvittelin koko illan lähteväni baariin. Olo oli aika säälittävä. Ehkä pystyisin vielä elämään itseni kanssa, jos uskoisin sen, että ne ihmiset ovat niin ilkeitä, ettei kuitenkaan kannata mennä. Joskus onnistunkin vakuuttamaan itseni tästä, mutta sisimmässäni tiedän, etten mennyt, koska mua ei ahdista nimenomaan se, että ehkä joku on ilkeä, vaan ylipäätään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisten kanssa, jotka odottavat, että puhun niille, otan kontaktia, osallistun keskusteluun, vastaan tosi rennosti ja tyhjentävästi, kun kysytään ja olen siis tarkkaanottaen s o s i a a l i n e n. Mutta kun en pysty sellaiseen, en vaikka haluaisin ja keksisinkin jotain sanottavaa. Olen silti vain ihan hiljaa ja ahdistunut ja ahdistukseni täyttää koko huoneen ja tuntuu kuin kaikki pystyisivät haistamaan sen minusta. Haluan sanoa jotain, mutta samalla pääni hokee mantraa, ettei kukaan vain kysyisi minulta mitään. Ja voi sitä helvettiä, jos jossain mielenhäiriössä onnistunkin sanomaan jotain; koko porukka kääntyy katsomaan täysin vaiti ihmetellen, että sanoiko se jotain ja kuulen, miten sydän hakkaa ja tunnen, kun naama alkaa hiljalleen muuttua yhtä punaiseksi kuin hiukset.

Ehkä pitäisi tuntea nyt iloa siitä, mten hyvin onnistuin taas välttämään mokoman vaikean sosiaalisen tilanteen. Olen lahjakas elämään sellaisessa omassa pikku maailmassani, joka koostuu lähinnä "mitä jos" ja "sitten jos" -haaveilemisesta. Mitä jos minusta tuleekin sitä ja sitä ja olenkin yhtäkkiä tyytyväinen itseeni ja onnistunut elämässäni. Sitten jos olenkin jo viiden vuoden päästä täysin muuttunut niin voin tehdä sitä ja sitä ja sitä, odottakaas vain. Onhan se mukava haaveilla siitä sosiaalisesta elämästä, urasta ja itsetunnosta jne, vaikka se samalla onkin siltä tosielämältä pakenemista, että olen täysin hukassa, enkä ollenkaan tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sitä haluaisi kokea kaikkea ja elää elämäänsä, mutta ei voi, kun ei kerran pysty edes kohtaamaan toisia ihmisiä. Koko elämä edessäpäin näyttää pelkältä ihmisten välttelyltä ja tyhjiltä haaveilta ihmissuhteista. Ei tosin ihme, että jotain niin epämiellyttävää ajatusta haluaa paeta sinne haavemaailmaan. Tuntuu pahalta valita tulevaisuuden ammattiakin tietäen, että jonkinlaisia sosiaalisia kanssakäymistaitoja tarvitaan kaikkialla ja miettiä, tulenko koskaan edes kenenkään palkkaamaksi. Valitettavan moni itseään niin helvetin ymmärtäväisenä ja fiksuna pitäväkin ihminen tulkitsee ujouden eräänlaisena epäystävällisyyden muotona, jonka nähdään johtuvan ylimielisyydestä, kylmyydestä tai sitten silkasta töykeydestä. Kuten töykeys, täytyy ujoudenkin olla ihmisen oma valinta käyttäytyä huonosti ja muita alentavasti, joten tökeröllä "ei tarvitse olla noin hiljainen" -kommentilla saa toki tökkästä.

Oma ujouteni yleensä ennakoidaan jonkinsortin ylimielisyydeksi. En ole täysin perillä miksi, mutta luulen sen jotenkin liittyvän omaan turhamaisuuteeni eli siihen, miten tykkään valita vaatteeni ja laittaa naamaani ja tukkaani. Olen nimittäin kuullut muutaman kerran ujoudestani herneenpalon perseensä työntäneiltä henkilöiltä, että ulkonäköni ja vaatteeni eivät sovi persoonallisuuteeni. Kieltämättä naurettavin ja samalla myös raivostuttavin kuulemani kommentti. Pitäisikö minun siis pukeutua kuin joku 80-vuotias mykkä eunukki, jottei ulkonäköni tuota ihmisparoille vääränlaisia mielikuvia? Toinen mitä välillä on saanut kuulla jostain ujosta ihmisestä puhuttaessa on, että vaikuttaa persoonattomalta. Rumasti sanottu ja vielä täysi valhe. Itse olen ainakin huomannut niin itseni kuin myös muiden kohdalla, että ujot ihmiset ovat yleensä juuri niitä kaikkein moniulotteisempia ja värikkäimpiä persoonia. Ylipäätään kenen tahansa kutsuminen persoonattomaksi on typerää, sillä jokainen ihminen ilman mitään muttia on jo persoonallisuus. Jos pitää valita niin tylsimpiä ihmisiä ovat ne lätynlevittelijät, joiden pitää aina olla joka paikassa niin muka ystävällisinä ja puheliaina, ja kuoren alla ovatkin tosi ennakkoluuloisia ja epävarmoja.

Olen tuntenut viime päivät oloni vielä tavallista epävarmemmaksi ja tunnen edelleen. En tiedä johtuuko se toisesta osapuolesta vai siitä, että tulevaisuuteni ylipäätään on niin epävarma. Olen myös miettinyt koko viikon, olisiko Höpö halunnut mennä sinne bileisiin ja eikö se mennyt, koska minä en mukamas halunnut. Kyllä se sanoi, ettei sille ole mitään väliä, eikä myöskään olisi jaksanut olla kännissä, mutta ehkä ollaan kummatkin valehtelijoita. Onpa tuo nyt tuntunut viime päivät etäisemmältä ja kiukkuiselta. Ehkä se kiroaa mielessään tätä riippakivi luuseri ämmää, jonka kanssa sosiaalinen elämäkin kärsii. Toivoin, että se olisi vain sanonut haluavansa lähteä ja siten pakottanut minutkin lähtemään. Toisaalta samalla pääni hoki taas mantraa, jottei Höpökään haluaisi lähteä.

Hyi, se on surullinen!

Tiedän, tiedän, en ole päivittänyt lähes kahteen kuukauteen, enkä siten viihdyttänyt teitä negatiivisilla ajatuksillani. Shame on me... Piti tehdä komea paluu (lue puolen kilometrin pituinen valituspostaus) ensimmäinen päivä joulukuuta, koska kärsin jostain ihmeen hetkellisesti kontrollifriikkeydestä kyseistä päivämäärää kohtaan, mutta eipä silloin sitten tapahtunutkaan mitään. Nyt olen kuitenkin taas turvallisesti päätynyt sekavine ajatuksineni takaisin tänne kyynisyyden tyyssijaani. Olen siis tosiaan ollut aika sekaisin tässä viime aikoina. Työt lopetin viikko sitten, mutta tappelu jatkuu edelleen, sillä vitun kouluttamattomat apinat eivät ole lähettäneet työtodistustani, vaikka lupasivat. Tosin uumoilin, että tässä kävisi näin. Huolenaihe on se, että joudun luultavasti laahustamaan paikan päälle mokoman läpyskän takia, enkä välittäisi nähdä ex-työkavereitani. Olen aina elänyt siinä harhaluulossa, että masennus ei näy päälle päin edes minun tapauksessani, vaikka melkoinen vittunaama välillä olenkin, mutta näköjään olin väärässä ja suurisuisten ihmisten kanssa siitä saisi keskustelunaiheen vaikka joka päivälle. Ihan kivastihan sitten tämä masennus kompensoisi sosiaalista fobiaa, jollei sattuisi olemaan juuri se aihe, josta ei välittäisi puhua mukapirteiden, uteliaiden, ahdistelevien, syrjivien vajakkien kanssa. Joka toinen päivä sai kuulla ihmettelyjä siitä miksi näytän aina niin surulliselta ja väsyneeltä. Millainen pässi edes kysyy jotain tuollaista? Toinen mistä sai usein kuulla oli se, että olen liian ujo ja hiljainen. Onneksi oli hyvin valaisevaa jakaa kanssani tämä tieto suurimmasta puutteestani. En ollutkaan vielä itse keksinyt sitä.
Saa näkemään punaista tuollaiset perslävet, jotka tulevat sanomaan hymyssä suin loukkauksen kriteerit täyttävää paskaa esittäen tyhmää lisäämällä etuliitteen ei millään pahalla, jottei vain saisi mitään syytä naljailla takaisin. Sanomattakin selvää, että varmasti suurta pahaa mieltä työpaikalle kylvävästä masentuneesta naamastani on väännetty jos jonkinmoista kahvipöytäkeskustelua. Hyi! Joillakin alkeellisilla ihmisolennoilla on myös se loukkaava harhaluulo, että koska olen hiljainen minun täytyy jotenkin olla tavallista tyhmimpi tai jälkeenjäänyt. Sitten saa osakseen juuri tuollaista alentuvaa kielenkäyttöä, jolla oletetaan, etten kuitenkaan hokaa mitä asenteita naamanlevittelyn takana todella on.

Miksi vitussa näytin sitten niin surulliselta ja väsyneeltä? Ihan varmasti siksi, että kaikilla ympärilläni olisi paskempi olo elää siinä pelossa, että naamastani huokuva todellisuus työpaikan paskuudesta tarttuisi heidän mukakivaan työilmapiiriin ja puhkaisisi heidän oman pikku mukakivan kuplansa siitä, että paikassa jossa seistään surkealla palkalla kahdeksan tuntia syömättä ja juomatta on kiva olla. Eikö kenellekään tullut mieleen, että ehkä minulla ei ollut kaikki hyvin? Ehken näytä sellaiselta ihan silkaksi ilokseni, kun en kerran edes huomannut koko naamaani ennen kuin porukka sangen ystävällisesti siitä huomautti. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet yhtä isoa masennusaaltoa. Tulevaisuuteni on täysin pimeä, enkä tiedä yhtään millä sen täyttäisin. Olen niin ahdistunut siitä tosiasiasta, että pitäisi kohta jo tietää minne hakea jälleen tänä keväänä, mutten ole sen tietoisempi kuin ennenkään. Suoraan sanottuna en tunne sopivani mihinkään siksi, että olen liian ujo ja hiljainen, vaikka kyllähän sen rasvaluolalainenkin tietää, että olen varmasti sellainen ihan tahallani, jotta voisin pahoittaa toisten mielen ja saada jotain sairasta sääliä muilta ja itseltäni. Tällaisen ongelman kanssa onkin niin helvetin mukava olla, että meinaa ihan perse ratketa ilosta.

