Tunnelukossa

Tutustuin termiin "tunnelukko" joskus vuosia sitten. Tunnelukko on "lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan." Psykologiasta kiinnostuneena lainasin kirjastosta tunnelukoista kertovan kirjan ja tein siitä testin. Näytin testin tulosta terapeutilleni, mutta emme koskaan käsitelleet sitä(kään). Nykyään suhtaudun koko testiin aika skeptisesti. Luulen, että jokainen saa siitä tulokseksi jonkinasteisen tunnelukon. Myös tunnelukkojen kuvaukset ovat sitä tasoa, että saattaavat vaikuttaa kuten horoskooppien on tarkoitus; jokainen kuvaus on niin epämääräinen, että ne sopivat tavalla tai toisella lähes kaikkiin. Tein nyt kuitenkin tunnelukkotestin pitkästä aikaa ja tässä tulos. Ne kohdat, joiden en koe sopivan minuun ollenkaan ovat yliviivattuja ja ne alleviivattuja, joiden koen sopivan erityisen vahvasti.

Rankaisevuus
Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Olet hyvin ankara itsellesi ja rankaiset itseäsi jos toimit väärin. Olet usein vihainen itsellesi ja moitit itseäsi tekemistäsi virheistä. Saatat miettiä tekemisiäsi jälkikäteen, ja tuntea syyllisyyttä tai häpeää siitä miten olet toiminut. Saatat olla vihainen itsellesi koska olet joskus heikko, tunteellinen tai tarvitseva. Jos jotain pahaa tapahtuu sinulle, saatat ajatella että se oli ansaittua, etkä kaipaa myötätuntoa tai sääliä. Saatat olla rankaiseva myös lähimmäisiäsi kohtaan. Lapsesi saattavat kuulla kunniansa jos asiat eivät mene mielesi mukaan. Sinun on vaikea antaa anteeksi itsellesi ja toisille etkä hyväksy puolusteluja kovin helposti. 

Pienimmänkin "virheen" jahkaaminen on niin kovin tuttua. Tosin yksi ongelmistani on päinvastoin se, että annan toisille aivan liian helpolla anteeksi ja onnistun kääntämään koko asian vain omaksi syykseni. Pohjimmiltani kaipaan myös myötätuntoa hävettävän paljon.

Ulkopuolisuus
Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta - kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi - voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.

Tämän tunnelukon sain erittäin vahvana jo vuosia sitten. En yliviivannut mitään, sillä en keksi kuvauksesta mitään muutettavaa, enkä myöskään alleviivannut, sillä kaikki sopi yhtä hyvin. Se olen minä ja varmaan jokainen, jolla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Kokemus ulkopuolisuudesta on minulla hyvin voimakas, eikä se valitettavasti ole kokonaan kuviteltua. En ole vielä koskaan henkilökohtaisesti tavannut ihmistä, jonka kanssa tuntisin olevani samanlainen. Ulkopuolisuuden kokemuksen vahvistamisesta käy kanssaihmisten toistuvat huomauttelut hiljaisuudesta ja ujoudesta. Yleensä, kun jotkut päättävät minua vioistani valistaa, jätän pois pienimmätkin yritykset tutustua kyseisiin henkilöihin. Pidän myös hyvin harvoista ihmisistä, mikä vaikuttaa myös tutustumisyrityksiini.

Pessimistisyys
Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Olet pessimisti, ja kiinnität huomiota enemmän elämäsi kielteisiin kuin positiivisiin asioihin. Olet kova huolehtimaan ja murehdit tulevia tapahtumia tai tilanteita. Jos asiat tuntuvat menevän hyvin, se vaikuttaa vain väliaikaiselta. Jos jotain hyvää tapahtuu. odotat että jotain pahaa on tapahtumassa seuraavaksi. Pelkäät, että saatat tehdä päätöksiä jotka johtavat kriisiin tai katastrofiin. Pelkäät virheitä ja pyrit siksi olemaan mahdollisimman huolellinen.

Tämä on oikeastaan masennuksen ääni, joka puhuu. Mikään ei tule onnistumaan millään tavalla koskaan.

Emotionaalinen estyneisyys 
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti. Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi.

Parisuhde on pakottanut positiivisten tunteiden ilmaisuun. Sen sijaan suru ja viha pysyvät tiiviisti lukittuna sisälle. Surua voi sentään itsekseen nyyhkyttää pihalle, mutta päähäni on tosiaan kerääntynyt niin paljon vihaa, ettei mikään säkin hakkaaminen sitä helpota. Luulen terveen vihan jääneen lukkojen taakse siksi, että lapsuudenkodissa sitä ei saanut ilmaista kukaan muu kuin isäni. Kaikkien muiden kohdalla siitä seurasi jonkinasteinen rangaistus. Myös muinoin peruskoulussa kiusaamisaikoina ja nykyään asiakaspalvelussa täytyy jatkuvasti teeskennellä, ettei välitä, vaikka olisi ihan halkeamispisteessä. Täytyy sanoa, että ymmärrän ihmisiä, jotka kilahtavat lopullisesti ja saapuvat paikanpäälle aseen kanssa.

Vajavuus
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olemassaoloasi leimaa arvottomuuden kokemus, joka ilmenee uskomuksena omasta kelvottomuudesta. Saatat puhua itsestäsi alentavaan sävyyn, olet kriittinen, ankara ja vihainen itsellesi. Ikään kuin sinussa olisi sisimmässäsi jotain häpeällistä ja vastenmielistä, joka pitää piilossa. Luultavasti peittelet ongelmiasi ja virheitäsi ja välttelet niistä puhumista ettei häpeän tunne valtaisi sinua. Joudut pitämään todelliset tunteesi ja ajatuksesi salassa, et halua myöntää muille olevasi tunteellinen tai tarvitseva ihminen. Esität ihmisille muuta kuin todella olet ja samalla pelkäät paljastumista. Koet muiden sanomiset herkästi arvosteluna ja kritiikkinä, jolloin vajavuuden tunteesi saattaa saada sinut suuttumaan. Ehkä hyökkäät vajavuuden tunnettasi vastaan olemalla kriittinen ja vähättelevä muita kohtaan - myös kumppaniasi tai lapsiasi kohtaan. Saatat tuntea vetovoimaa torjuviin ja kriittisiin ihmisiin, jotka entisestään voimistavat vajavuuden tunnelukkoasi.

En tiedä itsekään mitä niin häpeän, että (varsinkin sosiaalisissa tilanteissa) tunnen olevani limainen ja ällöttävä. Olemassaoloani kenties? Loukkaannun myös herkästi (vaikken sitä näytäkään) ja minun on vaikea erottaa, milloin joku tarkoittaa olla ilkeä ja milloin ei. Valitettavasti olen myös vähättelevä ja jopa ylimielinen, koska kriittisyys tosiaan helpottaa oloani. On mukava huomata, että muut ovat aivan yhtä huonoja ihmisiä kuin minä.

Epäonnistuminen
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Uskot olevasi tuomittu epäonnistumaan, ikään kuin sinulta puuttuisi jotain olennaisia taitoja tai kykyjä. Olet saattanut oppia välttelemään haasteita tai vaikeita tehtäviä epäonnistumisen pelossa. Saatat uskoa että et osaa tai et kykene tekemään jotain, ja siksi viivyttelet etkä ole halukas yrittämään tosissasi. Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin. Epäonnistumien tunnelukko näyttäytyy varsinkin työelämässä. Saatat vältellä uralla etenemistä, haasteiden ottamista, ylennyksiä, työhön sitoutumista tai aloitteellisuutta. Saatat yrittää kompensoida epäonnistumisen tunnetta vaatimalla itseltäsi hyviä suorituksia ja virheettömyyttä. Ajan myötä usko omaan itseen heikkenee ja epäonnistumisen tunnelukko voimistuu jokaisen epäonnistumiseksi koetun tilanteen myötä. 

Vaikka pelkäänkin, olen samalla niin kunnianhimoinen, että piiskaan itseni vaikka sitten epäonnistumiseen. Se on sitä liikojen vaatimista.

Kaltoin kohtelu
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Pelkäät, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai käyttävät sinua jollain tavoin hyväkseen. Et luultavasti koe oloasi luottavaiseksi ja turvalliseksi vaan näet uhkakuvia ihmissuhteissasi. Sinun on yleensä vaikea luottaa ihmisiin. Saatat suhtautua epäillen toisten aikomuksiin ja uskot läheistesi pettävän sinut tavalla tai toisella. Et päästä ketään lähellesi etkä uskalla avautua ihmissuhteissasi. Olet varovainen ja saatat testata ovatko ihmiset luottamuksesi arvoisia. Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin.

