Tältä musta tuntuu

Juuri tolta. Siltä, ettei minussa ole mitään muutakaan, jollen ole sosiaalinen. Ei väliä, vaikka olisi hauska, nätti, luotettava, empaattinen ja vaikka mitä. Jollei ole sosiaalinen, ei ole koskaan mitään muutakaan niin paljon, ettei epävarmuus muita haittaisi. En ole mitään tarpeeksi. Minua hävetään. Vanhempani, ystäväni... mieheni, kaikki häpeävät minua. En kestä enää vihata itseäni ja pelätä, etten enää kelpaakaan, kun tapaan kaverit, vanhemmat tai kenet tahansa, joka arvioi. Koska mä en vain pysty olemaan oma itseni vieraiden ihmisten kanssa. Ihmiset ovat niin julmia. Ne luulevat, että olen tällainen, koska haluan olla vaikea ja tuottaa häpeää. Ei ne edes yritä ymmärtää, ettei tämä ole minullekaan helppoa. Että heidän häpeänsä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä minä tunnen itseäni kohtaan kaiken tämän takia.

Mulla on ollut viimeiset viikot sellainen tunne, että kaikki luhistuu käsiin. Tai pikemminkin, että minä ja elämäni luhistuu takaisin siihen, mitä oli pari vuotta sitten. Ei tulevaisuutta, ei ystäviä, eikä minkäänlaista itsevarmuutta. Vain yksinäisyys, ahdistus ja alituinen masennus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Paitsi nyt minulla on Höpö. Kuinkahan kauan hänkin vielä on. Tuntuu loogiselta, että kun menettää kolme peräkkäin, niin kyllä se neljäskin pian lähtee. Pelottaa.
Tänään Höpö ei vastannut viesteihini tai puheluuni. Joten aloin itkeä. Sitten Höpö hermostui, koska luulin, että hän oli tehnyt niin tahallaan. "Miks mä tekisin niin?" Ajattelin vastata jotain tosi tyhjentävää, mutta en keksinyt mitään. Niin, miksi? Ei mistään muusta syystä kuin siitä, että minulla on jokin sairaalloinen pakkomielle pahoinpidellä itseäni näillä mielikuvilla.