Taivaanrannanmaalailua turhilla asioilla

Pahoittelen, että päivittäminen on taas venynyt kroonisen aikaansaamattomuuteni takia. En ole ollut töissä juurikaan, joten en voi käyttää edes tätä perinteistä tekosyytä kuten en sitäkään, ettei olisi ollut mitään kirjoitettavaa, sillä päinvastoin; viime yönäkin makasin sängyssä silmät seisoen kirjoittamassa henkisesti tänne. Jos joskus keksitään jokin päänsisäinen päiväkirja, jolla voi päivittää blogia liikauttamatta eväänsäkään, olen ensimmäisenä dyykkaamassa firman roskista. Omalla kohdallani parhaat ideat tulevat aina myöhään illalla ja on muuten tosi ärsyttävää, kun vällyjen välissä saakin jonkun silmät päästä pullistavan inspiraation, jota minun kohdallani kutsutaan myös äärimmäiseksi vitutukseksi. Se olisi sitten pakko päästä purkamaan pitkin seiniä (anteeksi kaikki Päivi Räsäset tämä sangen härskinoloinen vertaus), jotta saisin tuntea itseni mahdollisimman syvälliseksi ja kaikin puolin älylliseksi olennoksi, mutta loikoiltuani sen tunnin ajatellen "UI VITTU HUOMEN IHAN EKANA MEEN KONEELLE JA KIRJOTAN ENKÄ VITUS UNOHDA TÄTÄ NYT TÄÄ LAUSE OLIS NII HIENO" sammahdan kuin saunalyhty ja herään aamulla pää autuaan tyhjänä kaikesta täydellisyyteen asti hiotusta muka älykkäästä analyysista. Siinä siis teille syy, miksi yleensä saattekin luettavaksenna vain tällaista kuraa.

Minkäänlaiset projektit eivät yleensä sovi minulle, koska valitettavasti minussa on taivaanrannanmaalarin vikaa eli kyllästyn asioihin nopeasti ja jätän ne puolivalmiina nurkkiin muistuttamaan siitä, miten säälittävä otus olenkaan. Osan tästä pistän kyllä masiksen piikkiin, sillä pitkät projektit tekee vaikeiksi myös se seikka, että niiden aikana ehdin masentua vaikka kuinka monta kertaa ja jätän asiat sikseen mönkiessäni tunteessa "en mä kuitenkaan tuu onnistuu ees tässä". Nyt olen kuitenkin herätellyt pitkäaikaista ja rakasta harrastustani; lukemista. En ole lukenut ainuttakaan kirjaa varmaan kolmeen vuoteen, vaikka ennen luin melkein joka päivä. Syy miksi lopetin taisi olla se, että löysin kavereita. Nyt olen taas yksinäinen, joten olisi varmaan hyvä sauma aloittaa. Tein huvikseni haun teoksista aiheena sosiaalisten tilanteiden pelko ja yllätyin, kun esiin putkahti enemmän kuin pari kirjaa. Melkein yhtä paljon yllätyin siitä, etten ole lukenut yhtäkään niistä. Huomasin, että monet kirjat ovat aika terapeuttisia, joten voisihan niistä yrittää ottaa onkeensakin. Ahdistaa vain ahdistavat asiat. Minulle tuottaa jostain syystä pahoinvointia tai hallitsematonta rään ja kyynelten eritystä omista ongelmistani lukeminen tai kuuleminen. Tavoite olisi silti nyt lukea niistä kirjoista jokainen, muttenpa silti uskalla lupailla teille liikoja tehtyäni aikoinani viidenkybän edestä myöhästymismaksuja ja jätettyäni sen jälkeen maksamatta. Eipä ollut tapana silloin kirjastomaksuja maksella, mutta nyt taitaa olla aika kyseinen rahasumma seinästä repiä, mikäli meinaan uhkaukseni toteuttaa. Nähtäväksi jää, milloin ekan kirjan saan lainattua, mutta jos sillä saa jotain motivaatiota kohti sosiaalista elämää, kyllä se viiskybää aina terapiamaksut voittaa.

Olen muutenkin tässä pidemmän aikaa miettinyt terapiaan palaamista, sillä minulla on yhä Kelan myöntämä kuntoutumispäätös voimassa. Edessä on kuitenkin edelleen ne samat ongelmat kuin muutama vuosi sitten eli miten maksaa, miten löytää oikeanlainen terapeutti ja terapiamuoto. Samojen ongelmien takia myös aikoinani terapian lopetin. Olen liian sulkeutunut kenenkään hoidettavaksi, mutta juuri sehän onkin ongelmani. Eipä kyllä yhteiskuntakaan juuri auttanut. Sen kun tyrkättiin käteen lista pelkkiä nimiä ja käskettiin valita. Koita siinä sitten lotota, kuka pystyisi antamaan sitä parasta hoitoa sulkeutuneelle paskalle varsinkin, kun suurin osa kehtaa nyhtää satasen tutustumiskäynnistä.

Autumn mood swings

Tajusin juuri, että masennuksessani on kaksi päätä, jotka sotkevat elämääni vuorotellen jopa päivittäin. Kuten tänä päivänä. Yleensä vietän aikaani nynnymasennuksessani, johon kuuluu vitunmoinen epävarmuus, itsesääli ja kaikkien menettämisen pelkojen aikaansaama äärimmäinen mielyttämisenhalu. Tässä tilassa olen jopa ihan helppoa seuraa, koska en uskalla/kehtaa valittaa mistään vaikka olisi kuinka paha olla ja varon muutenkin koko ajan sellaisia tekojani ja sanomisiani, jotka saattaisivat romuttaa muiden minusta saaman kuvan täydellisenä vahvana (joskin epätäydellisenä ja heikkona) ihmisenä ja johtaa hylätyksi tulemiseen. Tällaisiksi sanomisiksi/teoiksi luokittelen tietenkin jokaisen pienimmänkin tunteenpurkauksen tai finnin naamalla, mikä on ilmiselvästi aika perseestä, sillä niiltähän ei välty Erkkikään.

Nynnyilyn onkin sitten epätasapainottamassa känkkäränkkämasennus. Känkkäränkkään kuuluvat nynnyilyn tasapaksusta maailmasta putoaminen täysin puskan takaa pöllähtäviin vihanpuuskiin, johon liittyy voimakas ahdistus ja ajatus "vittu millään mitään väliä oo". Yleensä saavat alkunsa pienistä ja vähäpätöisistä, mutta yhä vittumaisista asioista kuten tänään siitä, että olisin halunnut syödä meksikolaisessa ravintolassa, mutta Höpö sanoi, että pitää mennä pizzalle, koska auto oli korjaamolla pari tuntia. Kaikki sovittelunhaluni, ainainen joustavuuteni ja jatkuva pelkoni itsehillinnän menettämisestä ilmeisesti saivat viimeisen naulan arkkuunsa, koska aloitin tahtomattani omissa mittasuhteissani massiivisen pitkän mykkäkoulu-, kiukuttelu- ja tiuskimiskohtauksen. Minä, joka ei koskaan harrasta noita monien parisuhteiden lapsellisuuksia ja nolouksia, vaan pidän kaiken sisälläni. Päässäni vallitsi ääretön vitutus kaikkea ahdistusta kohtaan ja sitähän ei elämästäni puutu. En ollut silloin masentunut ja voimaton, vaan olin masentunut ja vihainen. Olin vihainen ainaiselle pahalle ololleni, olin vihainen rumuuden tunteelleni, olin vihainen nössöydelleni, olin vihainen syntymälleni ja olin vihainen siitä, että Höpö oli niin ymmärtäväinen, pyysi anteeksi ilman syytä ja sanoi rakastavansa minua. Olin vihainen, että joku rakastaa minua. Enhän minä ansaitse sellaista. Olisin halunnut selkkää kiukkuani lopettaa kaiken ja heittäytyä alas sillalta.

Höpö oli aika pihalla ja niin olin tavallaan minäkin. Tiuskin Höpölle ja oikeastaan itsellenikin, että olin vain väsynyt flunssasta ja paskaduunista. Oikeasti olin vittuuntunut vihanpuuskastanikin, sillä tiedän, että känkkäränkässä on se ikävä puoli, että vaikka se onkin hyvä keino päästää ulos kontrollihöyryjä, seuraa siitä nynnyilyn väistämättä palatessa kauheat omatunnontuskat ja morkkis siitä, että käyttäytyi rakkaitaan kohtaan niin epätäydellisesti. Tämä kerta ei ollut poikkeus ja kymmenet kerrat Höpöltä kysyttyänikin "oonhan susta vielä ihana, vaikka olinkin tänään niin vaikee?" pelkään yhä, etten pian enää kelpaakaan, koska nyt Höpö on (jälleen kerran) nähnyt, etten ole täydellinen. Kaiken lisäksi pelkään nyt sitäkin, että menetän itsehillintäni töissä, jossa haaveilen useammin kuin kerran minuutissa dippaavani jonkun rasittavan pikku paskiaisen pään rasva-altaaseen. Ehkä masennus on alkanut viimein tuhota aivojani kunnolla ja kohta minusta tulee samanlainen väkivaltainen huutaja kuin isästäni.

Ex-F(r)iend

Se paras ystäväni tai ex-paras ystäväni yllätti minut tässä viikko sitten. Nokkelimmat pokkelimmat saattavat muistaa hänet henkilönä, joka teki minulle toistuvia ohareita ja viimeisimmän hartaasti odottamaltani ulkomaanmatkalta, jonka jälkeen en ole hänelle puhunut tai hän minulle pariin kuukauteen. Se on hänen tapansa, ei koskaan pyytele anteeksi, eikä ennen viimeistä temppua tämän ahdistuneen kamelin selkä ole katkennut, vaikka kuorma onkin joka kerta kaksinkertaistunut. Nyt hän oli kirjoittanut minulle viestin, jossa myöntää möhlineensä ja kysyy voinko antaa hänelle anteeksi. Täytyy myöntää, että ilahduin siitä viestistä ja täytyy myöntää sekin, että olin toivonut sellaista viestiä.