Tämä ei yhtään helpota uusiin ihmisiin tutustumista. Onneksi en kuitenkaan viehäty kusipäistä, vaan etsin pääasiassa turvallista kumppania, johon säälittävästi ripustautua. Yksi asia, jota jaksan yhä hämmästellä on se, että olen tosiaan päästänyt toisen ihmisen lähelleni. Välillä havahdun tajuamaan, että jossain vaiheessa olen suojamuurini laskenut, ja sitten pitääkin hieraista silmiä. Onko tuo mies varmasti olemassa? Missä vaiheessa se noin lähelle tuli?

Vaativuus
Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.

Olen sotkuinen, enkä stressaa tavaroiden järjestyksestä.

Uhrautuminen
Tunnelukon voimakkuus: keskivahva
Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Uhraudut, jotta et joutusi kokemaan syyllisyyttä siitä, että et ole huomioinut riittävästi toisia. Uhraudut omasta tahdostasi, et toisten vaatimuksesta, koska muiden tarpeet yksinkertaisesti ylittävät omasi. Saatat olla luonnostasi empaattinen, etkä halua toisten kokevan mielipahaa. Koet itsesi vahvaksi ja kannat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Sinun on helppo olla toisia kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Kuuntelet yleensä toisten ongelmia ja kerrot omistasi vähän.

Saatan olla täällä kusipää, mutta oikeasti olen ulospäin niin kiltti, että minua pidetään valitettavan harmittona. Sellaisena kilttinä ressukkana, jonka päälle voi kaataa kaikki huolensa. Enpä minä kai täysin kusipää olekaan, sillä (valitettavasti) tunnen syyllisyyttä toisen mielen pahoittamisesta riippumatta siitä, onko hän ensin pahoittanut minun. En juuri koskaan sanokaan takaisin, vaan pidän jälleen kerran vihan kannen paikoillaan. Ajattelen liikaa, miltä muista tuntuu tai mitä huonoja asioita puoliensa pitämisestä voikaan seurata.

Hylkääminen
Tunnelukon voimakkuus: keskivahva
Menetyksen pelko ohjaa elämääsi - olet huolissasi yksin jäämisestä. Uskot että läheisesi kuolevat tai jättävät sinut. Pelkäät jääväsi yksin ja luultavasti takerrut läheisiin ihmisiisi, mutta samalla karkotat heidät luotasi; pahin pelkosi on kuin itseään toteuttava ennuste. Menettämisen pelkoa seuraa luottamuksen puute joka tulee usein ilmi kontrollointina, omistushaluisuutena ja mustasukkaisuutena. Riippuvuudet voivat olla selviytymiskeinosi, joilla yksinolon aiheuttama ahdistus tuntuu siedettävämmältä. Koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi etkä luota siihen että suhde kestäisi erot. Tulkitset herkästi toisen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Vaikka suhde olisi vakaa, se luultavasti tuntuu vain väliaikaiselta - ikään kuin se olisi koko ajan vaakalaudalla. Saatat itse epätoivoissasi uhata erolla, ikään kuin testataksesi odotustasi - joko suhde nyt päättyy. Menetyksien myötä tunnelukko vahvistuu ja alat uskoa ettei mistään löydy kestävää suhdetta.

Kun aloitimme seurustelun, oli suhde tätä yhtä rumbaa. Olen ihmeissäni, ettei Höpö jättänyt tätä hullua ämmää silloin. Olin kamala epävarma kyylä, joka oli varma, että ukko oli vaihtamassa toiseen tai oli kymmenen minuuttia kiehnäämättä, koska aikoo jättää. Olen aika hyvin päässyt tästä eroon, vaikka keskivahva näkyy vielä olevan.

Alistuminen 
Tunnelukon voimakkuus: keskivahva
Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Antaudut enemmän tai vähemmän toisten kontrolloitavaksi, koska haluat välttää ikävän seuraamuksen. Et ilmaise avoimesti tarpeitasi, koska et pidä niitä tärkeinä. Piilotat tunteitasi, varsinkin vihan tunnetta, mikä saa sinut välttelemään konflikteja. Vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen, joka yleensä purkautuu joko passiivisena vihan ilmaisuna kuten pienimuotoisena kostamisena, juoruamisena, viivästelynä, kiukutteluna tai yllättävinä agressiivisina kiukunpurkauksina. Viha voi synnyttää myös halua kapinoida ja uhmata tahoja, jotka koet auktoriteetiksi (esim. esimiehet, viranomaiset, puoliso). Ihmissuhteissasi toiset ovat yleensä niskan päällä. Sinua saattavat kiehtoa ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia, käyttäytyä tai tuntea.

Tämä on aika ristiriitainen, sillä toisaalta en voi sietää sitä, että minua pompotellaan ja toisaalta taas hyväksyn sen, jotta elämäni ei vaikeutuisi vielä lisää. Voisikin sanoa, että tämä pitää paikkaansa, mutta vain toisten tunnelukkojen takia.

Kylläpäs olen näköjään moniongelmainen, kun sain yli kymmenen tunnelukkoa. Tässä sitten tietenkin voisi taas kyseenalaistaa testin paikkaansapitävyyttä, sillä monet lukot kulkevat käsi kädessä ja ovat yhteydessä toisiinsa. Linkki testiin on kuitenkin kirjoitukseni alkupäässä. Tehköön ne, jotka haluavat oppia itsestään lisää, kaipaavat viihdettä tai ovat muuten vain tylsistyneitä lauantai-iltana kuten minä.

Minä olen heistä kaikkein kauhein

Huono tuuri jatkuu. Olen kauan odottanut, että pääsisin viikonlopuksi kotipaikkakunnalleni. Nyt sitten olisi tuo lähtö edessä huomenna ja tänä aamuna heräsin huomaamaan, että kurkkuni on kipeä. Mikään ei ole vittumaisempaa kuin nielaista ensi kerran heräämisen jälkeen ja tajuta, että räkätauti on iskenyt. Yläasteella tosin flunssa olikin ihan mukava yllätys, koska se tarkoitti sitä, ettei tarvinnut mennä kouluun rääkättäväksi. Kiusatuksi tulemisen stressaamisesta nimittäin seurasi se hyvä (=huono) puoli, että vastustuskykyni heikkeni sen verran, että olin kirjaimellisesti joka toinen viikko flunssassa. Saatoin jopa sairastaa saman taudin kahdesti. Nytpä en taidakaan päästä kotiin, sillä vuotaa naamakin jo ihan kohtalaisesti. Kaiken lisäksi työtkin alkavat maanantaina. Toisin sanoen olen maannut kotona ties kuinka monta viikkoa ajatellen vain itseni tappamista ja silti tauti päätti iskeä juuri nyt. Mistäköhän olen mahtanut tämän edes saada, kun en täältä kopista ole minnekään poistunut. Höpön rasittava kaverikin kävi kyläilemässä viikonloppuna ja naureskeli jotain, että minä olen vain vankina täällä asunnossa. Tietäisipä vaan. Toivottavasti onnistui sentään saamaan tartunnan minulta.

Tällä hetkellä harmittaa myös huonontunut ulkonäköni. Ei, en ole lihonnut huomattavasti, eikä minulle oli puhjennut järkyttävää aknea. Näytän ainoastaan erittäin väsyneeltä ja surulliselta. Toisin sanoen masentuneelta. Onni tai sen puute näkyy nimittäin naamasta. Onnelliset ja positiiviset ihmiset ovat kauniita. Tämän olen päätellyt katsoessani vanhoja valokuvia itsestäni. Lukiossa olin ensi kerran onnellinen ja olin myös kaunis, vaikka itsekehu haiseekin kuten äitimuori sanoo. Näytin silloin hyvinvoivalta ja itsevarmalta, ja tunsin myös itseni mielenkiintoiseksi ja kauniiksi ihmiseksi, vaikken koskaan mikään varsinainen kaunotar ole ollutkaan. Nykyään näytän samalta kuin viimeksi peruskoulun kuvissa. Silmistä puuttuu tietty palo, iho on kalpea ja silmänaluset tummat. Minusta näkee, että vihaan itseäni. Syön myös todella heikosti osittain rahanpuutteen ja osittain ahdistuksen takia. Yläasteella jätin usein syömättä koulussa, koska en uskaltanut mennä koulun ruokalaan. Itse asiassa minulla meni lukiossakin vuosi ennen kuin sinne ihmishelvettiin pystyin menemään. Painoni putosikin peruskoulussa pituuskasvun takia roimasti ja terveydenhoitaja epäili minulla anoreksiaa. Kukaan ei kuitenkaan mitään muuta osannut epäillä, vaikka hyvin sielläkin oli tiedossa, ettei minulla ollut kavereita ja että minua kiusattiin.

