(Don't)

Välillä mietin, miksi taaskaan aloin kirjoittaa koko tätä blogia. Ainiin. Koska halusin avautua jonnekin turhasta vaivastani jospa se vaikka auttaisi jotain toista, jolla on näitä samoja turhia vaivoja. En kuitenkaan osaa avautua tänne läheskään niin usein kuin pitäisi. Kaipa häpeän kaikille harvoille näkymättömille ja näkyville lukijoilleni sitä, että minua vaivaa jokin näin turha asia. En osaa edes selittää, mikä oikeastaan on ongelmani. En vain osaa elää elämän perusasioita kuten muut. En osaa olla tyytyväinen itseeni. En osaa luottaa muihin. En osaa hankkia ystäviä. En osaa uskoa itseeni. En vain osaa olla onnellinen. Yleensä vasta, kun menetän tärkeän asian tajuan, että minun olisi pitänyt olla siitä paljon paljon onnellisempi.

Pelkään koko ajan menettäväni ja pelkään menettäväni, jollen pelkää menettäväni. Ajattelen aina, että jos olen liian onnellinen tai uskon tulevaisuuteen liiaksi kaikki menee vituilleen ja minuun vain sattuu enemmän. Ajattelen, että jos olen onnellinen minua vielä rangaistaan siitä. En pysty antamaan itselleni lupaa olla onnellinen. Kai en ole mielestäni sen arvoinen. Olen liian epävarma, ruma, vaikea ja säälittävä ansaitakseni olla onnellinen. Siispä ajattelen pessimistisesti. Ei minusta koskaan mitään tule. Ei kukaan koskaan pysy kanssani. En koskaan tule olemaan onnellinen. Sitten olen onneton, koska uskon siihen, mitä ajattelen. Silti sisimmässäni uskon myös hitusen siihen, että vielä joskus kaikki tulee olemaan hyvin. Siksi tämä pessimistikin pettyy joka kerta, kun ei ole mitään, kun kukaan ei huoli, kun ei ole onnellinen. Oikeasti sillä ei ole mitään väliä, kuinka paljon pelkää kaiken vielä päättyvän huonosti tai kuinka paljon sitä ei pelkää. Oikeasti tulevaisuus ei muutu sen paremmaksi tai huonommaksi, vaikka kuinka pelkäisi. Ainoa, mitä kannattaa pelätä on se, ettei ehkä koskaan pääse eroon tyhmistä ajatusmalleistaan ja ala todella nauttia elämästään.

Olen myös nähnyt tyhmiä painajaisia. Niitä perinteisiä, joissa rakkaat ihmiset hylkäävät minut. Nykyään kyllä eniten Höpöstä. Viime yönä se oli ollut naimisissa vuosia samaan aikaa, kun seurustellaan, eikä suostunut jättämään vaimoaan, koska minä olinkin ollut koko ajan pelkkä lelu. Lähes sama juonikuvio kuin niin kutsutun exäni kanssa vain salkkarihenkisellä kolmiodraamalla höystettynä. Painajaisessani Höpö oli kuin hän; kylmä, ilkeä ja itsekäs. Ei ollenkaan sellainen kuin Höpö oikeasti on. Pelkään varmaan, että Höpö onkin pohjimmiltaan samanlainen kuin hän, ja se paljastuu minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten minuun taas sattuu. Eihän minunlaisellani koskaan voisi olla ketään, joka aidosti välittäisi.

Tämmöiset ahdistukset tällä viikolla, viime viikolla sellaiset, että löysin viimein unelmieni opiskelupaikan, mutta en voi päästä sinne, koska haluan sitä liian paljon.