 Vaikka tiedän, ettei paskamaista kohtelua tarvitse sietää edes hyviltä ystäviltä, onnistun silti aina tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä. Aivan kuin olisin vain kauhea ylireagoiva ämmä, mikä joskus olenkin, mutta en nyt. Tai koskaan muulloinkaan, kun olen pahoittanut mieleni näin verisesti. Silti alkaa aina jossain vaiheessa miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin estääkseen tapahtuman aivan kuin koko juttu olisi tapahtunut omaa sietämättömyyttäni. Kuin olisin niin järkky ihminen, ettei mikään ihme, jos muut haluavat kohdella huonosti ja tulen vain ansaitsemaan sen. Siksi se viesti olikin helpotus, sillä se vahvisti sitä pientä sisäistä tunnettani siitä, etten ansaitse huonoa kohtelua ja että minullakin on ihmisarvo. Muut sekoilevat, ovat itsekkäitä ja kohtelevat lähimmäisiään (=minua) huonosti, mutta se ei ole minun syyni. Jotkut ihmiset vain tekevät sitä.

Harmi vain, että lepyn liian helposti. Vaikka tiedänkin, ettei mistään tule enää mitään, annan silti uuden mahdollisuuden. Noh, enpä ainakaan alennu vastaamaan ihmisten itsekeskeiseen ja lapselliseen käytökseen. Vaikka mieli tekisi.
Oikeastaan olin pienesti ylpeä siitä naisesta, kun pystyi viimeinkin myöntämään kypsästi ja oma-aloitteisesti tehneensä väärin ilman mitään välttelyjä tai vähättelyjä. Oli kuitenkin edelleen se kutina perseessä, että tämän henkilön suhteen joutuu vielä pettymään lisää. Välillä on tuntunut, että jos minulla olisi muita ystäviä, en häneen enää aikaani tuhlaisi ollenkaan. Mutta kun minulla ei ole.

Mietin muutaman päivän, vastatako mitään siihen viesteen, mutta päädyinkin sitten odotetusti stressaamaan koko asiasta ja vastaamaan tylyyn, mutta mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn, mikä oli yllättävän vaikeaa varsinkin, kun en hänelle ainakaan toistaiseksi pysty anteeksi antamaan. Yllätyinpä taas, kun ystäväni vastasikin ennätyksellisesti samantien pitkän viestin, jossa vuodatti, miten huonosti hänellä menee ja miten olisi niin mukava tavata pitkästä aikaa. Koska olen tällainen vitun hölmö, joka kuvittelee edelleen, että muut välittävät, jos vain olen yliempaattinen, kuuntelen ja lässytän lohdutuksia jokaisella kusipäälle, jota maa päällään kantaa, vastasin ylitsepursuavan ymmärtäväisen ja kannustavan viestin. Saamatta mitään takaisin. Jep, "ystäväni" otti yhteyttä ilmeisesti vain siksi, että oli taas riidellyt Kusipäämiehensä kanssa tai jotain vastaavaa. Silloin, kun tarvitaan lohduttajaa, minut taas yhtäkkiä muistetaankin. Vituttaa, että menin taas tapani mukaan siihen perinteiseen, vaikka minunhan piti olla tästä lähin kohteliaan tyly. Sitä luvattua tapaamista on varmaan turha tälläkään kertaa odottaa ennen kuin naikkonen taas uuden kriisin myötä ottaa yhteyttä jonkin ajan kuluttua. Kylläpä jotkut kehtaa.

L'esprit de l'escalier

Mulla on ollut viimeiset viikot tosi paha olla. Toivon, että tämän voi laittaa jonkinlaisen syysmasennuksen piikkiin niin ehkä loppuisikin joskus. Lähinnä taitaa kuitenkin johtua vittumaisesta työpaikastani. En ole ollut siellä kuin kolme kuukautta ja olen halunnut joka päivä heittäytyä alas ikkunasta. Tai vaihtoehtoisesti heittää sieltä jonkun seipään-nielleen asiakkaan tai nokkavan esiteini-ikään jämähtäneen työkaverin. Nyt kuitenkin ihmettelette, missä mahdan työskennellä, joten päätinkin tavoistani poiketan paljastaa sen verran, että työskentelen eräässä pikaruokaravintolassa. Yrityksen tarkempaa nimeä on tarpeetonta kertoa, sillä ne kaikki ovat aivan samanlaisia paskaläjiä. Sellaisissahan kaltaiseni persaukiset vailla suhteita ja opiskelupaikkaa joutuvat työskentelemään kunnes pää tai perse repeää.

Jostain kumman syystä pahimmassakin läävässä, jossa työ on kauheeta raatamista minimipalkalla ja kiittämättömien paskantärkeiden ihmisten passaamista, on silti kanssaihmisiä, jotka oikeasti vahtivat ja kyttäävät henkeen ja vereen, onko joku vitun servetti millilleen suorassa ja ovat valmiita tunkemaan rasvaisen nokkansa joka asiaan kaivaakseen lisää tekosyitä pätemiselleen. Jumalauta. Ei siitä mitään mitallia saa, että mussuttaa perse pitkänä siitä missä asennossa lusikkaa pidetään sillä bakteerejä kuhisevalla läskiruokatarjottimella. Harmi vain, että hiljaisena, kömpelönä ja hermostuneena ihmisenä olen oikea namupala tällaisille egoaan pönkittäville paskiaisille, jotka oikein änkeävät lähelleni tihkumaan negatiivisuutta ja "ei millään pahalla, mutta..." -kommentteja. Tietenkään omille kavereille ei sanota mitään, vaikka vääntäisivät tarjottimelle tortun jostain muualta kuin kylmäkaapista.

 Jep, tiedän. Pitäisi vain yrittää olla välittämättä, mutta kun en osaa. Yleensä menen lukkoon, enkä ymmärrä sanoa mitään takaisin ja jälkeenpäin käyn vittuuntuneena päässäni keskusteluja siitä, mitä kaikkea piikittelevää olisinkaan voinut sanoa. Silloin harvoin, kun osaan näpäyttää takaisin ihmiset nolostuvat siitä, että ovat tehneet arviointivirheen suhteeni, mutta kostavat sopivan paikan tullen. Enkä jaksa mitään toistuvia loukkauksia ja stressiä niihin vastaamisesta. Joten viimeksikin aloin vain itkeä. Ensimmäisen kerran töissä. Ainahan siellä tuntuu pahalta, mutta nyt tavallista pahemmalta, kun on vielä tämä helvetinmoinen syysmasennus niskassa ja muutenkin itsetunto rapakunnossa. Onneksi pato murtui vasta päästyäni turvallisesti suljetun oven taakse. Harmittaa silti moinen säälittävä itseskely ja sen jälkeen töihin palaaminen naama turvoksissa kielien kalkattaessa selän takana. Vuodatin kaiken Höpölle ja ulvoin, miten haluaisin kiivetä kuudenteen kerrokseen ja hypätä, jotta kaikki ahdistus päässäni loppuisi kertaheitolla. Myöhemmin alkoikin taas hävettää ja tuli paha mieli Höpön puolesta.

Tuntuu, etten sopeudu mihinkään. Kaikkialla on aina paha olla. Enhän osaa edes pinota mukeja ilman, että joku löytää siitäkin jotain nipotettavaa. Tosin paskat sellaisesta, kun en aio elämääni päästäa niin surkeaan jamaan, että työskentelisin vuosia moisessa paskaduunissa teeskennellen itselleni, että teen jotain tärkeääkin. Sitä paitsi leivoin toissapäivänä tosi hyvää pannukakkua. Minä, joka ei koskaan leivo ja muutenkin kartan kaikkea ruuanlaittoa. Syöminen on enemmän mun juttu, mutta näköjään en silti siinä leipomisessakaan ihan toivoton tapaus ole. Tosin ensin siitä lätystä tuli liian ohut ja kuiva, mutta jatkoin silti pannarin leipomista vain fyysisesti.

Sitä samaa

Ginger: Oot onnekas, kun sulla on niin monta hyvää kaveria.
Höpö: Mmh. Mua harmittaa, kun sulla on niin huonoja kavereita.
Ginger: Mmmh. Niin muakin......
Ginger: Mut kyllä mä saan uusia kavereita, kun vaan pääsen opiskelemaan.
Höpö: Niih, kyl sä saatkin <3

Taisin sanoa tuon viimeisen enemmän itselleni kuin Höpölle. Olisi varmaan pitänyt rohkaistua, mutta koko lause tuntui vain valehtelulta. Mitä tässä enää yrittää esittää, kun tietää jo vallan hyvin, että ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa, ettei muuta saakaan kuin huonoja kavereita. Yleensä ne ensimmäiset päivät uuden koulun alkaessa ihmiset tutustuvat toisiinsa, eivätkä juuri sen jälkeen. Itse sen sijaan näytän dorkalta ja ulkopuoliselta, sillä pelkästään uusien ihmisten läsnäolo hermostuttaa. Sitten, kun alan rohkaistua kaikki kaveriryhmät on jo muodostettu ja niihin ei ole enää änkeminen näillä sosiaalisilla taidoilla. Niinhän se on mennyt jo vaikka kuinka monta kertaa.
Tunnen syyllisyyttä itselleni antamista turhista lupauksista. Lupasin olla vielä joskus onnellinen ja sosiaalinen. Lupasin matkustavani paljon ja pääseväni yliopistoon, mutta tuntuu siltä, etten koskaan tule saavuttamaan mitään niistä. Kaipa pitäisi opetella tyytymään siihen, mitä näillä ongelmilla saa. Ehkä pitäisi opetella elämään masennushirviön kanssa.

En enää tiedä, mikä minusta teki tällaisen. Tuliko minusta liian ujo ilkeilyn seurauksena vai sainko kaiken paskan niskaani nimenomaan siksi, että olen liian ujo? Tuntuu, että olen aika turta uskomaan, että kaikki voisi yhtäkkiä järjestyä. Tuntuu todennäköisemmältä, että kaikki loputkin hyvät asiat muuttuvat vielä huonoiksi. En haluaisi edes ajatella sitä. Mutta silti ajattelen, vaikkei se oikeasti ole mikään syy-seuraus suhde. Ei se, että kaikki menee pieleen yhtä henkireikää lukuunottamatta tarkoita sitä, että senkin pitäisi mennä.

Pitäisikin vain keskittyä siihen, mistä on juuri nyt onnellinen, eikä koko ajan märehtiä sen menettämistä. Sen lisäksi olisi tietenkin ihan hyvä keskittyä saamaan se opiskelupaikkakin, jottei ikuisesti kaikki menisi päin vittua paitsi muna.