Äiti halusi, että otan sille jonkin iloisen kuvan itsestäni ja kissasta. Olenkin yrittänyt jo pari viikkoa ikuistaa itsestäni jonkin onnistuneen otoksen, mutta joka kuvassa päädyn näyttämään siltä, mitä olenkin; yksinäiseltä, epätoivoiselta ja pelokkaalta. Ajattelin, että naamaan pakkelia ja asia on korjattu sillä, mutta ei. Mitäköhän minusta mahdetaan ajatella? Näytän nimittäin aika perseeltä juuri nyt. En enää löydä motivaatiota edes käyttää lempivaatteitani. Tosin ihmekös tuo, kun ei ole ketään tai mitään, minkä takia pukeutua. Haluan, että elämässäni tapahtuu jotain. En halua olla enää tällainen. Mutta ei kukaan kuitenkaan kysy, mikä on vialla.

Ihailtu luuseri

Kuten varmaan moni huomasi, eilen tuli kuluneeksi 50 vuotta Marilyn Monroen itsemurhasta. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ihailevat Marilynia ja mainitsevat hänet esikuvakseen. Nainenhan oli lääkeriippuvainen, masentunut ja alkoholisti. Hänen oikea nimensä ei edes ollut Marilyn, eikä hänen hiusvärinsä vaalea, vaan ne olivat elokuvaväen keksimiä kaupallisuudenlisääjiä. Kaupallisuus lopulta koituikin hänen uransa kompastuskiveksi, sillä ainoa rooli, jota Norma Jean sai valkokankaalla esittää oli Marilyn Monroe - tyhmä blondi. Hän olikin vastentahtoaan mukana luomassa tätä kummallisen kehuttua "uutta inhimillistä naiskuvaa", josta hänen uraansa lähinnä kiitelläänkin. Pinnan alla Marilyn ei kuitenkaan ollut tyhmä. Tätä todistavat hänen jälkeensäjättämät lentävät lauseet ja kuuntelemani psykiatrikäyntinauhat. Häntä valmentaneiden aikalaisten mukaan Marilyn olisi myös pystynyt työssään paljon vaativampiin rooleihin, muttei niitä saanut, vaikka olisi halunnutkin. Ulkoinen kauneus onkin se, josta varmaankin myös ihailijat häntä eniten arvostavat.

Vaikka Marilyn usein nähdäänkin kuvissa vetämässä roolia kauniina ja iloisena - suu ammollaan nauravana blondina, sisällä myllersi kuitenkin jokin aivan muu. Kaikesta huolimatta Marilyn oli nimittäin itsestään hyvin epävarma ja kärsi masennuksesta. Hänen kaikki avioliittonsa olivat riitaisia ja päättyivät eroon. Hän olisi halunnut lapsia, mutta sai keskenmenon kerta toisensa jälkeen. Kaiken lisäksi hänet tunnettiin miestennielijänä, joka näin yritti pönkittää epävarmaa egoaan.

Sotkuinen elämä sai lopulta sotkuisen lopun lääkeyliannostuksella. Napit popsittuaan Marilyn oli tuttuun tapaansa soittanut miespuoliselle tuttavalleen pyytäen tätä tulemaan pelastamaan hänet - kukaan ei kuitenkaan tullut. Tähteä ei lopulta osattu kaivata ennen kuin siivouskeikalle saapunut taloudenhoitaja löysi hänet alastomana sängyltä puhelin kädessään. Kuolema oli kuitenkin se, mikä varmisti Marilyn Monroen paikan legendojen joukossa.

Enemmän kuin kerran olen lukenut alan ihmisten suusta, että varhainen kuolema oli parasta, mitä Marilynille saattoi tapahtua. Ehkä se olikin - markkinoiden kannalta. Marilynin nimellä myydään nimittäin tänä päivänäkin miljoonien edestä jos jonkinmoista paitaa, mukia ja kukkaroa. Norma Jean, ihminen Marilynin takana, on pitkälti unohdettu, jos kukaan koskaan häntä edes muisti. Tuntuukin kylmältä ja naurettavalta väittää kenenkään kohdalla onnettomasti eletyn ja onnettomasti päätetyn elämän olleen onnenpotku. Nainen itse olisi todennäköisesti ollut paljon tyytyväisempi vanhetessaan tasapainoisesti oman perheen kanssa, vaikka se sitten olisikin tarkoittanut tähtikultin hiipumista.

Vaikka pidänkin Marilyn Monroeta yhtenä räikeimpänä esimerkkinä yhteiskunnan pinnallisuudesta ja itsemurhan romantisoinnista, en voi olla samaistumatta häneen. Harvan julkisuudenhenkilön elämä on kuitenkaan muistuttanut masennuksessa omaani. Täytin myös eilen pyöreitä eli samana päivänä, kun Marilynin kuolemasta tuli nollavuosia. Samaistumiseni on kuitenkin pitkälti negatiivisten asioiden tasolla. Pidänkin Marilyniä pikemminkin jonakin kauhukuvana - sellaisena, johon en haluaisi oman elämäni menevän. Hän saattoi olla idoli, mutta aliarvostettu muusta kuin kauneudestaan ja henkilökohtaisessa elämässään onneton. Menestyksestä huolimatta hän ei saanut selätettyä edes masennusta.

Tiedetään - minä jos kuka olen paraskin puhuja, mitä tulee itsemurhan vastustamiseen. Eilisen kunniaksikin minulle tuli yhtäkkiä mieleen vielä eräs kirje, jonka kirjoitin noin 15-vuotiaana. Kirje on kadonnut ties minne, mutta se oli osoitettu 20-vuotiaalle minälleni. Siinä vannoin kovin tappavani itseni, mikäli en vielä tämän ikäisenäkään olisi onnellinen. Nyt sitten tuo deadline olisi tullut, jollen vieläkään ymmärtäisi mitään elämästä.

Selviytyjistä - niistä ihmisistä, jotka parantuvat masennuksesta, toipuvat koulukiusaamisesta ja eivät anna periksi - ei kirjoiteta lehdissä. Mielestäni pitäisi. Itsemurhan ihannointi on loppujen lopuksi kuitenkin yleistä yhteiskunnassamme. Sen tehneistä leivotaan marttyyreitä ja suuria samaistumisenkohteita. Kuitenkaan sen reunalla roikkuvia ei auteta. Ja entä ne, jotka selviytyvät? Kyllähän heitäkin on, vai mitä? Minä päätin tässä tänään marilynkultin innoittamana selviytyä. Täytyy ensin katsoa, kuinka pitkälle voimat riittävät.

Samaa paskaa

Eipä taida heltiä opiskelupaikkaa tänäkään vuonna. Aina se helvetin sama ongelma. En ehdi tehdä vikaa tehtävää. Koko elämääni tuntuu hallinnoivan yksi ja sama ongelma. Seuraava vuosikin tulee siis olemaan tätä samaa reunalla roikkumista. Ei tietoa siitä, mitä tapahtuu vai tapahtuuko ollenkaan. Ei tietoa siitä, olenko pian elossa vai edelleen kuollut. Ei tietoa siitä, onko kehoni pian kuollut vai edelleen elossa.

En viihdy toimettomana. Pitää olla rutiineja. Jokin mikä kiinnittää todellisuuteen. Mun on pakko saada juosta siinä oravanpyörässä, vaikka suurin osa varmaan makaisi mieluummin kotona, missä minä nyt. Minulla se toimettomana makaaminen on sama kuin makaisi omassa paskassaan. Sitä vain kertaa päivä toisensa jälkeen omaa huonouttaan. Elämässä pitää olla haasteita. Jotain, mikä irrottaa ajatukset omasta iljettävästä olemassaolostaan.

