Se tunne, kun...

...töissä on kauan odotettu kahvitauko, jonka aikana voi viimein ankkuroida perseensä taukohuoneen telkkarin eteen ja tukkia aivonsa 16 and pregnanteilla sun muilla MTVn laatusarjoilla, mutta sen sijaan päätyykiin kymmeneksi minuutiksi seisomaan pimeän pukuhuoneen nurkkaan, koska samalla tauolla on joku kiva ihminen, joka mitä todennäköisemmin kaipaisi juttuseuraa. Kopperossa seistessäni muka hiuksia laittamassa kelasin kyllä, että vittu ettäs yhtään häpeä. Kyllähän mä häpesin. Tosin vasta jälkeenpäin. Silloin olin vain helpottunut siitä, ettei kukaan tullut vaihtamaan vaatteita juuri sillä hetkellä, eikä minulla nyt siis ole mainetta työpaikan salakähmäisenä lesborakastajana, joka lymyää pimeässä naisten pukkarissa odottamassa hikisiä kanssasisariaan. Säälittävämpi näky olisi vain aikuinen nainen piileskelemässä ystävällisiä ihmisiä ja jotain niin jokapäiväistä asiaa kuin ihmisten kohtaamista.

En voi sille mitään, että minulle sosialisoiminen aiheuttaa tarpeetonta stressiä. Tai kyllähän voin. Voisin saada lisää varmuutta menemällä rohkeasti juttelemaan, vaikka kuvittelemalla olevani joku ihan toinen. Joku, jolla ei ole tällaisia vammaisia ongelmia. Mutta eipä sillä hetkellä mieltä painanut muu kuin se, että jäi teinimammat näkemättä. Puolustuksekseni voin sanoa, että paskaduunini imee minusta kaikki mehut, joten olen niin väsynyt, etten jaksaisi enää kiusata itseäni töissä vielä ihmisilläkin. Enkä koskaan edes osaa sanoa mitään rakentavaa, joten tyydyn vain hymyilemään kuin Hangon keksi ja kelaamaan samalla, miten tyhmältä se väkinäinen irvistys naamallani näyttää. Puhun vähän, mutta hymyilen paljon. Hymyilen, vaikka ei ole mitään hymyiltävää. Minusta tuntuu, että ihmiset pitävät minua jotenkin hidasälyisenä sen takia. Tai sitten sillä tosiasialla, että haistelen yksin sukkamehua pimeässä pukkarissa voi olla jotain tekemistä moisen johtopäätöksen kanssa.

Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi itsetuntoni sellaiseen kuntoon, että sitä voisi edes kutsua itsetunnoksi. Tajusin, että olen valitettavasti aika pinnallinen ihminen. Oloni on itsevarmoin, kun olen verhonnut itseni hiuslakalla, huulipunalla, kauniilla vaatteilla ja korkkareilla. Siksi varmaan töissä on niin epävarma olo, kun on rumat likaiset haisevat työvaatteet ja hikoilen kuin sika. Töissä on ollut asiakkaana muutaman kerran minulle tuttuja ihmisiä. Siinä ne ovat seisseet ja katsoneet minua päin lärviä, eivätkä ole tunnistaneet, jollen ole itse alkanut mainostaa olemassaoloani nolona Hangon keksi taas naamalla. Sitten olen pahoittanut mieleni ja ajatellut, että olen niin merkityksetön ihminen, että katoan muiden mielistä jo parin kuukauden jälkeen. Olen näkymätön. Kuin minua ei olisikaan.

Jos olisin itselleni armollinen, voisin aivan yhtä hyvin ajatella, ettei minua tunnisteta ilman sitä hiuslakkaa, huulipunaa, kauniita vaatteita ja korkkareita. Että olen niin kuuma kisu, ettei minua tunnista sellaisessa kunnossa sellaisessa läävässä. Minusta tuntuu, että niin ne ihmiset ajattelevat, joilla on hyvä itsetunto.
Mutta ne ihmiset, joilla on hyvä itsetunto, eivät mittaa itseään hienoilla vaatteilla ja ulkonäöllä kuten minä. Ne ihmiset ovat sinut itsensä kanssa ilman mitään tilpehöörejä. Minä ajattelen, etteivät muut näe minussa mitään muuta kuin vaatteet ja kengät. Olen näkymätön, joten minun täytyy koristella harmaa ja tylsä sisimpänä, jotta kelpaisin. Silloin voin huijata itseäni edes hetken ja saan leikkiä rohkeaa, itsevarmaa ja kaunista naista. Naista, joka todella jossain hyvin syvällä sisimmässäni myös on, mutta on vain liian ujo näyttäytyäkseen useammin kuin kerran tuhannessa vuodessa.

Tämän päivän on ollut rinnassa taas tarpeeton ahdistusmöykky puristamassa sydäntä. Toivon, että se on siinä vain, koska olen niin väsynyt.