Yöllistä itsekidutusta

On sellaisia asioita, joita ei halua nähdä. Tai pikemminkin asioita, joiden näkemisestä ei seuraa mitään hyvää, mutta silti on liian utelias ollakseen "vilkaisematta" ja lopulta alkaa aina kaduttaa. Vähän niin kuin se video, jossa muijat syövät toistensa paskaa kiposta. Minulle paskaa syövien muijien näkemistä vastaa lähinnä googlehaku "miten sinua on kiusattu ja miten menee nyt". Onpa taas ahdistuspaukama rinnassa. Olen yrittänyt hokea itselleni, etten ole tuomittu olemaan koko elämäni ahdistunut ja yksinäinen. Että persoonallisuus kehittyy vielä pitkään ja vaikka alku olisikin ollut pelkkää paskamyrskyä, paistaa se päivä vielä risukasaankin, kun vain saan lisää ikää ja sitä kuuluisaa itseluottamusta. Nytpä menin lukemaan keskustelua aiheesta, jossa suurinta osaa vastanneista ovat seuranneet itsetunto-ongelmat ja ujous läpi elämän. Monia on myös kiusattu sen takia, että ovat hiljaisia. Jotakuta oli kiusaaminen seurannut vielä aikuisiälläkin työpaikasta toiseen edelleen siksi, että on hiljainen. Aika masentavaa, miten köyhää vielä aikuisten ihmistenkin suhtautuminen voi olla ujouteen, mutta totta on, että yllättävän monet paskiaiset elävät kuplassa, jossa pystyvät pokkana pitämään itseään hyvinä ja fiksuina ihmisinä levittäen samalla suvaitsemattomuutta ja mielipahaa ympärilleen. On kuin porukka päästelisi tyytyväisenä valtavia pierujaan ihmisten keskuuteen poistuen sitten itse huoneesta teeskentelemään, että ovat vitun häveliäitä ja täydellisiä.

Minusta on ikävää, että nössö nälvijät käyttävät hyväkseen sitä, että joku on niin vitun ujo "nössö", ettei kuitenkaan uskalla/osaa sanoa mitään takaisin tai ei halua joutua kiven sisään otettuaan nälvijästä niskalenkin ja paiskattuaan tämän ulos ikkunasta, vaikka mieli tekisikin. Minusta on ikävää, että luettuani noita stooreja olen aivan varma, että minusta tulee se, jota aina sorsitaan ja joka saa pitää roolinsa hiljaisena kärsijänä koko loppu elämänsä. En taaskaan ollut näkevinäänkään stooreja, joissa oli onnellinen loppu, vaikka olisin voinut imeä aivan yhtä hyvin ne itseeni.  
En kai vain sitten millään näe itselläni onnellista loppua.
Kaduttaa taas, kun piti mennä lukemaan, vaikka linkkiä avatessakin tuli automaattisesti mieleen "varmana ahdistun tästä". Kaipa tässä vaiheessa olisi pitänyt jo oppia karsimaan noita turhia ahdistuksenlähteitä ja keskittyä hokemaan itselleen positiivisesta tulevaisuudesta, vaikka se sitten olisikin bullshittiä. Olen myös ihan vain huvin vuoksi googlettanut "mistä tietää pettääkö kumppani" ja nyt minulla on ollut viimeiset kaksi viikkoa aivan tajuttomat vainoharhat. Eipä tietenkään siinäkään mitään järkeä ole. Vittu tää ämmä mun pään sisällä on sekaisin kuin seinäkello.

Se tunne, kun...

...töissä on kauan odotettu kahvitauko, jonka aikana voi viimein ankkuroida perseensä taukohuoneen telkkarin eteen ja tukkia aivonsa 16 and pregnanteilla sun muilla MTVn laatusarjoilla, mutta sen sijaan päätyykiin kymmeneksi minuutiksi seisomaan pimeän pukuhuoneen nurkkaan, koska samalla tauolla on joku kiva ihminen, joka mitä todennäköisemmin kaipaisi juttuseuraa. Kopperossa seistessäni muka hiuksia laittamassa kelasin kyllä, että vittu ettäs yhtään häpeä. Kyllähän mä häpesin. Tosin vasta jälkeenpäin. Silloin olin vain helpottunut siitä, ettei kukaan tullut vaihtamaan vaatteita juuri sillä hetkellä, eikä minulla nyt siis ole mainetta työpaikan salakähmäisenä lesborakastajana, joka lymyää pimeässä naisten pukkarissa odottamassa hikisiä kanssasisariaan. Säälittävämpi näky olisi vain aikuinen nainen piileskelemässä ystävällisiä ihmisiä ja jotain niin jokapäiväistä asiaa kuin ihmisten kohtaamista.

En voi sille mitään, että minulle sosialisoiminen aiheuttaa tarpeetonta stressiä. Tai kyllähän voin. Voisin saada lisää varmuutta menemällä rohkeasti juttelemaan, vaikka kuvittelemalla olevani joku ihan toinen. Joku, jolla ei ole tällaisia vammaisia ongelmia. Mutta eipä sillä hetkellä mieltä painanut muu kuin se, että jäi teinimammat näkemättä. Puolustuksekseni voin sanoa, että paskaduunini imee minusta kaikki mehut, joten olen niin väsynyt, etten jaksaisi enää kiusata itseäni töissä vielä ihmisilläkin. Enkä koskaan edes osaa sanoa mitään rakentavaa, joten tyydyn vain hymyilemään kuin Hangon keksi ja kelaamaan samalla, miten tyhmältä se väkinäinen irvistys naamallani näyttää. Puhun vähän, mutta hymyilen paljon. Hymyilen, vaikka ei ole mitään hymyiltävää. Minusta tuntuu, että ihmiset pitävät minua jotenkin hidasälyisenä sen takia. Tai sitten sillä tosiasialla, että haistelen yksin sukkamehua pimeässä pukkarissa voi olla jotain tekemistä moisen johtopäätöksen kanssa.

Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi itsetuntoni sellaiseen kuntoon, että sitä voisi edes kutsua itsetunnoksi. Tajusin, että olen valitettavasti aika pinnallinen ihminen. Oloni on itsevarmoin, kun olen verhonnut itseni hiuslakalla, huulipunalla, kauniilla vaatteilla ja korkkareilla. Siksi varmaan töissä on niin epävarma olo, kun on rumat likaiset haisevat työvaatteet ja hikoilen kuin sika. Töissä on ollut asiakkaana muutaman kerran minulle tuttuja ihmisiä. Siinä ne ovat seisseet ja katsoneet minua päin lärviä, eivätkä ole tunnistaneet, jollen ole itse alkanut mainostaa olemassaoloani nolona Hangon keksi taas naamalla. Sitten olen pahoittanut mieleni ja ajatellut, että olen niin merkityksetön ihminen, että katoan muiden mielistä jo parin kuukauden jälkeen. Olen näkymätön. Kuin minua ei olisikaan.

Jos olisin itselleni armollinen, voisin aivan yhtä hyvin ajatella, ettei minua tunnisteta ilman sitä hiuslakkaa, huulipunaa, kauniita vaatteita ja korkkareita. Että olen niin kuuma kisu, ettei minua tunnista sellaisessa kunnossa sellaisessa läävässä. Minusta tuntuu, että niin ne ihmiset ajattelevat, joilla on hyvä itsetunto.
Mutta ne ihmiset, joilla on hyvä itsetunto, eivät mittaa itseään hienoilla vaatteilla ja ulkonäöllä kuten minä. Ne ihmiset ovat sinut itsensä kanssa ilman mitään tilpehöörejä. Minä ajattelen, etteivät muut näe minussa mitään muuta kuin vaatteet ja kengät. Olen näkymätön, joten minun täytyy koristella harmaa ja tylsä sisimpänä, jotta kelpaisin. Silloin voin huijata itseäni edes hetken ja saan leikkiä rohkeaa, itsevarmaa ja kaunista naista. Naista, joka todella jossain hyvin syvällä sisimmässäni myös on, mutta on vain liian ujo näyttäytyäkseen useammin kuin kerran tuhannessa vuodessa.

Tämän päivän on ollut rinnassa taas tarpeeton ahdistusmöykky puristamassa sydäntä. Toivon, että se on siinä vain, koska olen niin väsynyt.

(Don't)

Välillä mietin, miksi taaskaan aloin kirjoittaa koko tätä blogia. Ainiin. Koska halusin avautua jonnekin turhasta vaivastani jospa se vaikka auttaisi jotain toista, jolla on näitä samoja turhia vaivoja. En kuitenkaan osaa avautua tänne läheskään niin usein kuin pitäisi. Kaipa häpeän kaikille harvoille näkymättömille ja näkyville lukijoilleni sitä, että minua vaivaa jokin näin turha asia. En osaa edes selittää, mikä oikeastaan on ongelmani. En vain osaa elää elämän perusasioita kuten muut. En osaa olla tyytyväinen itseeni. En osaa luottaa muihin. En osaa hankkia ystäviä. En osaa uskoa itseeni. En vain osaa olla onnellinen. Yleensä vasta, kun menetän tärkeän asian tajuan, että minun olisi pitänyt olla siitä paljon paljon onnellisempi.

Pelkään koko ajan menettäväni ja pelkään menettäväni, jollen pelkää menettäväni. Ajattelen aina, että jos olen liian onnellinen tai uskon tulevaisuuteen liiaksi kaikki menee vituilleen ja minuun vain sattuu enemmän. Ajattelen, että jos olen onnellinen minua vielä rangaistaan siitä. En pysty antamaan itselleni lupaa olla onnellinen. Kai en ole mielestäni sen arvoinen. Olen liian epävarma, ruma, vaikea ja säälittävä ansaitakseni olla onnellinen. Siispä ajattelen pessimistisesti. Ei minusta koskaan mitään tule. Ei kukaan koskaan pysy kanssani. En koskaan tule olemaan onnellinen. Sitten olen onneton, koska uskon siihen, mitä ajattelen. Silti sisimmässäni uskon myös hitusen siihen, että vielä joskus kaikki tulee olemaan hyvin. Siksi tämä pessimistikin pettyy joka kerta, kun ei ole mitään, kun kukaan ei huoli, kun ei ole onnellinen. Oikeasti sillä ei ole mitään väliä, kuinka paljon pelkää kaiken vielä päättyvän huonosti tai kuinka paljon sitä ei pelkää. Oikeasti tulevaisuus ei muutu sen paremmaksi tai huonommaksi, vaikka kuinka pelkäisi. Ainoa, mitä kannattaa pelätä on se, ettei ehkä koskaan pääse eroon tyhmistä ajatusmalleistaan ja ala todella nauttia elämästään.