Mä niin palan halusta päästä rakentamaan tulevaisuutta. Haluan polttaa itseni loppuun opiskelemalla ja koota kasan haaveita, jotka siten revin alas masennuspäissäni kootakseni ne taas vain uudestaan. Mikä tahansa on parempi kuin tämä tyhjän päällä lojuminen. Tai pikemminkin pahan olon päällä lojuminen.

En edes alunperin ottanut tätä kovin raskaasti. Olin päättänyt jo aikoja sitten, että ensi vuonna sitten uudestaan. Ei maailma tähän kaadu, kuten ne on sanoneet. Mutta helvetti, kun nyt ne haluaakin silti jankata tästä asiasta loputtomiin ja voi voi voivottelevat, että kun kävi taas näin. Alkaa tuntua siltä, että tästä pitääkin vetää ranteet auki. Vittu turpa kii nyt.

Sain tänään kumman puhelun. Ex-psykiatrini soitti ja kysyi, miksi olen edelleen heidän listoillaan. Vitustako minä tiedän. Siitähän on varmaan sata vuotta, kun he minua "hoisivat". Ei kulje kovin ripeästi tieto julkisen mielenterveyshuollon sisällä. Jos olisin uskovainen ottaisin tämän varmaan jonain merkkinä siitä, että on taas aika (yrittää) hakea apua. Ehkä näin vanhempana ja sairaampana sitä voisi jostain irrotakin. Törkeellä hinnalla tietenkin.

Jollei minulla olisi tuota miestä estämässä olisin jo kuollut.

Let no one think I gave in.

Seitsemänvuotiaasta aina kuuteentoista ikävuoteen. Oli ahdistavat kotiolot ja kiusaamista koulussa. Suljin kerran ulko-oven, enkä pahemmin sitä enää avannut. Pelkäsin muita ihmisiä. Oli masennus niskassa, mutta en sitä silloin tiennyt. Ajattelin itsekin, että jatkuva halu kuolla oli sitä normaalia teiniangstia. Ajattelin myös usein, että huono olo menisi pois, jos vain asiat parantuisivat. Jos saisin taas kavereita, ehkä sen poikaystävänkin ja pääsisin edes vähän eroon ujoudesta. Lukiossa sitten pääsinkin ja löysin bestiksenkin vuosien tauon jälkeen. Masi ei vain ottanut lähteäkseen. Ajattelin, että pääsisin pahasta olosta kyllä eroon, kun nyt vain ostaisin itselleni vielä yhden laukun ja nämä kengät. Ei se auta vieläkään vaikka kaapit on jo ihan väärällään.

Vasta hiljattain olen alkanut antaa periksi ajatukselle, että olen henkisesti sairas. Ennen olin niin tottunut vähättelyyn, että vähättelin itsekin oloani. Jollei tämä enää teiniangstia voi olla niin sitten täytyy vain olla jotain nuoruuden hämmennystä. Mutta aivan sama, miten paljon kaikkitietävät eivät mistään tietäjät hokevat minulle masennuksesta pelkkänä mielentilana ja että "lakkaa nyt murjottamasta", en silti osaa päästä tästä eroon yhtään sen helpommin. Jätän yhä asiat monesti puolitiehen, koska kesken kaiken en enää tunne niissä olevan mitään mieltä. Monesti saatan innoissani suunnitella sisustusta ja raahaan vaikka mitä hienoa paskaa kaupasta, kunnes yhtäkkiä tajuan, että mitä vitun väliä millään on. Ja jätän kaiken lojumaan. Makaamaan siihen ympärille muistuttaman minua siitä, etten pysty edes ripustamaan taulua seinälle. En tunne enää mitään iloa edes siitä, vaikka olisikin kuinka hieno.

Parempina päivinä teen niin pieniä kuin suuriakin tulevaisuuden suunnitelmia. Lukiossa tein niitä hyvin paljon. Tunsin ihan oikeasti pystyväni mihin tahansa, kun vain tarpeeksi yrittäisin. Odotin koulutuskirjojen pläräystä, yhteishakua ja jopa pääsykoekirjoja. Kun se kaikki lopulta tuli, en tuntenut enää mitään intoa tulevaisuudesta. En nähnyt pystyväni mihinkään tai saavuttavani muuta kuin hirsipuun. Nyt olen tässä vailla mitään päätöksiä. En usko, että palat tulevat koskaan loksahtamaan paikoilleen elämässäni, enkä koe mitään tulevaisuudenkuvaa itselleni realistisena ja sopivana. Monesti ajattelen, ettei minua ole tarkoitettu elämään.

Poden usein valtavaa häpeää ja huonoa omatuntoa ujoudestani ja masennuksestani. Minusta asiat eivät ole elämässäni tarpeeksi huonosti, jotta olisin oikeutettu voimaan pahoin. Silti jostain syystä minä vain voin. Ajattelen usein, etten voi mennä terapiaan tai mankumaan psykolle, koska se veisi apupaikan henkilöltä, jolla on oikeita ongelmia. En ole tarpeeksi itsetuhoinen, sairas tai harhainen ansaitakseni apua. Vaikka sitten olisinkin jo linnoittautunut kotiini lihaveitsen kanssa. Joskus menen jo lääkäriin, mutta valehtelen sielläkin, että kaikki on hyvin. Hymyilen ja vähättelen oireitani ja ahdistustani. En tiedä, miksi teen niin. Ehkä olen niin tottunut, että se käy jo luonnostaan. Toisinaan olen surullinen siitä, että läheiseni eivät tiedä, miten paha olo minulla on. Siitä saan toki syyttää itseäni ja teatteriani, mutta eivät hekään koskaan ole ottaneet näkemäänsä tosissaan. Olenhan aina niin iloinen. Silloin, kun sanoin, että voisin yhtä hyvin olla kuollut, niin enhän millään voinut olla tosissani. Ei vaikka miten olisin apua huutanut. Luulen, että he uskovat minun olevan nykyään jo ihan kunnossa. Onhan minulla nyt hyvä mies, teinivuodet takana ja tulevaisuus vielä edessä. Joskus minäkin luulin, että edellytykset onnellisuuteen saatuani paha olo menisi pois. Mutta eipä se ole mennyt ja tulevaisuus näyttää näissä sumeissa ja vääristyneissä silmissä yhä mustemmalta. Se 14-vuotias teinityttö on yhä sisälläni viiltämässä vatsansa paksuille arville.

En keksi

Fiilis on ollut tänään kuin perseeseen ammutulla karhulla. Taisinpa saada tuossa lumipöperössä ylämäkeä kiivetessänikin noin kahden kilometrin tuntivauhdilla jonkin teatraalisen teiniraivarin ja paiskoa laukkuparkaani ympäri kotiin päästyäni vain mennäkseni kolmen sekunnin päästä tarkistamaan, oliko se kunnossa. Onneksi ei ole ollut mitenkään erityisen ahdistunut olo tänään, jollei lasketa sitä, että suutahdin myös ihan pikkiriikkisen syystäkin ja nyt minulla on huono omatunto. Miksi nykyään tulee aina niin huono omatunto kaikista negatiivisista tunteista? Kuin jotenkin alitajuisesti uskoisin, ettei minulla ole oikeutta niihin, vaikka tiedän muiden käyttäytyvän paljon huonommin ja vieläpä ilman kunnon syytä. Silti paisuttelen omaa käytöstäni mielessäni, kunnes alan tuntea oloni todella huonoksi ihmiseksi.

En kyllä yhtään tykkää talvesta. Ei edes vituta se kylmyys, pimeys ja metrin paksuinen lumikerros yhtä paljon kuin tämä yksipuolinen pukeutuminen. Joka päivä saa lyllertää mennä samassa toppatakissa, alla samat kolme villapaitaa ja jalassa samat pitkät karvasaappaat. Hiuksia on edes turha yrittää mitenkään laittaa, kun ne kuitenkin menevät takaisin yhtä lätyksi hupun alla. Tunnen oloni läskiksi ja rumaksi, ja hikoilen kuin sika heti, kun joudun kävelemään kolmekin porrasta. Olen tuntenut itseni jo jonkin aikaa epämiellyttävän näköiseksi. Viime vuosina olen sentään jollain tavalla kasvanut hyväksymään ulkonäköni. Olen pitänyt itseäni jopa nättinä. Olo alkaa kuitenkin taas olla kuin sillä finninaamaisella koulukiusatulla useita vuosia sitten. On typerää, miten vaikea sitä on pitää itsestään, kun yhdessä vietetään kuitenkin 24 tuntia vuorokaudesta niin kauan kuin eletään.

