Let no one think I gave in.

Seitsemänvuotiaasta aina kuuteentoista ikävuoteen. Oli ahdistavat kotiolot ja kiusaamista koulussa. Suljin kerran ulko-oven, enkä pahemmin sitä enää avannut. Pelkäsin muita ihmisiä. Oli masennus niskassa, mutta en sitä silloin tiennyt. Ajattelin itsekin, että jatkuva halu kuolla oli sitä normaalia teiniangstia. Ajattelin myös usein, että huono olo menisi pois, jos vain asiat parantuisivat. Jos saisin taas kavereita, ehkä sen poikaystävänkin ja pääsisin edes vähän eroon ujoudesta. Lukiossa sitten pääsinkin ja löysin bestiksenkin vuosien tauon jälkeen. Masi ei vain ottanut lähteäkseen. Ajattelin, että pääsisin pahasta olosta kyllä eroon, kun nyt vain ostaisin itselleni vielä yhden laukun ja nämä kengät. Ei se auta vieläkään vaikka kaapit on jo ihan väärällään.

Vasta hiljattain olen alkanut antaa periksi ajatukselle, että olen henkisesti sairas. Ennen olin niin tottunut vähättelyyn, että vähättelin itsekin oloani. Jollei tämä enää teiniangstia voi olla niin sitten täytyy vain olla jotain nuoruuden hämmennystä. Mutta aivan sama, miten paljon kaikkitietävät eivät mistään tietäjät hokevat minulle masennuksesta pelkkänä mielentilana ja että "lakkaa nyt murjottamasta", en silti osaa päästä tästä eroon yhtään sen helpommin. Jätän yhä asiat monesti puolitiehen, koska kesken kaiken en enää tunne niissä olevan mitään mieltä. Monesti saatan innoissani suunnitella sisustusta ja raahaan vaikka mitä hienoa paskaa kaupasta, kunnes yhtäkkiä tajuan, että mitä vitun väliä millään on. Ja jätän kaiken lojumaan. Makaamaan siihen ympärille muistuttaman minua siitä, etten pysty edes ripustamaan taulua seinälle. En tunne enää mitään iloa edes siitä, vaikka olisikin kuinka hieno.

Parempina päivinä teen niin pieniä kuin suuriakin tulevaisuuden suunnitelmia. Lukiossa tein niitä hyvin paljon. Tunsin ihan oikeasti pystyväni mihin tahansa, kun vain tarpeeksi yrittäisin. Odotin koulutuskirjojen pläräystä, yhteishakua ja jopa pääsykoekirjoja. Kun se kaikki lopulta tuli, en tuntenut enää mitään intoa tulevaisuudesta. En nähnyt pystyväni mihinkään tai saavuttavani muuta kuin hirsipuun. Nyt olen tässä vailla mitään päätöksiä. En usko, että palat tulevat koskaan loksahtamaan paikoilleen elämässäni, enkä koe mitään tulevaisuudenkuvaa itselleni realistisena ja sopivana. Monesti ajattelen, ettei minua ole tarkoitettu elämään.

Poden usein valtavaa häpeää ja huonoa omatuntoa ujoudestani ja masennuksestani. Minusta asiat eivät ole elämässäni tarpeeksi huonosti, jotta olisin oikeutettu voimaan pahoin. Silti jostain syystä minä vain voin. Ajattelen usein, etten voi mennä terapiaan tai mankumaan psykolle, koska se veisi apupaikan henkilöltä, jolla on oikeita ongelmia. En ole tarpeeksi itsetuhoinen, sairas tai harhainen ansaitakseni apua. Vaikka sitten olisinkin jo linnoittautunut kotiini lihaveitsen kanssa. Joskus menen jo lääkäriin, mutta valehtelen sielläkin, että kaikki on hyvin. Hymyilen ja vähättelen oireitani ja ahdistustani. En tiedä, miksi teen niin. Ehkä olen niin tottunut, että se käy jo luonnostaan. Toisinaan olen surullinen siitä, että läheiseni eivät tiedä, miten paha olo minulla on. Siitä saan toki syyttää itseäni ja teatteriani, mutta eivät hekään koskaan ole ottaneet näkemäänsä tosissaan. Olenhan aina niin iloinen. Silloin, kun sanoin, että voisin yhtä hyvin olla kuollut, niin enhän millään voinut olla tosissani. Ei vaikka miten olisin apua huutanut. Luulen, että he uskovat minun olevan nykyään jo ihan kunnossa. Onhan minulla nyt hyvä mies, teinivuodet takana ja tulevaisuus vielä edessä. Joskus minäkin luulin, että edellytykset onnellisuuteen saatuani paha olo menisi pois. Mutta eipä se ole mennyt ja tulevaisuus näyttää näissä sumeissa ja vääristyneissä silmissä yhä mustemmalta. Se 14-vuotias teinityttö on yhä sisälläni viiltämässä vatsansa paksuille arville.