Olen myös nähnyt tyhmiä painajaisia. Niitä perinteisiä, joissa rakkaat ihmiset hylkäävät minut. Nykyään kyllä eniten Höpöstä. Viime yönä se oli ollut naimisissa vuosia samaan aikaa, kun seurustellaan, eikä suostunut jättämään vaimoaan, koska minä olinkin ollut koko ajan pelkkä lelu. Lähes sama juonikuvio kuin niin kutsutun exäni kanssa vain salkkarihenkisellä kolmiodraamalla höystettynä. Painajaisessani Höpö oli kuin hän; kylmä, ilkeä ja itsekäs. Ei ollenkaan sellainen kuin Höpö oikeasti on. Pelkään varmaan, että Höpö onkin pohjimmiltaan samanlainen kuin hän, ja se paljastuu minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten minuun taas sattuu. Eihän minunlaisellani koskaan voisi olla ketään, joka aidosti välittäisi.

Tämmöiset ahdistukset tällä viikolla, viime viikolla sellaiset, että löysin viimein unelmieni opiskelupaikan, mutta en voi päästä sinne, koska haluan sitä liian paljon.

Tältä musta tuntuu

Juuri tolta. Siltä, ettei minussa ole mitään muutakaan, jollen ole sosiaalinen. Ei väliä, vaikka olisi hauska, nätti, luotettava, empaattinen ja vaikka mitä. Jollei ole sosiaalinen, ei ole koskaan mitään muutakaan niin paljon, ettei epävarmuus muita haittaisi. En ole mitään tarpeeksi. Minua hävetään. Vanhempani, ystäväni... mieheni, kaikki häpeävät minua. En kestä enää vihata itseäni ja pelätä, etten enää kelpaakaan, kun tapaan kaverit, vanhemmat tai kenet tahansa, joka arvioi. Koska mä en vain pysty olemaan oma itseni vieraiden ihmisten kanssa. Ihmiset ovat niin julmia. Ne luulevat, että olen tällainen, koska haluan olla vaikea ja tuottaa häpeää. Ei ne edes yritä ymmärtää, ettei tämä ole minullekaan helppoa. Että heidän häpeänsä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä minä tunnen itseäni kohtaan kaiken tämän takia.

Mulla on ollut viimeiset viikot sellainen tunne, että kaikki luhistuu käsiin. Tai pikemminkin, että minä ja elämäni luhistuu takaisin siihen, mitä oli pari vuotta sitten. Ei tulevaisuutta, ei ystäviä, eikä minkäänlaista itsevarmuutta. Vain yksinäisyys, ahdistus ja alituinen masennus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Paitsi nyt minulla on Höpö. Kuinkahan kauan hänkin vielä on. Tuntuu loogiselta, että kun menettää kolme peräkkäin, niin kyllä se neljäskin pian lähtee. Pelottaa.
Tänään Höpö ei vastannut viesteihini tai puheluuni. Joten aloin itkeä. Sitten Höpö hermostui, koska luulin, että hän oli tehnyt niin tahallaan. "Miks mä tekisin niin?" Ajattelin vastata jotain tosi tyhjentävää, mutta en keksinyt mitään. Niin, miksi? Ei mistään muusta syystä kuin siitä, että minulla on jokin sairaalloinen pakkomielle pahoinpidellä itseäni näillä mielikuvilla.

Very Crappy Birthday to You

Taas tuli vanhennuttua vuodella. Syntymäpäivät eivät ole kivoja sen jälkeen, kun on täyttänyt 18. Sen jälkeen niistä katoaa kaikki hohto ja alkaa ajatella vain, että vittu mä oon vanha. Syy kuitenkin, miksi minä niitä vihaan on pääsääntöisesti se, että syntymäpäivä on päivä, jolloin mitataan ihmisten arvostus sinua kohtaan. Päivä, jolloin minunlaiseni näkymätön ihminen herää aamulla ahdistuneena siihen, muistaako kukaan niistä harvoista, joiden hän uskoo edes vähän välittävän, lähettää niitä onnitteluja tai jopa ostaa lahjan. Toisin sanoen syntymäpäivä on vähän samanlainen kuin joulu; se on jokavuotinen muistutus yksinäiselle ihmiselle siitä, miten yksin hän onkaan. Siinä istut yksin tietäen, että sinulla on syntymäpäivä, muttei kukaan muu sitä muista. Kuitenkaan et voi sanoa mitään, koska silloin paljastaisit kaikille olevasi heikko, kun välität jostain loppujen lopuksi niin vähäpätöisestä asiasta. Eiku ainiin, sellainenhan onkin vain minä.

Oikeasti maailman turhin vakava asia, josta silti stressaan on turpakirja. Vittu mikä tribuutti ihmisen pinnallisuudelle koko sivusto. "Sosiaalinen media" on nimensä veroinen. Koko idea on teeskennellä olevansa mahdollisimman sosiaalinen ja suosittu keräämällä kaiken maailman puolituttuja kaverilistalleen, ja sitten kuitenkin kaverien kesken mussutetaan siitä, miten typerää se oikeasti on, kun eihän niitä oikeastaan edes tunne. Silti jos on alle sata kaveria, se on vähän kummallista. Silti, jos jollakin on syntymäpäivä, eikä saa onnitteluja edes yhtä kokonaista sivua, se on vähän kummallista. On vähän kummallista, etten uskaltanut käydä kyseisellä sivustolla kahteen päivään (kyllä, tämä on minulle pitkä aika olla erossa stalkkaamisesta), koska pelkäsin, ettei kukaan ole onnitellut minua. Naurakaa vain. Oli minua sitten onnitellut muutama ihminen. Kummallisena henkilönä pahoitin vähän mieleni siitä, etteivät tuttavani, joita olen aina onnitellut muistaneet minua ollenkaan. Sitten aloinkin hävetä sitä, että pahoitin mieleni. Ystäväni tai ex-ystäväni, en ole vielä täysin varma määritelmästä, oli myöskin onnitellut, mikä tosin on hänen kulisseiltaan persoonaltaan ihan odotettavissa. Eipä ole sen enempää hänestä kuulunut. Hän se oli, joka lakkasi vastaamasta viesteihini, joten katson, että pallo on hänen kentällään, ja pidän tästä lähin leipäläpeni ummessa. Olen liian ylpeä matelemaan hänen edessään varsinkin, kun ei minulla siihen mitään aihetta ole. Toivon, että mokomaan käytökseen on syy edes se, että häpeää, vaikka minusta tuntuu, ettei hän mitään häpeä. On vain onnistunut valehtelemaan itselleen, etteivät muut kuin hän ole oikeutettuja loukkaantumiseen. Niin ne ihmiset yleensä tekevät. Taidanpa silti kaivata tuota k-päätä, kun eipä minulla paljon muitakaan ole. Ehkä olen kuitenkin mieluummin ilman kuin silmät märkinä pompoteltavana.

Onneksi en kuitenkaan ollut ihan yksin nyt. Höpö oli kanssani koko tyhmän vanhentumisviikonlopun. Höpö osti minulle hienoimman lahjan, jonka olen koskaan saanut. Käytiin syömässä lempiruokaani. Mulla oli hyvä olla. Äiti sanoi, että Höpö on minulle oikea luojan lykky. Inhoan sitä, kun mutsi sanoo jotain tuollaista kuraa ja uskokaa pois, kukaan ei rakasta dramaattisia yliampuvia ällöromanttisia lausahduksia niin paljon. Minulle on siunaantunut muutama noita luojan lykkyjä. Ihmisiä, jotka ovat ensin taivaanlahjoja päästen siksi myöhemmin repimään syvät haavat. Höpö on parasta, mitä minulla on koskaan ollut. Haluan uskoa, että Höpö ei satuta ja hylkää minua, mutta niin ovat uskoneet muutkin. Ei kai kukaan ole koskaan kiintynyt ajattelematta toisen olevan sen arvoinen. Silti niin moni ei ole. Joskus se käy ilmi jo vuoden, joskus kahden, kolmen tai kymmenen jälkeen. Joten märehdinpä tässä pahaa oloa, joka minulla saattaa olla vuosien päästä, enkä osaa nauttia nykyhetkestä. Märehdin, vaikka se saattaa pilata nykyhetkeltäni kaikki mahdollisuudet muuttua tulevaksi. Märehdin, vaikka Höpöä loukkaa ne kerrat, kun minulla on vaikeuksia luottaa häneen, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että pääni on taottu umpiluusta. Se ei osaa muuttaa tapaansa ajatella. Ei vaikka tietääkin, että kaikki olisi silloin niin paljon helpompaa. Jatkan pelkäämistä ja pienimmänkin negatiivisen eleen tulkitsemista siksi, että minuun ollaan kyllästytty, petytty ja aikeissa hylätä. Jonain päivänä jokin niistä pienistä negatiivisista eleistä osuu oikeaan. Siksi kaikki alituinen epäily onkin niin turvallista, luotettavaa ja vitun järjetöntä.

Takapakkia aina vain taaemmas

Tänään näin Höpön kanssa paria hänen kaveriaan, jotka ovat mielestäni itse asiassa jopa mukavia ihmisiä. Silti olin vaivautunut hermostunut epäsosiaalinen syrjäänvetäytyvä kummajainen kuten aina. Ei ole kiva seistä siinä ja katsoa omaa kömpelöä käytöstään ja tietää samalla, että pitäisi yrittää sanoa jotain normaalia. Jotain sellaista, mitä ihmiset sanovat tavatessaan uusia tuttavuuksia. Jotain sellaista, millä voisi päästä tämän(kin) hetken ohi kunnialla teeskentelemällä olevansa normaali ihminen. Mutta kuitenkaan ei tiedä yhtään, mitä sellaista voisi sanoa.
Höpö oli koko tämän päivän tosi hermostunut ja vähän töykeäkin iltaan saakka, mikä ei ole hänen tapaistaan. Sanoi olevansa tosi väsynyt, mutta ajattelen hänen olevan vihainen siitä, että vasta lähes yhdeksän kuukauden seurustelun jälkeen hän on viimein ymmärtänyt, millainen onneton vajakki olenkaan sosiaalisella rintamalla. En siis ollenkaan rakastamisen arvoinen. Mitä jos Höpö suunnittelee jättävänsä minut?
Olen todella pettynyt itseeni, vaikken muuta tämän päivän sosiaalisten tilanteiden lopputuloksilta odottanutkaan. Rangaistukseksi katsoin "exäni" kuvia. Miehen, joka sanoi välittävänsä, mutta vain hyväksikäytti minua ja minä osittain annoin sen tapahtua, koska olen tällainen. Teen, mitä vain, jos saan tuntea edes hetken olevani tärkeä jollekin. Kidutin itseäni palauttamalla hänen aiheuttamansa ahdistuksen, pettymyksen ja kaiken muun pahan olon mieleeni ja ajattelin, että olin ansainnut sen, mitä hän teki minulle. Että se oli omaa syytäni.
Kerran lähes deittailin erästä läskiä kusipäätä, jolla ei kanssa ollut kaikki inkkarit kanootissa ja jonka vonkumista, märinää ja vittuilua kuuntelin aina, kun jotain muutakin kuin kolesterolia pullalla oli sydämellään. Sitten kerran uskalsin uskoutua tavastani rangaista itseäni pahoilla muistoilla ja lohduttava olkapää oli: "Ei pahalla, mutta kuulostat aika pimeeltä. En oo varma, haluaisinko seurustella sellaisen naisen kanssa."
Ihmiset on paskaa.