Aika paljon oma kauneuden tunteeni riippuu räteistä päälläni. En tajua, miksi sitä pitäisi pukeutua kuin jokin hiirulainen vain siksi, että jotkut lyhytkatseiset ovat sitä mieltä, että hiljaisen ihmisen täytyy näyttää tylsältä. Tosin luulen sen johtuvan siitä, että monet pitävät hiljaista automaattisesti tylsänä ja kun jokin ei vastaakaan odotuksia on seurauksena närkästystä. Itse pukeudun monesti silkaksi ilokseni, enkä niinkään toisten vuoksi. Tykkään yhdistellä vähän erikoisempiakin vaatteita, josta tosin on sellainen ikävä seuraus, että porukka alkaa möllöttää kadulla, joten ujona ihmisenä en sitä juurikaan enää tee. Täällä kun erikoista on jo sellainen, mikä ei pistäisi Lontoossa tai New Yorkissa edes silmään. Kaipa suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sellainen outo vaatimattomuus, että jos näkyy niin sen täytyy johtua siitä, että on huomionkipeä ämmä, eikä siitä, että vain sattuu tykkäämään.

Elämäni liian mukavana kusipäänä

Tiedän olleeni ystävilleni vähintäänkin liian kiltti. Se on outoa sillä olen toisaalta myös hyvin kyyninen, vihainen ja pahansuopa olento. Halutessani osaan aiheuttaa samanlaista henkistä pahaa oloa ympärille, kuin minulle on vuosia aiheutettu. Olenhan kuitenkin joutunut monesti pettymään toisten taholta. Vanhempieni, exien, ystävien, kaikkien joita olen pitänyt itselleni rakkaina. Odotan kai sitten ihmisiltä liikaa. Pyydän heitä kohtelemaan minua kuten minä heitä. Näemmä metsä kuitenkin harvemmin osaa vastata kuten sinne huudetaan. Monille täytyy olla vähän kusipää, jotta he eivät alkaisi hyväksikäyttää ja vähätellä annetun kiintymyksen arvoa. Se on hämmentävää, koska minä en puhtaalla omatunnolla osaa, enkä halua olla kusipää välittämilleni ihmisille. Arvostan nimittäin vain hyvin harvoja ihmisiä ja pidän vielä harvemmasta. Niitä, joista pidän, olen kohdellut sydänystävinäni; kunnioittaen ja välittäen saamatta juuri mitään siitä takaisin. Aina minulla on ollut paras ystävä, minä vain en ole koskaan ollut sen paras ystävä. En ainakaan sen jälkeen, kun tarjoamani lohdutus/tsemppaus/muut terapiapalvelut eivät olleet enää tarpeen.

Olen ihmisten heikkouksien haistamisessa harjaantunut. Se on jotenkin ihanan vapauttavaa ja huoletonta halveksua ja nauraa porukalle tietäen, että jokainen nokan varttaan pitkin katseleva teiniliisaksi jämähtänyt kakskytviis vee ämmä ei ole loppujen lopuksi minua millään tavalla parempi. Samantapaisia epävarmuuksia, inhoja ja pelkoja vaanii pinnan alla. Tosin nämä ihmiset ovat yhä henkisesti tasapainoisten kirjoissa. Tiedän, mitä monille tulisi sanoa, jotta saataisiin naama valumaan. Itse taas olen saanut kuulla niin paljon paskaa omista häpeäpilkuistani (joita siis on todella paljon ja jotka ovat vieläpä niin näkyvillä, että joka tampiokin ne huomaa, älkää luulkokaan, että pidän itseäni jotenkin parempana ihmisenä), ettei juuri mikään yksittäinen nega ole enää tullut puskan takaa. Ei siis ennen kuin Höpö sanoi minua negatiiviseksi. Höpö on kiltti, eikä sillä kai pahaa tarkoittanut varsinaisesti. Ihmetteli vain, miksi muutun toisinaan kiroilevaksi ihmishirviöksi, joka vihaa kaikkea ympärillään ja syytää suustaan huumorin kirvoittamia loukkauksia kanssaihmisistä. Sellaiseksi, jona tässä blogissa pitkälle esiinnyn. Onhan minulla se toinen puolenikin, joka on herkkä, empaattinen ja masokistinen, mutta kyllä siitä tippa linssiin tuli, sillä kyllä, minä olen hyvin negatiivinen ihminen. En aina ole ollut, mutta sellaiseksi olen lopulta kasvanut. Kaipa, kun inhoaa itseään alkaa ennemmin tai myöhemmin inhota kaikkia muitakin. Tosin edellinen lause sopisi paljon paremmin jonkun itseään saatanan intuitiiivisena ja välkkynä pitävän kotipsykologin suoli24 postaukseen. Pikemminkin itseinhoni on kasvanut toisten osoittamasta paheksunnasta. Ihmisinho taas kaunasta siitä, että minut on saatu inhoamaan itseäni.

Olen pahoillani siitä, että Höpö on joutunut näkemään toisen puoleni. Sen masentuneen, eristäytyneen ja vihaisen. Höpö ei edes tiedä, että sairastan masennusta. Fobioistani jollain tasolla. Olen ajatellut monesti kertoa, miten kamalaa taistelua järkeni käy kaikkea muuta sekamelskaa vastaan pääni sisällä, mutta sitten olen ajatellut, että ketä se muka hyödyttäisi. Monet ihmiset eivät osaa sellaista edes kuvitella. Ehkä he ajattelevat masennuksen sairastamisen olevan rinnastettavissa siihen, että he ovat joskus kausiluontoisesti masentuneita, vaikka ihan eri asiahan se on sairastaa masennusta kuin olla masentunut. Ne harvat ystäväni, joille olen kertonut ovat sivuuttaneet koko asian. Ehkä sitä ajatellaan, että olenpa ressukka valittaja ja "kyllähän mullakin oli silloin tosi paha olla, kun poikkis ei muistanut synttäreitä, yhyy". Siksi olen jättänyt olematta niin itsekäs, että jollekin kertoisin. En halua myöskään aiheuttaa Höpölle mielipahaa. Olen huomannut, että kun hän ei oikein ymmärrä mistä on kyse, lopputuloksena on usein itsesyytöksiä. Niitä en halua.

Tässäpä taas tällainen pipipäinen aiheesta toiseen pomppiva teksti. Aika pipi pääni onkin kyllä ollut viime aikoina, eikä lukeminen ole oikein onnistunut, kun ohimossa jyskyttää. Viikko sitten koettiin sentään jonkinlainen onnistuminen, kun uskaltauduin lähtemään Höpön kavereiden bileisiin. Kaipa se onnistumisen tunne oli monen ahdistuspuuskan arvoinen, mutta seuraavana aamuna kolmen Fanta pullon litkimisen ja Höpön  yöllisten vessanpöntön halailujen kuuntelemisen olisi voinut jättää pois. Olen varmaan tullut vanhaksi.

I graduated from life school

En varsinaisesti pidä itseäni perfektionistina. Olen sellaiseksi ihan liian kärsimätön, sotkuinen ja huolimaton. Tavarat eivät koskaan pysy oikeilla paikoillaan, vaikka kuinka yrittäisin ja ilman varsin aktiivista häpeäntunnettani, huone muistuttaisikin aina kaatopaikkaa. En ole koskaan myöskään tuntenut paineita saada parhaita mahdollisia arvosanoja, jos ylipäätään olen pystynyt kokeessa keskittymään hetkeä pidempään.

Silti minulla on jokin pakonomainen ylivaativaisuus itseäni kohtaan. Haluan niin näyttää kaikille, miten hyvä, kaunis, ihailtava ja älykäs voin olla. Vaikka eihän se muita kiinnosta paskaakaan, sillä heillä on oma elämänsä. Taitaakin olla, että se jolle haluan jotain todistaa onkin vain itseni. Olen huomannut, että vaikka kuinka pitäisin jostain asiasta ja minulla olisikin siinä menestymiseen tarvittavat edellytykset, en koskaan pääse alkua pidemmälle. Kirjaimellisesti. En ole nimittäin koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä teen.

