Silti minulla on jokin pakonomainen ylivaativaisuus itseäni kohtaan. Haluan niin näyttää kaikille, miten hyvä, kaunis, ihailtava ja älykäs voin olla. Vaikka eihän se muita kiinnosta paskaakaan, sillä heillä on oma elämänsä. Taitaakin olla, että se jolle haluan jotain todistaa onkin vain itseni. Olen huomannut, että vaikka kuinka pitäisin jostain asiasta ja minulla olisikin siinä menestymiseen tarvittavat edellytykset, en koskaan pääse alkua pidemmälle. Kirjaimellisesti. En ole nimittäin koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä teen.
Pidin joskus hyvin paljon piirtämisestä, mutta lopetin sen kokonaan siksi, etten ollut siinä koskaan tarpeeksi hyvä. En ollut tarpeeksi hyvä itselleni, en vaikka muiden mielestä piirustukseni olivatkin näkemisen arvoisia. Vertasin itseäni jatkuvasti itseäni paljon lahjakkaampiin ja kehittyneempiin piirtäjiin, erityisesti niihin, jotka osasivat piirtää hyvin vaikeita ja yksityiskohtaisia kuvia, joissa ihmisten ja eläinten anatomia oli niin kohdillaan, että kyseessä olisi voinut olla valokuva.
Elin silloin muutenkin täysin omassa pahan olon kuplassani, enkä ymmärtänyt, että taiteen tarkoitus ei ole kilpailla, kuka osaa piirtää tekniikaltaan taitavimman kuvan, vaan myös abstraktit teoksot voivat olla hyvin taidokkaita ja kiehtovia. Taidetta voi käyttää kuvaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan muille, jota nykyään vanhoja piirustuksiani katseltuani, olen todennut itsenikin tehneen ja olisi todennäköisesti ollut terveellistä, jos sitä tähän päivään olisin myös jatkanut.
Luovuuteni ei koskaan ole spontaania, kuten ehkä pitäisi. Piirtäessäni saatoin aloittaa yhden kuvan kymmeniä kertoja uudestaan, koska en ollut koskaan täysin tyytyväinen siihen, miten joku kärpäsenpaskan kokoinen yksittäinen viiva meni. Papereita meni roskiin pinokaupalla ja monta kertaa kymmenen tuntia piirrettyäni pääsemättä silti alkua pidemmälle, olin niin uupunut ja turhautunut, että annoin periksi, enkä lopulta siis koskaan piirtänyt sitä kuvaa. Rämpiessäni yhä syvemmällä masennuksessa, vaativuus vain paheni ja pian lopetin piirtämisen, koska pääni ei enää kelpuuttanut edes piirtämääni tikku-ukkoa tarpeeksi tyydyttäväksi tikku-ukoksi.
En olekaan moneen vuoteen päässyt puusta pidemmälle, en yhtään missään, vaikka innostusta ja kiinnostusta olisikin riittänyt. En ole tyytyväinen edes käsialaani. Pelkkä paperisten päiväkirjojen kirjoittaminenkin on ollut hermoja repiväää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut minulle vuosia henkireikä. Haluaisin kirjoittaa sitä pientä, siroa, yksityiskohtaista ja aina siistiä käsialaa, jota blondit ponihäntätytöt ylä-asteella, vaikka harakanvarpaani ovatkin kaikkea muuta. Päiväkirjaankin kirjoittaminen muuttui pikkuhiljaa järkevästä alkuperästään vieraantuneeksi ärsyttävän hitaaksi näpertelyksi päivän tekemisistä, jolloin siirryin kirjoittamaan tietokoneella.
Vaativuus ja puutteellinen uskoni itseeni on oikeastaan meinannut käydä tämän bloginkin kohtaloksi. Haluaisin tuottaa hyvää, mielenkiintoista ja viihdyttävää tekstiä. Sellaista kuin teillä parhaimmilla bloggaajilla. Välillä unohdankin kokonaan tämän blogini ensisijaisen tarkoituksen; sen, että tämän pitäisi olla minua varten ja vain toissijaisesti muita varten. Turvapaikka minulle ja ongelmilleni, jotta olisi edes yksi paikka, jossa niistä puhua. Silti meinaan välillä lyödä hanskat tiskiin.
Tavallaan suhtautumiseni elämäänkin on jollain tavalla ylivaativuuden ja epärealismin värittämä. Ajattelen usein elämääni kuin jotain suoritusta. Pysähdyn monesti muistelemaan kauan sitten tehtyjä virheitä, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa. Kadun aika usein elämääni ja toivoisin voivani aloittaa kaiken alusta. Toivoisin voivani piipertää elämässäni vauvan askelin, jotta kaikki varmasti sujuisi ilman virheitä, ja palata aina takaisin lähtöruutuun ollessani tyytymätön. Viimeisen puolen vuoden ajan olen myös pohtinut kuolemaani hyvin usein, mutten samalla lailla kuin ennen. Ennen itsemurhan hautominen oli jollain tavalla helpottavaa, mutta samalla myös pelottavaa ja herättelevää. Nyt se on ollut pelkästään helpottavaa. Tuntuu helpottavalta ajatella, että voi jättää suorituksen kesken, jollei jaksa. Ehkä todellisuudentajuni on heikentynyt entisestään ja olen alkanut ajatella elämää kuin videopeliä, jossa kuoltaessa saa vain aloittaa kaiken alusta ja oppia virheistään. Elämä ei kuitenkaan ole videopeliä, piirtämistä tai mitään muutakaan, jossa voisi edetä virheittä ja palata korjaamaan menneisyyttään. Vanhana käpynä kiikkustuolissa, ihminen ei ajattele, että "jaahas, tulipa viimein suoritettua tämä elämäkin!". Elämää ei voi elää virheittä.
Päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa huomenna kevään pääsykokeisiin lukemisen. Haen samaan paikkaan, minne viime vuonnakin. Viime vuonna tosin annoin periksi, koska olin liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut opiskellakseni kunnolla. Ajattelin, että ensi vuonna voin aloittaa kaiken tämän alusta paljon paremmin. Nyt olen taas liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Päässä pyörii se vanha tuttu ajatus. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tai pikemminkin, mitä se ei tuo.
Samaistun tekstiin. On vaikea olla pitkäjänteinen kun turhautuu niin nopeasti. Pitäisi vaan osata jatkaa suorittamista pienistä virheistä huolimatta, jotta pääsisi suurempaan kokonaisuuteen ja näkisi, kuinka pieniltä ne alun virheet lopulta näyttävätkään. Niistähän voi jopa alkaa pitää ja oppia ajattelemaan, että ne antavat kokonaisuuteen aitoutta, sielukkuutta ja persoonallisuutta.
VastaaPoistaPohdi vielä tuota perfektionismia. Olen suunnilleen viimeisen vuoden aikana tajunnut, että olin kai lapsena kilpailuhenkinen ja tietyllä tavalla perfektionisti. Minulle tärkeät asiat, joissa halusin menestyä ja saavuttaa jotain, tein aina niin hyvin kuin pystyin enkä ollut juuri koskaan tyytyväinen. Olin todella ankara itselleni. Jossakin vaiheessa kun paniikki, ahdistus ja masennus tulivat elämääni, perfektionismi muuttui liialliseksi epäonnistumisen peloksi enkä enää suoraan sanottuna uskaltanut edes yrittää. Vanhempana ihmettelin todella paljon muiden ihmisten kilpailuhenkisyyttä, koska koin itseni täysin päinvastaiseksi, kunnes tajusin joskus olleeni sellainen itsekin.
Voimia sulle, ja muista ainakin yrittää olla itsellesi armeliaampi. Kokeile vaikka piirtämistä taas ja yritä olla välittämättä pienistä epätäydellisyyksistä ja piirrä teos valmiiksi :)
Epäonnistumisen ja virheiden pelko ovat olleet itselläni suuri este yrittää uusia juttuja. Itselläni auttoi se, kun pakotin itseni epäonnistumaan monessa asiassa ja usein. Kun totuin epäonnistumiseen, aloin keskittyä rennommin itse tekemiseen ja aloin myös onnistua.
VastaaPoistaJossain olen kuullut "On helppoa onnistua asioissa, joista ei välitä". Se taitaa olla surullisen paljon totta: Kun haluaisi kovasti onnistua, alkaa jännittää ja mahdollisesti jänistää koko suorituksesta.
Jos tykkäät lukea selfhelppiä, niin kirja The Now Habit: Overcoming Procrastination and Enjoying Guilt-Free Play on kuulema hyvä.
Ignotus: En mielestäni ole koskaan ollut erityisen kilpailuhenkinen. Ainoa mitä muistan lapsuudesta on se, että vihasin kaikkea kilpailua, koska pelkäsin usein olevani kuitenkin huonoin oli sitten kyse mistä tahansa. Olin oikeastaan aika harvoin huonoin, mutta halusin kai olla paras edes jossain ja kun en ollut missään paras, alkoi se merkitä samaa kuin olla huonoin, mikä on tietenkin typerää. Nykyään ahdistaakin ajatus siitä, että saavuttaakseni jotain haluamaani, pitäisi minun ehkä olla keskivertoa parempi, kuten esim. hakemani opiskelupaikan kohdalla, jonne siis pääsee vain pieni osa hakijoista ): Mutta sama juttu minullakin, panostan niihin asioihin joista pidän niin yliankarasti ja vaativasti, etten loppujen lopuksi enää edes pidä koko touhusta.
VastaaPoistaKiitos piristävästä kommentista :) Voimia sinullekin oman kamppailusi kanssa.
Karla: En oikein tiedä toimisiko epäonnistumiseen pakottaminen omalla kohdallani. Minulla on näes sellainen ikävä tapa, että epäonnistuttuani putoan kamalaan itsesääliin ja ryven pessimismissä varmana siitä, etten koskaan onnistu missään, mikä sitten taas syö uskoani onnistua jatkossa. Onhan tässä jo muutamia niin isompia kuin pienempiäkin epäonnistumisia koettu :/ Luulen, että minulle tekisi hyvää onnistua joskus jossain itselleni tärkeässä. Tai sitten vain oppia käsittelemään epäonnistumisia toisella tavalla...
Tulee tuosta mieleen, että tiedän monia ihmisiä, jotka ovat mielestäni todella onnistuneita elämässään, mutta silti murehtivat jostain yhdestä pienestä osa-alueesta, jossa eivät onnistu. Eipä kai sitten ihminen osaa olla tyytyväinen. Itse tosin en näe menneisyydessäni mitään turhia onnistumisia, jos onnistumisia ylipäätään ): Mutta se voi taas johtua siitä, että olen tällainen angstipelle.