Joka paikkaa särkee. Ehkä kehoni on alkanut reagoida henkiseen pahaan oloon myös fyysisellä pahalla ololla. Tai sitten särky johtuu siitä, etten ole saanut nukuttua paljoakaan viime öinä, mikä johtuu taas siitä, että pääni ei ole antanut.

Mitä sitä tekisi elämällään?

On oikeastaan vitun tyhmä kysymys. Parempi olisi varmaan kysyä, mitä sitä tekisi elämässään. Ei elämällä mitään tehdä. Sitä vain eletään ja jos tekee elämässään huonoja tekoja kuten kiduttaa itseään pahoilla ajatuksilla, ainaisella pessimismillä, yksinäisyydellä, ruualla tai ruuattomuudella, niin kuolee joko fyysisesti tai sitten vain henkisesti. Jokainen hullu tyylillään. Oma tyylini on syventää kotikasvatuksessa päähäni taottuja tunnelukkoja. On niin helppo syyttää vanhempia, jotka ovat velvollisesti pitäneet huolen siitä, että heidän loputkin paskuutensa, jotka eivät geeneissä periytyneet, siirtyvät sitten ympäristön kautta. Silti minusta tuntuu, etten itse menestyisi vanhempana yhtään sen paremmin, ja se tuntuu pahalta. Minusta ihmisten, jotka eivät pysty kasvattamaan onnellisia ihmisiä, ei pitäisi lisääntyä ollenkaan. Olen varmaan nyt itse vanha Vihtahousu kaikkien varajeesusten mielestä, jotka tykkäävät lähetellä syyllistäviä kiertoviestejä, joissa mussutetaan paskaa nyt jumalan sylissä istuvasta "vauvasta", joka pystyykin muutaman viikon kehityksen jälkeen täysin rationaaliseen ajatteluun, jotta jokaisella aborttiin päätyneellä naisella olisi varmasti todella paska olo itsestään.

Minulla on paska olo itsestäni, koska haluaisin ystäviä, mutta en kykene hankkiutumaan kontakteihin toisten ihmisten kanssa kuin väen väkisin. Haluaisin olla oma kupliva itseni, mutta en pysty. Koska en pysty, en saa muita ystäviä kuin kuningattaria, naisia, jotka ovat itsekkäitä, lapsellisia, mustavalkoisia, epäempaattisia ja pohjimmiltaan silti epävarmoja. Tiedän, ettei minussa ole oikeasti kuin yksi vika ja se on korvieni välissä. Ajattelen väärin. Luulen, etten ansaitse oikeita ystäviä tai miestä, joka todella rakastaisi minua. Luulen, että minun tulee olla täydellinen saadakseni sellaisia ihmissuhteita ja koska en ole, luulen, että toisen täytyy jotenkin merkittävästi hyötyä minusta, jotta saan olla hänen ystävänsä tai rakastettunsa. Siksi tutustun vain ihmisiin, jotka antavat takaisin paljon vähemmän kuin vaativat itselleen. Jotka hyväksikäyttävät ja hylkäävät, kun toisen inhimilliset puolet paljastuvat. Tiedostan, millainen olen ja mikä aina menee vikaan. Silti en pysty muuttumaan, vaan hakeudun kerta toisensa jälkeen samanlaisiin tilanteisiin, vaikka sitten ajatellen samalla ei vittu taas käy näin. Olen vain saanut sen ohjelmoitua päähäni vuosien paskassa kieriskelemisellä. 
Voisin tietenkin repäistä itseni irti juuri sillälailla väen väkisin ja muuttaa kaiken. Jos muuttuisin en enää saisi kokemuksia, jotka vahvistavat pelkoani tulla hylätyksi, jotka vahvistavat sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoani, jotka vahvistavat masennustani, joka vahvistaa sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoani, joka vahvistaa pelkoani tulla hylätyksi. Harmi vain, että tämä on kuin nälkäinen laiska ihminen makaamassa sohvalla tietäen, että jollei nouse ja kävele jääkaapille, tulee aina vain pahempi nälkä, mutta silti ei saa aikaiseksi sitä raskainta, mutta merkittävintä ponnistusta noustakseen ylös sohvalta, vaan lykkää sitä aina vain edemmäs.
Joten sen sijaan, että yrittäisin päästä tunnelukoistani eroon makaan vain tulessa säälittelemässä, miten paskaa elämäni on ja voi kun tuolla aidan toiselle puolella terveiden ihmisten joukossa ruoho tosiaan olisi vihreämpään.

Joten mitäpä tässä elämässäni tekisin? Voisin alkaa taas joogata joka viikko. Voisin hankkia viimein ne uudet pankkitunnukset ja shopata siinä nettikaupassa, jota olen jo kauan katsellut. Voisin alkaa opetella käyttämään ompelukonetta ja suunnitella itse omat vaatteeni. Voisin mennä valmennuskurssille ja päntätä itseni jonnekin hienoon paikkaan opiskelemaan. Voisin etsiä uuden ja paremman terapeutin. Voisin alkaa kouluttaa itseäni pois pahasta olosta. Voisin hankkia oikeita ystäviä. Voisin lähteä heidän kanssaan ulkomaille. Voisin nukkua yöni, enkä käyttää niitä tänne avautumiseen
Elämässä voisi siis tehdä vaikka mitä hienoa, suurta ja pientä. Silti ainoa, mitä teen on näistä haaveilu omassa turvallisessa pikku päässäni. Onko se pelkästä haaveilusta saatu mielihyvä tosiaan sen arvoista, että sen takia kannattaa luopua oikeiden asioiden tuomasta mielihyvästä vain siksi, että niissä on riski polttaa näppinsä?

Ole kiltti, ei taas...

Voisin avautua tähän kurjasta olostani ja siten helpottaa sitä, mutta olen ihan liian väsynyt. Tänään on ollut kuolettavan tylsä päivä. Työtkin peruuntuivat ja huomaan ihmetyksekseni toivovani, että olisin joutunut töihin, vaikka vapaapäivästä luulinkin ilahtuvani. Olo on tylsistynyt, väsynyt ja turta. Juuri sellainen kuin pari vuotta sitten. Harmaa ja raskas mörkö nimeltä Masennus on palannut pitkältä lomaltaan. Ensitöikseen se sai minut taas pelkäämään tulevaisuutta. Tulevaisuudessa sitä, ettei tämä ikinä mene pois, vaan pilaa kaikki loputkin asiat, jotka eivät vielä ole pilalle menneet. Höpö ei ole ikinä nähnyt minua tällaisena. Höpö ei tuntenut minua vielä silloin, kun olin pelkkä haamu, eikä hän varmaan edes ymmärtäisi, mitä masennus minulle tarkoittaa. Ehkä hän ei jaksaisi tai pystyisi seisomaan tukenani. Ehkä hän hylkäisi minut. Ehkä minun pitäisi yrittää piilottaa mörköni, jotta en menettäisi Höpöäkin. Ei olisi oikein, jos Höpö joutuu kärsimään minun pääni takia. En vain jaksaisi taas teeskennellä. En jaksaisi aloittaa taas terapiaa. En jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta. Luulin jo, että kaikki työ on tehty, mutta nyt vasta huomaan, että olinkin koko ajan vasta puolitiessä pois Helvetistä. Nyt olen taas varmaan jo Helvetin esikartanossa. Haluaisin lyödä pääni kirveellä irti ja viskata sen ulos ikkunasta. Vitun tyhmä pää, kun et osaa parantua. Vitun tyhmä pää, kun aina pilaat kaiken.

Olen taas yksin tämän kanssa. Ja sekin johtuu taas ihan jonkun muun itsekkyydestä.

I'm hard to remember but impossible to forget

Varmaan yksi maailman rumimmista asioista sanoa toiselle on "sori, mä vaan unohdin sut". Se on kuin sanoisi "sori, mulle et aina vaan ole olemassa". Miten joku voi vain unohtaa, että toinen hengittää ja tuntee? Mutta ei kyllä olisi ensimmäinen kerta, kun unohdetaan, että minä tunnen. Tunnen pettymystä, surua ja loukkaannun juuri niin kuin kaikki muutkin. Se, etten ehkä tuo itseäni esille koko ajan tai raivoa, itke tai uhkaile muiden edessä ei tarkoita sitä, etteikö minullakin olisi paha olla, kun minua kohdellaan kuin räsynukkea, jota voi potkia ja paiskoa miten lystää ilman, että siihen sattuu. Olen nyt saanut lopullisesti aika inhottavan potkun suoraan kylkiluiden väliin ihmiseltä, jonka kanssa luulin olevani läheinen. Tuntuu siltä, ettei hänelle usein juolahda mieleen, että muillakin on ongelmia, eikä mitään prinsessaongelmia, vaan oikeaa pahaa oloa ja ahdistusta, joka tulee arkipäiväisistä välinpitämättömistä teoista, varsinkin läheisten tekemistä. Haluaisin vain katkaista välit tähän ihmiseen. Hänen tapansa antaa parisuhdesirkuksensa levitä ystävyyssuhteisiin tekee paljon suurempaa vahinkoa kuin hän edes osaa kuvitella. Tai ehkäpä hän vain kuuluu niihin ihmisiin, jotka alkavat pitää toisen ymmärrystä itsestäänselvänä. Ihan sama, vaikka kohtelisi kuinka väärin. Kyllä se taas ymmärtää. Siedän paljon paskaa ihmisiltä, joista välitän, mutten enää siinä vaiheessa, kun alan tuntea olevani pelkkä esine. Esine, joka on arvoton, jollei toteutu pääasiallista tehtäväänsä; ole pelle, terapeutti ja tukipalvelu samassa paketissa.