Pidin joskus hyvin paljon piirtämisestä, mutta lopetin sen kokonaan siksi, etten ollut siinä koskaan tarpeeksi hyvä. En ollut tarpeeksi hyvä itselleni, en vaikka muiden mielestä piirustukseni olivatkin näkemisen arvoisia. Vertasin itseäni jatkuvasti itseäni paljon lahjakkaampiin ja kehittyneempiin piirtäjiin, erityisesti niihin, jotka osasivat piirtää hyvin vaikeita ja yksityiskohtaisia kuvia, joissa ihmisten ja eläinten anatomia oli niin kohdillaan, että kyseessä olisi voinut olla valokuva.

Elin silloin muutenkin täysin omassa pahan olon kuplassani, enkä ymmärtänyt, että taiteen tarkoitus ei ole kilpailla, kuka osaa piirtää tekniikaltaan taitavimman kuvan, vaan myös abstraktit teoksot voivat olla hyvin taidokkaita ja kiehtovia. Taidetta voi käyttää kuvaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan muille, jota nykyään vanhoja piirustuksiani katseltuani, olen todennut itsenikin tehneen ja olisi todennäköisesti ollut terveellistä, jos sitä tähän päivään olisin myös jatkanut.

Luovuuteni ei koskaan ole spontaania, kuten ehkä pitäisi. Piirtäessäni saatoin aloittaa yhden kuvan kymmeniä kertoja uudestaan, koska en ollut koskaan täysin tyytyväinen siihen, miten joku kärpäsenpaskan kokoinen yksittäinen viiva meni. Papereita meni roskiin pinokaupalla ja monta kertaa kymmenen tuntia piirrettyäni pääsemättä silti alkua pidemmälle, olin niin uupunut ja turhautunut, että annoin periksi, enkä lopulta siis koskaan piirtänyt sitä kuvaa. Rämpiessäni yhä syvemmällä masennuksessa, vaativuus vain paheni ja pian lopetin piirtämisen, koska pääni ei enää kelpuuttanut edes piirtämääni tikku-ukkoa tarpeeksi tyydyttäväksi tikku-ukoksi.

En olekaan moneen vuoteen päässyt puusta pidemmälle, en yhtään missään, vaikka innostusta ja kiinnostusta olisikin riittänyt. En ole tyytyväinen edes käsialaani. Pelkkä paperisten päiväkirjojen kirjoittaminenkin on ollut hermoja repiväää, vaikka kirjoittaminen onkin ollut minulle vuosia henkireikä. Haluaisin kirjoittaa sitä pientä, siroa, yksityiskohtaista ja aina siistiä käsialaa, jota blondit ponihäntätytöt ylä-asteella, vaikka harakanvarpaani ovatkin kaikkea muuta. Päiväkirjaankin kirjoittaminen muuttui pikkuhiljaa järkevästä alkuperästään vieraantuneeksi ärsyttävän hitaaksi näpertelyksi päivän tekemisistä, jolloin siirryin kirjoittamaan tietokoneella.

Vaativuus ja puutteellinen uskoni itseeni on oikeastaan meinannut käydä tämän bloginkin kohtaloksi. Haluaisin tuottaa hyvää, mielenkiintoista ja viihdyttävää tekstiä. Sellaista kuin teillä parhaimmilla bloggaajilla. Välillä unohdankin kokonaan tämän blogini ensisijaisen tarkoituksen; sen, että tämän pitäisi olla minua varten ja vain toissijaisesti  muita varten. Turvapaikka minulle ja ongelmilleni, jotta olisi edes yksi paikka, jossa niistä puhua.  Silti meinaan välillä lyödä hanskat tiskiin.

Tavallaan suhtautumiseni elämäänkin on jollain tavalla ylivaativuuden ja epärealismin värittämä. Ajattelen usein elämääni kuin jotain suoritusta. Pysähdyn monesti muistelemaan kauan sitten tehtyjä virheitä, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa. Kadun aika usein elämääni ja toivoisin voivani aloittaa kaiken alusta. Toivoisin voivani piipertää elämässäni vauvan askelin, jotta kaikki varmasti sujuisi ilman virheitä, ja palata aina takaisin lähtöruutuun ollessani tyytymätön. Viimeisen puolen vuoden ajan olen myös pohtinut kuolemaani hyvin usein, mutten samalla lailla kuin ennen. Ennen itsemurhan hautominen oli jollain tavalla helpottavaa, mutta samalla myös pelottavaa ja herättelevää. Nyt se on ollut pelkästään helpottavaa. Tuntuu helpottavalta ajatella, että voi jättää suorituksen kesken, jollei jaksa. Ehkä todellisuudentajuni on heikentynyt entisestään ja olen alkanut ajatella elämää kuin videopeliä, jossa kuoltaessa saa vain aloittaa kaiken alusta ja oppia virheistään. Elämä ei kuitenkaan ole videopeliä, piirtämistä tai mitään muutakaan, jossa voisi edetä virheittä ja palata korjaamaan menneisyyttään. Vanhana käpynä kiikkustuolissa, ihminen ei ajattele, että "jaahas, tulipa viimein suoritettua tämä elämäkin!". Elämää ei voi elää virheittä.

Päätin pitkän jahkailun jälkeen aloittaa huomenna kevään pääsykokeisiin lukemisen. Haen samaan paikkaan, minne viime vuonnakin. Viime vuonna tosin annoin periksi, koska olin liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut opiskellakseni kunnolla. Ajattelin, että ensi vuonna voin aloittaa kaiken tämän alusta paljon paremmin. Nyt olen taas liian masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Päässä pyörii se vanha tuttu ajatus. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tai pikemminkin, mitä se ei tuo.

Autumn mood swings

Tajusin juuri, että masennuksessani on kaksi päätä, jotka sotkevat elämääni vuorotellen jopa päivittäin. Kuten tänä päivänä. Yleensä vietän aikaani nynnymasennuksessani, johon kuuluu vitunmoinen epävarmuus, itsesääli ja kaikkien menettämisen pelkojen aikaansaama äärimmäinen mielyttämisenhalu. Tässä tilassa olen jopa ihan helppoa seuraa, koska en uskalla/kehtaa valittaa mistään vaikka olisi kuinka paha olla ja varon muutenkin koko ajan sellaisia tekojani ja sanomisiani, jotka saattaisivat romuttaa muiden minusta saaman kuvan täydellisenä vahvana (joskin epätäydellisenä ja heikkona) ihmisenä ja johtaa hylätyksi tulemiseen. Tällaisiksi sanomisiksi/teoiksi luokittelen tietenkin jokaisen pienimmänkin tunteenpurkauksen tai finnin naamalla, mikä on ilmiselvästi aika perseestä, sillä niiltähän ei välty Erkkikään.

Nynnyilyn onkin sitten epätasapainottamassa känkkäränkkämasennus. Känkkäränkkään kuuluvat nynnyilyn tasapaksusta maailmasta putoaminen täysin puskan takaa pöllähtäviin vihanpuuskiin, johon liittyy voimakas ahdistus ja ajatus "vittu millään mitään väliä oo". Yleensä saavat alkunsa pienistä ja vähäpätöisistä, mutta yhä vittumaisista asioista kuten tänään siitä, että olisin halunnut syödä meksikolaisessa ravintolassa, mutta Höpö sanoi, että pitää mennä pizzalle, koska auto oli korjaamolla pari tuntia. Kaikki sovittelunhaluni, ainainen joustavuuteni ja jatkuva pelkoni itsehillinnän menettämisestä ilmeisesti saivat viimeisen naulan arkkuunsa, koska aloitin tahtomattani omissa mittasuhteissani massiivisen pitkän mykkäkoulu-, kiukuttelu- ja tiuskimiskohtauksen. Minä, joka ei koskaan harrasta noita monien parisuhteiden lapsellisuuksia ja nolouksia, vaan pidän kaiken sisälläni. Päässäni vallitsi ääretön vitutus kaikkea ahdistusta kohtaan ja sitähän ei elämästäni puutu. En ollut silloin masentunut ja voimaton, vaan olin masentunut ja vihainen. Olin vihainen ainaiselle pahalle ololleni, olin vihainen rumuuden tunteelleni, olin vihainen nössöydelleni, olin vihainen syntymälleni ja olin vihainen siitä, että Höpö oli niin ymmärtäväinen, pyysi anteeksi ilman syytä ja sanoi rakastavansa minua. Olin vihainen, että joku rakastaa minua. Enhän minä ansaitse sellaista. Olisin halunnut selkkää kiukkuani lopettaa kaiken ja heittäytyä alas sillalta.