En jaksa kuunnella kömpelöitä valheita ja tekosyitä. Olen tuntenut sinut liian kauan tunnistaakseni ne sellaisiksi. En jaksa tätä ihmissuhdemaailmaa, jossa asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä. En jaksa hymyillä feikkihymyä ja todeta rivien välistä, että sun takia mun oli paha olla. Haluaisin kertoa, että olin todella väsynyt ja silti odotin, koska olin luvannut. Haluaisin kertoa, että itkin päiviä, koska olin niin pettynyt. Haluaisin kertoa, miten paskamaista on olla silti piittaamatta. Mutta en voi kertoa, koska niin ei ole tapana. Se on ihmissuhteiden kirjoittamaton sääntö. Enkä voi katkaista välejä, koska se olisi lopullista, kömpelöä ja vastoin sääntöjä. Eikä minulla ole tuttavia liiaksi, joten minun pitää valita: Pitääkö kiinni kunniastani ja näyttää, ettei minua kohdella näin, mutta olla myös pitkään ellei lopullisesti yksinäinen, masentunut ja puoliksi kuollut? Vaiko jälleen niellä paha oloni ja pitääkin kiinni tästä ihmissuhteesta baari-iltojen, naurun ja syntymäpäivien takia, mutta samalla saada kasa paskaa niskaan säännöllisin väliajoin? Tiedän, minkä valitsen. Sen mikä pitää minut pisimpään kaukana entisestä pahan olon tunteestani.

Ei huvita lähteä ulkomaille. Ei huvita lähteä juoksemaan, joogaamaan tai katsoa elokuvia. Mua ei huvita enää mikään. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka hyväksikäyttävät sitä, että minun täytyy noudattaa sääntöjä. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka hyväksikäyttävät sitä, että minä en uskalla olla noudattamatta sääntöjä. Mä en osaa pelata ihmissuhdepelejä, en ole koskaan osannut.

Taas on liikaa aikaa yöllä

Tajusin juuri, etten varmaan pystyisi asumaan yksin. Olen ollut kaksi päivää tyhjässä talossa ja ikävöin jo mitä tahansa ihmiselämää. Höpö haluaisi muuttaa tulevaisuudessa pikkukaupunkiin tai jonnekin skutsiin, koska siellä on halvempaa ja enemmän tilaa. Maaseutu on kaunis kesällä, mutta talvella vain kamalan pimeä, kolkko ja pelottava. Niin ja yksinäinen. En halua minnekään yksinäiseen paikkaan potemaan yksinäisyyttäni. Mieluummin poden sitä jossain, missä voin lähteä koska vain kulman taakse lohduttamaan itseäni shoppailulla tai hyvällä ruualla. Haluan nähdä uusia naamoja päivittäin, vaikken niiden kanssa missään tekemisissä uskaltaisi ollakaan. Siitä syystä ahdistaa ajatus pikkukaupungistakin, vaikkei tietenkään yhtä paljon. Äitini on kotoisin juuri eräästä pikkukaupungista, jonka porukka on yhtä sisäsiittoista ja tynnyrissä kasvanutta kuin Texasin moottorisahamurhaajien perhe. Asun suurkaupungissa ja välillä minusta tuntuu, että tämäkin on liian pieni. Höpö taas inhoaa suurkaupunkeja. Tai ainakin sanoo inhoavansa, vaikkei sellaisessa koskaan ole muutamaa tuntia pidempään koittanut olla. Tosin en minäkään ole paljoa maaseudulla tai pikkukaupungissa koittanut olla. Ehkä olenkin taas vain vaikea, enkä ymmärrä sitä, ettei parisuhteessa voi aina saada tahtoaan läpi, vaan täytyy tehdä myönnytyksiä. Sen kuitenkin ymmärrän, että pää räjähtäisi, jos joutuisin elämään jo viikonkin töiden ja kodin välillä ilman, että näkisin ketään duunin ulkopuolella. Olen vaikka kuinka kauan haaveillut siitä omasta kämpästä ja omasta rauhasta ja siitä kun saa olla miten lystää ja sisustaa itselleen pienen soman turvapaikan. Ajattelin, että heti sinä päivänä, kun helvetti jäätyy ja saan jonkin kivan opiskelupaikan, muutan omaan vaatekomerooni keskustassa. Ah, olisi vain minä ja torakat. Mutta ei. Pari ihmissuhdetta löydettyäni olen kasvanut näinä vuosina varsin epäitsenäiseksi. Ehkä siksi, että minä jos kuka ymmärrän, miltä tuntuu olla ihan yksin, enkä aio siihen yksinäisyyteen ainakaan vapaaehtoisesti enää palata. Tai sitten voinkin lisätä ansioluettelooni vielä senkin, että pohjimmiltani olenkin täysin perässä vedettävä lammas. Oli miten oli, en pidä siitä, kun jokin muistuttaa minua entisestä pahasta olostani. Täällä yksin telkkaria möllötettyäni jokin on muistuttanut siitä. Nyt tuntuu siltä, että joudun varmaan luopumaan tästäkin unelmasta stp:n takia...

Tätä tuli kirjoitettua liian monta tuntia

Saavuin juuri kauppareissun ja saikkutodistuksen viennin jälkeen tyhjään taloon. Pitäisi varmaan nauttia siitä, kun on välillä omaakin rauhaa, mutta tuli vain jotenkin kauhean toivoton ja yksinäinen olo. Nyt on perjantai ilta, ulkona on helvetin lämmintä ja aurinkoista, mutta istun yksin kotona vahtaamassa jotain paskaa "kalju John Travolta vetää turpaan kaikkia" -leffaa telkkarista. Höpö on kavereidensa kanssa. Pyysin, että voitaisiin mennä niiden kanssa juopottelemaan, kun sillä on lomakin. Ei kuulemma ollut unohtanut, mutta on kuitenkin menossa nyt yksin niiden kanssa. Tosin minähän olen kipeä, mutten koskaan niin kipeä, että mieluummin viettäisin viikonlopun yksin pimeässä kopissa masentuneena. Ehkä Höpö ei halunnut minua mukaan, kun olen niin ujo, eivätkä sen kaverit varmaan pidä minusta siksi. Eivätpä kuitenkaan ole itsekään koskaan yrittäneet minuun tutustua.

On niin raastavan yksinäinen olo. En voi soittaa Blondielle, koska se ei edes vastaisi. Höpölle jo soitin, mutta taisin vain pilata sen illan, kun vinguin siitä, etteivät sen tyhmät kaverit voi mennä huomenna juomaan, jolloin ehkä vielä pääsisinkin mukaan. Äidille taas soitan vasta kuolleen ruumiini yli, sillä se jos kuka osaa saada minut tuntemaan oloni uusavuttomaksi luuseriksi. Se oli sitä mieltä, etten pystyisi ajamaan edes muutaman kilometrin matkaa ravintolaan ilman, että kuolen tai romutan autoni. Päätin sitten tänään ajaa 20 kilsaa kostoksi, vaikkei minun edes olisi tarvinnut. En ahdistunut, vaan huudatin musiikkia täysillä kaikki ikkunat auki. Olo oli kuin kaikissa niissä tuhansissa musiikkivideoissa, joissa joku naikkonen ajaa avoautoa tissit tai perse vilkkuen ja letti hulmuten. Vihaan ajamista, mutta nyt en olisi halunnut pysähtyä koskaan. Kaipa siksi, että masennus heikentää kuolemanpelkoa. Ainakin minulla. Koko sosiaalisten tilanteiden pelko on oikeastaan aika kumma juttu. Se aiheuttaa kaikki muutkin pelot kuten pimeänpelon, ajopelon, läheisten kuoleman pelon, vainoharhat ja myös masennuksen. Silti masennus heikentää kaikkia stp:n aiheuttamia pelkoja, mutta lisää itse sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoa. Ne puolestaan pahentavat masennusta. Se on vittumainen noidankehä.

Tuli tänään suhteettoman paha mieli siitäkin, kun kävin viemässä sen sairastodistuksen paskaduunipaikkaani. Oikea persläpimagneetti koko kaatopaikka. Onnistuin huikkaamaan kerrankin aidosti iloisen tervehdyksen niille pässeille ja vastaus oli: "JA ÄLÄ VAAN TUU TÄNNE NOILLA KENGILLÄ! )):<" No perkele, olikin ihan varmasti kauhea himo tulla sinne haisevaan läävään valumaan hikeä naama turvoksissa ja vielä ihan huvin vuoksi. On kyllä aina niin mukava tulla töihin. Kaiken lisäksi yksi venäläinen rasvavalas toimii näköjään siellä jonkinlaisena omatekoisena poliisina.

Munkkipossu: Tuuksä töihin?

Ginger: En, mä olen kipee.

Munkkipossu: *tuhahtaa* Niin varmaan. Siltä näytätkin tosi paljon.

Ginger: Kuules nyt kristuksen vittu, älä sinä ala mua moralisoimaan siitä, etten kuoleman kielissä ole, kun eipä se sulle edes kuuluisi. *mumisee vaivaantuneena*

Onneksi paskapaikan takia myöhästyin junasta ja oli siksi aikaa käydä ostamassa itselleni ihana mekko lohdutukseksi.

Tosin ei sekään sitten kuitenkaan lohduttanut niin paljon.

Tuntuu siltä, ettei kukaan välitä olla kanssani ja ne harvat, jotka välittävät saavat kärsiä siitä, että olen tällainen vaikea ja surullinen tapaus. Itkeminen varmaan auttaisi nyt, mutta pidättelen silti kyyneliä, sillä tiedän, etten halua flunssapöhnääni lisätä vielä itkemisestäkin turvonnutta, kipeää ja tukkoista naamaa. Olen kuitenkin joko masokisti tai sitten vain tyhmä ja kuuntelenkin nyt pitäaikaista nyyhkybiisiäni.

Urge Overkill - Girl You'll be a Woman Soon

Itkettää tuo varmaan siksi, että se saa minut aina muistelemaan kaikkia masennuksen ja stp:n takia hukkaan menneitä ja meneviä hetkiä ja unelmia. Nyt alkoi nolottaa, koska minusta tuntuu siltä, että olipa kauhean imelä ja mukaherkkä lause tuo. Nyt taas alkoi vituttaa se, millainen kyyninen paska olenkaan. Huoh. Tarinan pointti oli kuitenkin se, että tänään Ginger angstasi vähän lisää ja löysi sisäisen autotyttönsä.
Toi biisi saa muuten myös tuntemaan itseni todella vanhaksi paskaksi. En osaa selittää miksi, joten pistän tähän kuvan, jotta kaikilla olisi sen näkemisen jälkeen varmasti yhtä muumioitunut ja paska olo kuin minulla, jollei biisi ollut tarpeeksi moista vaikutelmaa aikaansaamaan.