Höpö oli aika pihalla ja niin olin tavallaan minäkin. Tiuskin Höpölle ja oikeastaan itsellenikin, että olin vain väsynyt flunssasta ja paskaduunista. Oikeasti olin vittuuntunut vihanpuuskastanikin, sillä tiedän, että känkkäränkässä on se ikävä puoli, että vaikka se onkin hyvä keino päästää ulos kontrollihöyryjä, seuraa siitä nynnyilyn väistämättä palatessa kauheat omatunnontuskat ja morkkis siitä, että käyttäytyi rakkaitaan kohtaan niin epätäydellisesti. Tämä kerta ei ollut poikkeus ja kymmenet kerrat Höpöltä kysyttyänikin "oonhan susta vielä ihana, vaikka olinkin tänään niin vaikee?" pelkään yhä, etten pian enää kelpaakaan, koska nyt Höpö on (jälleen kerran) nähnyt, etten ole täydellinen. Kaiken lisäksi pelkään nyt sitäkin, että menetän itsehillintäni töissä, jossa haaveilen useammin kuin kerran minuutissa dippaavani jonkun rasittavan pikku paskiaisen pään rasva-altaaseen. Ehkä masennus on alkanut viimein tuhota aivojani kunnolla ja kohta minusta tulee samanlainen väkivaltainen huutaja kuin isästäni.

Ex-F(r)iend

Se paras ystäväni tai ex-paras ystäväni yllätti minut tässä viikko sitten. Nokkelimmat pokkelimmat saattavat muistaa hänet henkilönä, joka teki minulle toistuvia ohareita ja viimeisimmän hartaasti odottamaltani ulkomaanmatkalta, jonka jälkeen en ole hänelle puhunut tai hän minulle pariin kuukauteen. Se on hänen tapansa, ei koskaan pyytele anteeksi, eikä ennen viimeistä temppua tämän ahdistuneen kamelin selkä ole katkennut, vaikka kuorma onkin joka kerta kaksinkertaistunut. Nyt hän oli kirjoittanut minulle viestin, jossa myöntää möhlineensä ja kysyy voinko antaa hänelle anteeksi. Täytyy myöntää, että ilahduin siitä viestistä ja täytyy myöntää sekin, että olin toivonut sellaista viestiä.

 Vaikka tiedän, ettei paskamaista kohtelua tarvitse sietää edes hyviltä ystäviltä, onnistun silti aina tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä. Aivan kuin olisin vain kauhea ylireagoiva ämmä, mikä joskus olenkin, mutta en nyt. Tai koskaan muulloinkaan, kun olen pahoittanut mieleni näin verisesti. Silti alkaa aina jossain vaiheessa miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin estääkseen tapahtuman aivan kuin koko juttu olisi tapahtunut omaa sietämättömyyttäni. Kuin olisin niin järkky ihminen, ettei mikään ihme, jos muut haluavat kohdella huonosti ja tulen vain ansaitsemaan sen. Siksi se viesti olikin helpotus, sillä se vahvisti sitä pientä sisäistä tunnettani siitä, etten ansaitse huonoa kohtelua ja että minullakin on ihmisarvo. Muut sekoilevat, ovat itsekkäitä ja kohtelevat lähimmäisiään (=minua) huonosti, mutta se ei ole minun syyni. Jotkut ihmiset vain tekevät sitä.

Harmi vain, että lepyn liian helposti. Vaikka tiedänkin, ettei mistään tule enää mitään, annan silti uuden mahdollisuuden. Noh, enpä ainakaan alennu vastaamaan ihmisten itsekeskeiseen ja lapselliseen käytökseen. Vaikka mieli tekisi.
Oikeastaan olin pienesti ylpeä siitä naisesta, kun pystyi viimeinkin myöntämään kypsästi ja oma-aloitteisesti tehneensä väärin ilman mitään välttelyjä tai vähättelyjä. Oli kuitenkin edelleen se kutina perseessä, että tämän henkilön suhteen joutuu vielä pettymään lisää. Välillä on tuntunut, että jos minulla olisi muita ystäviä, en häneen enää aikaani tuhlaisi ollenkaan. Mutta kun minulla ei ole.

Mietin muutaman päivän, vastatako mitään siihen viesteen, mutta päädyinkin sitten odotetusti stressaamaan koko asiasta ja vastaamaan tylyyn, mutta mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn, mikä oli yllättävän vaikeaa varsinkin, kun en hänelle ainakaan toistaiseksi pysty anteeksi antamaan. Yllätyinpä taas, kun ystäväni vastasikin ennätyksellisesti samantien pitkän viestin, jossa vuodatti, miten huonosti hänellä menee ja miten olisi niin mukava tavata pitkästä aikaa. Koska olen tällainen vitun hölmö, joka kuvittelee edelleen, että muut välittävät, jos vain olen yliempaattinen, kuuntelen ja lässytän lohdutuksia jokaisella kusipäälle, jota maa päällään kantaa, vastasin ylitsepursuavan ymmärtäväisen ja kannustavan viestin. Saamatta mitään takaisin. Jep, "ystäväni" otti yhteyttä ilmeisesti vain siksi, että oli taas riidellyt Kusipäämiehensä kanssa tai jotain vastaavaa. Silloin, kun tarvitaan lohduttajaa, minut taas yhtäkkiä muistetaankin. Vituttaa, että menin taas tapani mukaan siihen perinteiseen, vaikka minunhan piti olla tästä lähin kohteliaan tyly. Sitä luvattua tapaamista on varmaan turha tälläkään kertaa odottaa ennen kuin naikkonen taas uuden kriisin myötä ottaa yhteyttä jonkin ajan kuluttua. Kylläpä jotkut kehtaa.

Very Crappy Birthday to You

Taas tuli vanhennuttua vuodella. Syntymäpäivät eivät ole kivoja sen jälkeen, kun on täyttänyt 18. Sen jälkeen niistä katoaa kaikki hohto ja alkaa ajatella vain, että vittu mä oon vanha. Syy kuitenkin, miksi minä niitä vihaan on pääsääntöisesti se, että syntymäpäivä on päivä, jolloin mitataan ihmisten arvostus sinua kohtaan. Päivä, jolloin minunlaiseni näkymätön ihminen herää aamulla ahdistuneena siihen, muistaako kukaan niistä harvoista, joiden hän uskoo edes vähän välittävän, lähettää niitä onnitteluja tai jopa ostaa lahjan. Toisin sanoen syntymäpäivä on vähän samanlainen kuin joulu; se on jokavuotinen muistutus yksinäiselle ihmiselle siitä, miten yksin hän onkaan. Siinä istut yksin tietäen, että sinulla on syntymäpäivä, muttei kukaan muu sitä muista. Kuitenkaan et voi sanoa mitään, koska silloin paljastaisit kaikille olevasi heikko, kun välität jostain loppujen lopuksi niin vähäpätöisestä asiasta. Eiku ainiin, sellainenhan onkin vain minä.

Oikeasti maailman turhin vakava asia, josta silti stressaan on turpakirja. Vittu mikä tribuutti ihmisen pinnallisuudelle koko sivusto. "Sosiaalinen media" on nimensä veroinen. Koko idea on teeskennellä olevansa mahdollisimman sosiaalinen ja suosittu keräämällä kaiken maailman puolituttuja kaverilistalleen, ja sitten kuitenkin kaverien kesken mussutetaan siitä, miten typerää se oikeasti on, kun eihän niitä oikeastaan edes tunne. Silti jos on alle sata kaveria, se on vähän kummallista. Silti, jos jollakin on syntymäpäivä, eikä saa onnitteluja edes yhtä kokonaista sivua, se on vähän kummallista. On vähän kummallista, etten uskaltanut käydä kyseisellä sivustolla kahteen päivään (kyllä, tämä on minulle pitkä aika olla erossa stalkkaamisesta), koska pelkäsin, ettei kukaan ole onnitellut minua. Naurakaa vain. Oli minua sitten onnitellut muutama ihminen. Kummallisena henkilönä pahoitin vähän mieleni siitä, etteivät tuttavani, joita olen aina onnitellut muistaneet minua ollenkaan. Sitten aloinkin hävetä sitä, että pahoitin mieleni. Ystäväni tai ex-ystäväni, en ole vielä täysin varma määritelmästä, oli myöskin onnitellut, mikä tosin on hänen kulisseiltaan persoonaltaan ihan odotettavissa. Eipä ole sen enempää hänestä kuulunut. Hän se oli, joka lakkasi vastaamasta viesteihini, joten katson, että pallo on hänen kentällään, ja pidän tästä lähin leipäläpeni ummessa. Olen liian ylpeä matelemaan hänen edessään varsinkin, kun ei minulla siihen mitään aihetta ole. Toivon, että mokomaan käytökseen on syy edes se, että häpeää, vaikka minusta tuntuu, ettei hän mitään häpeä. On vain onnistunut valehtelemaan itselleen, etteivät muut kuin hän ole oikeutettuja loukkaantumiseen. Niin ne ihmiset yleensä tekevät. Taidanpa silti kaivata tuota k-päätä, kun eipä minulla paljon muitakaan ole. Ehkä olen kuitenkin mieluummin ilman kuin silmät märkinä pompoteltavana.