Lousy

Olen itkeskellyt tässä viimeisimmät päivät silmäni turvoksiin. Kaverini temppu taisi laukaista pitkään muhineen masennusjakson. En voi tehdä mitään ilman, että itkettäisi. Pelkästään pihallamme oleva helvetin söpö siilinpoikanen sai naamani valumaan. Kliseinen lause, joka löytyy jokaisen angstaajan blogista, mutta antaa mennä kuitenkin: Inhotan itseäni. Ei kuitenkaan eniten siksi, että peilikuvanikin näyttää vääristyneeltä. Se on muuten kumma, miten masentuneena näkee aina itsensä epämuodostuneena sotanorsuna. Mutta eniten inhottaa se, että annoin Blondien aikaansaaman vittuuntuneisuuteni ja pettymykseni taas päästä masennuksen tasolle varsinkin, kun se ämmä itse karkasi Kusipäämiehensä kanssa ulkomaille sanomatta minulle sanaakaan anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Kaipa se taas odottaa, että olen viikon jälkeen sen verran leppynyt, että voi tulla jauhamaan minulle paskaa upeasta lomastaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sille tule mieleenkään, millaisen dominoefektin sen eleleminen omassa itsekeskeisessä maailmassaan on aiheuttanut minun tylsään ja harmaaseen maailmaani. Kaiken lisäksi meidän piti mennä matkalle. Olen säästänyt hulluna ja vielä hullumpana anonut lomaa paskaduunistani, jota ihme kyllä sainkin. Piti kertoa viime lauantaina siitä Blondielle ja lähteä juhlimaan tulevaa ulkomaan biletysmatkaamme. Nyt se ei kuitenkaan vastaa puhelimeen. En ole tosin yrittänyt soittaakaan lauantain jälkeen, mutta tiedän puhelujen korkeiden hintojen olevan liian houkutteleva tekosyy, jolla paeta epämiellyttäviä asioita, joten vastausta olisi turha odottaa. Siinä samalla menee sitten kuitenkin se meidän matka, jota ei luultavasti tämän viikon jälkeen enää saa. Olen vitun pettynyt. Vittusaatana, kun joku on paska ystävä. En yllättyisi, vaikka Blondie ei oikeasti enää edes haluaisi koko matkalle. Ehkä koko idea olikin vain kapinointia Kusipäämiestä vastaan ja minä taas vain onneton välikappale, jolle kyllä voi tuottaa pettymyksiä mielin määrin. Äijä on ylimustis jopa minun takiani ja veikin Blondien ulkomaille vain siksi, ettei minulla olisi enää matkaseuraa. Taisipa jälleen kerran vetää lopulta pidemmän korren kaikesta naisen uhoamisesta ja minulle antamista lupauksista huolimatta. Saatana, ne on kanssa yksi naistyyppi, jotka antaa karvaperseisen ukkonsa mennä joka asian edelle ja se on kaikki kaikessa, kun äijä osoittaa kaiken paskamaisen käytöksensä keskeltä edes jonkin pienen kiintymyksen eleen. Kusipäämies ei olisi koskaan vienyt Blondieta ulkomaille, jollen minä olisi halunnut matkalle. Nyt se olenkin minä, joka ei pääse minnekään.

Onneksi Höpö oli kanssani koko tämän viikon. On se kyllä ihana, kuunteli itkuani tyhmistä asioista, halasi ja koitti lohduttaa. Tuntuu pahalta ajatella, miten onnellinen pitäisi olla siitä, että on viimein joku, jonka seurassa ei tarvitse aina hävetä, kun ei kuitenkaan nyt pysty tuntemaan sitä kiitollisuutta ja iloa tämän paskafiiliksen läpi. Höpö suostui jopa lähtemään ulos syömään kanssani. Chicosissa hän söi kokonaan maailman tulisimman hampurilaisen, jota ei edes kaikille myydä. Maistoin siitä jonkin kärpäsen paskan kokoisen palan ja hyi saatana, kun jo sekin poltteli ruokatorvessa asti vielä 20 minuuttia nielaisun jälkeenkin. On se mun mies kyllä sisukas. Itse olen jäänyt koukkuun Chicosin ihaniin tortilloihin. Se on myös syy siihen, miksi aina, kun mussutan tänne ruuasta olen jumittanut sinä päivänä kyseisessä ravintolassa. En voi enää ajatellakaan muuta kuullessani sanan 'ruoka'. Silloin, kun on masis ei tunne nälkää niin helposti ja jollei syö sen varjolla tulee olo vain pahemmaksi. Olen huomannut. Sitten vasta, kun saa lättynsä eteen lautasellisen ruokaa tajuaa, miten nälkäinen onkaan ja sillä syömisellä lähtee oikeasti varmaan 60% paskafiiliksestä pois. Hyvä ruoka, parempi mieli ja sen valmisruokayhtiön nimi, joka tykkää tunkea vitusti säilöntäaineita safkoihinsa niin, ettei jengin ruumiit mätäne haudoissaan kymmeneentuhanteen vuoteen.

Yhyy. Jopa pihit vanhat pierut vanhempani pääsevät ulkomaille tänä kesänä. Ovat lähdössä jo toiselle matkalle. Mutsi toi minulle edelliseltä tuliaisiksi jonkin vitun itäblokkilaisen flunssan. Paskassa kunnossa fyysisesti tässä ei vielä oltukaan. Haluan paidan, jossa lukee: My parents went abroad and all I got was this lousy flu.

Paska merkintä

 Onpa onni, että aina alkaessa juuri uskoa, että ehkä todella onkin kiintymyksen arvoinen, läheiset ihmiset ovat aina paikalla palauttamassa maan pinnalle. On aika arvoton olo taas vaihteeksi. Seisoin tunnin metroasemalla parhaimpiini tälläytyneenä odottamassa Blondieta. Meidän piti mennä bilettämään ja olin odottanut tätä henkireikää kuin kuuta nousevaa. Eipä tullut Blondie, ei vaikka kuinka oli niin innoissaan ajatuksesta ja kuinka oltiin vielä eilen aiheesta puhuttu. Ämmä oli pistänyt pokkana puhelimensa kiinni. Selitys tulee tietenkin olemaan se, että akku loppui. Miksei sitten ladannut? No kun ei ollut laturia. Miksi sitten nyt yllättäen puhelin onkin auki, mutta ei vain vastaa? No kun ei huomannut.

Soitin kaikki yhteiset kaverit läpi. Kukaan ei osannut sanoa, missä oli, mutta pikkulintu lauloi, että luultavasti vietti iltaa kavereidensa kanssa. Siis kavereiden, jotka minäkin tiedän ja joista Blondie jaksaa aina negata. Ilmeisesti silti seura nyt kelpasikin, muttei kuitenkaan minua sinne voinut kutsua, vaikka luullakseni niiden ihmisten mielestä ihan neutraalitapaus olenkin. Tai sitten ei enää edes ollut niiden kavereiden kanssa, vaan oli taas 53263. kerran tapellut Kusipäämiehen kanssa ja tullut siihen tulokseen, että jos itsellä on paska fiilis niin sitten on kaikilla muillakin oltava. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se olen minä, joka saa kärsiä Kusipäämiehen käyttäytyessä nimensä veroisesta. Olen jo muutaman kerran lähtenyt itkien kotiin tapaamispaikalta, kun minut on lempattu mykistetyllä puhelimella, ja saanut sitten myöhemmin kuulla "nyyh anteeksi, mutta kun se sanoi, että oon läski" tms. Niin itsekästä, lapsellista ja rumaa. Onneksi ne kaikki yhteiset tututkin päivittelivät, että vittu mikä temppu varsinkin, kun ollaan niin hyviä kavereita. Onneksi myös minulla oli mukanani isot mustat aurinkolasini. Niiden takana on hyvä itkeä bussissa ja keskellä kaupunkia saamatta vaivautuneen uteliaita katseita. Joskus itkin bussissa kaikki meikit poskilleni. Silti kukaan ei vaivautunut kysymään, oliko minulla kaikki hyvin. Ihmisiä ei vain kiinnosta.

Soitin Höpölle. En tiedä miksi. Ehkä yritin vain vakuuttaa itseni siitä, että jotakuta kiinnostaa. Eipä kiinnostanut Höpöäkään. Sen äänensävy oli sellainen; vittuako siinä itket tollasta sattuu. Kysyin, että milloin tulee kotiin. Sanoi, että vasta tunnin päästä. Huokaisin ja sanoin, että mulla on niin paha olo nyt, josta se meni tietenkin väärinkäsittämään, että komennan sitä kotiin kavereidensa luota "vain", koska minulla on paha olo. Sitten se suuttui, eikä ole vieläkään kotona, vaikka yli tunti on jo mennyt. Tunsin oloni sen puhelun jälkeen vielä huonommaksi. Lopetin sen lyhyeen, koska en enää voinut peitellä sitä, ettenkö olisi parkumaisillani. Samasta syystä lopetin niiden yhteisten tuttujenkin kanssa puhelut lyhyeen. En halua jotain huhua, että olen niin heikko, että itken moisesta. Tosin kaikella järjellä ajateltuna ei niitä ihmisiä kiinnosta paskaakaan, olenko heikko. Mutten nyt oikein ole mielentilassa, jossa ajateltaisiin järjellä.

Kotimatkalla mietin, miten helpottavaa olisi vain pistää välit poikki kaikkiin ihmisiin. Tein niin joskus kahdeksannella luokalla, kun flippasin lopullisesti. Muistelin kaivaten aikoja, jolloin hädin tuskin uskalsin edes poistua kotoontani, eikä minulla ollut mitään tuttavia tai kavereita ystävistä puhumattakaan. Tosin eipä minulla niitä juuri ole nytkään. Välillä kaipaan sitä ihanaa ihmisistä steriiliä turvallista ympäristöä, jossa kukaan ei voinut satuttaa. Tosin se on sama kuin kaipaisi nyrkkiä silmään. On helvetti olla ihan yksin maailmassa. Silloin edes kauniit vaatteet päällä eivät tunnu miltään, kun ei ole ketään, joka niitä kehuisi tai edes katselisi. Ainoa hyvä puoli siinä on, että voi rakennella mitä kunnianhimoisempia haaveita, kun tietää, ettei tule olemaan puolisoa tai ystäviä niitä rajoittamassa. Keskityin tuolloin opiskeluun niin paljon, että jos keskittyisin siihen yhä samalla tavalla, minusta voisi tulla vaikka mitä. Silloin minulla ei tosin olisi elämää kuten ei oikeastaan ollut tuolloinkaan. Kipeetä, mutta ikävöin sitä helpottavaa tunnetta, kun on jo hyväksynyt sen, ettei tule koskaan saamaan sitä jotakin, mitä kaikilla muilla on.