Onneksi en kuitenkaan ollut ihan yksin nyt. Höpö oli kanssani koko tyhmän vanhentumisviikonlopun. Höpö osti minulle hienoimman lahjan, jonka olen koskaan saanut. Käytiin syömässä lempiruokaani. Mulla oli hyvä olla. Äiti sanoi, että Höpö on minulle oikea luojan lykky. Inhoan sitä, kun mutsi sanoo jotain tuollaista kuraa ja uskokaa pois, kukaan ei rakasta dramaattisia yliampuvia ällöromanttisia lausahduksia niin paljon. Minulle on siunaantunut muutama noita luojan lykkyjä. Ihmisiä, jotka ovat ensin taivaanlahjoja päästen siksi myöhemmin repimään syvät haavat. Höpö on parasta, mitä minulla on koskaan ollut. Haluan uskoa, että Höpö ei satuta ja hylkää minua, mutta niin ovat uskoneet muutkin. Ei kai kukaan ole koskaan kiintynyt ajattelematta toisen olevan sen arvoinen. Silti niin moni ei ole. Joskus se käy ilmi jo vuoden, joskus kahden, kolmen tai kymmenen jälkeen. Joten märehdinpä tässä pahaa oloa, joka minulla saattaa olla vuosien päästä, enkä osaa nauttia nykyhetkestä. Märehdin, vaikka se saattaa pilata nykyhetkeltäni kaikki mahdollisuudet muuttua tulevaksi. Märehdin, vaikka Höpöä loukkaa ne kerrat, kun minulla on vaikeuksia luottaa häneen, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että pääni on taottu umpiluusta. Se ei osaa muuttaa tapaansa ajatella. Ei vaikka tietääkin, että kaikki olisi silloin niin paljon helpompaa. Jatkan pelkäämistä ja pienimmänkin negatiivisen eleen tulkitsemista siksi, että minuun ollaan kyllästytty, petytty ja aikeissa hylätä. Jonain päivänä jokin niistä pienistä negatiivisista eleistä osuu oikeaan. Siksi kaikki alituinen epäily onkin niin turvallista, luotettavaa ja vitun järjetöntä.

Mitä sitä tekisi elämällään?

On oikeastaan vitun tyhmä kysymys. Parempi olisi varmaan kysyä, mitä sitä tekisi elämässään. Ei elämällä mitään tehdä. Sitä vain eletään ja jos tekee elämässään huonoja tekoja kuten kiduttaa itseään pahoilla ajatuksilla, ainaisella pessimismillä, yksinäisyydellä, ruualla tai ruuattomuudella, niin kuolee joko fyysisesti tai sitten vain henkisesti. Jokainen hullu tyylillään. Oma tyylini on syventää kotikasvatuksessa päähäni taottuja tunnelukkoja. On niin helppo syyttää vanhempia, jotka ovat velvollisesti pitäneet huolen siitä, että heidän loputkin paskuutensa, jotka eivät geeneissä periytyneet, siirtyvät sitten ympäristön kautta. Silti minusta tuntuu, etten itse menestyisi vanhempana yhtään sen paremmin, ja se tuntuu pahalta. Minusta ihmisten, jotka eivät pysty kasvattamaan onnellisia ihmisiä, ei pitäisi lisääntyä ollenkaan. Olen varmaan nyt itse vanha Vihtahousu kaikkien varajeesusten mielestä, jotka tykkäävät lähetellä syyllistäviä kiertoviestejä, joissa mussutetaan paskaa nyt jumalan sylissä istuvasta "vauvasta", joka pystyykin muutaman viikon kehityksen jälkeen täysin rationaaliseen ajatteluun, jotta jokaisella aborttiin päätyneellä naisella olisi varmasti todella paska olo itsestään.

Minulla on paska olo itsestäni, koska haluaisin ystäviä, mutta en kykene hankkiutumaan kontakteihin toisten ihmisten kanssa kuin väen väkisin. Haluaisin olla oma kupliva itseni, mutta en pysty. Koska en pysty, en saa muita ystäviä kuin kuningattaria, naisia, jotka ovat itsekkäitä, lapsellisia, mustavalkoisia, epäempaattisia ja pohjimmiltaan silti epävarmoja. Tiedän, ettei minussa ole oikeasti kuin yksi vika ja se on korvieni välissä. Ajattelen väärin. Luulen, etten ansaitse oikeita ystäviä tai miestä, joka todella rakastaisi minua. Luulen, että minun tulee olla täydellinen saadakseni sellaisia ihmissuhteita ja koska en ole, luulen, että toisen täytyy jotenkin merkittävästi hyötyä minusta, jotta saan olla hänen ystävänsä tai rakastettunsa. Siksi tutustun vain ihmisiin, jotka antavat takaisin paljon vähemmän kuin vaativat itselleen. Jotka hyväksikäyttävät ja hylkäävät, kun toisen inhimilliset puolet paljastuvat. Tiedostan, millainen olen ja mikä aina menee vikaan. Silti en pysty muuttumaan, vaan hakeudun kerta toisensa jälkeen samanlaisiin tilanteisiin, vaikka sitten ajatellen samalla ei vittu taas käy näin. Olen vain saanut sen ohjelmoitua päähäni vuosien paskassa kieriskelemisellä. 
Voisin tietenkin repäistä itseni irti juuri sillälailla väen väkisin ja muuttaa kaiken. Jos muuttuisin en enää saisi kokemuksia, jotka vahvistavat pelkoani tulla hylätyksi, jotka vahvistavat sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoani, jotka vahvistavat masennustani, joka vahvistaa sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoani, joka vahvistaa pelkoani tulla hylätyksi. Harmi vain, että tämä on kuin nälkäinen laiska ihminen makaamassa sohvalla tietäen, että jollei nouse ja kävele jääkaapille, tulee aina vain pahempi nälkä, mutta silti ei saa aikaiseksi sitä raskainta, mutta merkittävintä ponnistusta noustakseen ylös sohvalta, vaan lykkää sitä aina vain edemmäs.
Joten sen sijaan, että yrittäisin päästä tunnelukoistani eroon makaan vain tulessa säälittelemässä, miten paskaa elämäni on ja voi kun tuolla aidan toiselle puolella terveiden ihmisten joukossa ruoho tosiaan olisi vihreämpään.

Joten mitäpä tässä elämässäni tekisin? Voisin alkaa taas joogata joka viikko. Voisin hankkia viimein ne uudet pankkitunnukset ja shopata siinä nettikaupassa, jota olen jo kauan katsellut. Voisin alkaa opetella käyttämään ompelukonetta ja suunnitella itse omat vaatteeni. Voisin mennä valmennuskurssille ja päntätä itseni jonnekin hienoon paikkaan opiskelemaan. Voisin etsiä uuden ja paremman terapeutin. Voisin alkaa kouluttaa itseäni pois pahasta olosta. Voisin hankkia oikeita ystäviä. Voisin lähteä heidän kanssaan ulkomaille. Voisin nukkua yöni, enkä käyttää niitä tänne avautumiseen
Elämässä voisi siis tehdä vaikka mitä hienoa, suurta ja pientä. Silti ainoa, mitä teen on näistä haaveilu omassa turvallisessa pikku päässäni. Onko se pelkästä haaveilusta saatu mielihyvä tosiaan sen arvoista, että sen takia kannattaa luopua oikeiden asioiden tuomasta mielihyvästä vain siksi, että niissä on riski polttaa näppinsä?