En edes tiedä, miksi enää vaivauduin

Soitin ystävälleni kysyäkseni, miten se voi. Kaipa halusin osoittaa tukeni tai jotain. Heti ensimmäisen lauseen päästettyäni tajusin kuitenkin, ettei sitä paskaakaan kiinnostanut. Varmaan olisi sen parin viikon takaisesta angstista pitänyt päätellä, ettei se juuri välitä, olenko sen rinnalla vai en.

Se: Mä olen niin yksin!
Minä: Et oo, onhan sulla mut, tai ainakin nyt on. Jos se yhtään lohduttaa.
Se paska: No kuule olishan mulla vaikka ketä.

Tällaisia ihmisiä mun elämässä. Aloin miettimään, olisiko se nainen tukenut minua kertaakaan, kun tuskimpa olisi pystynyt mitenkään tätä vuosia kestänyttä helvettiä sisälläni edes kuvittelemaan. Kyllä se jollain tasolla ongelmistani tiesi, jos nyt silloin edes kuunteli, kun kerran niistä uskouduin, muttei vuosien aikana kertaakaan kysynyt, miten minä voin. Kuin olisi itsestäänselvyys, että minulla on kaikki hyvin ja hän on se elämän kolhima, koska pystyy ja kehtaa siitä ympäri maailmaa itkeä. Vaikka minä olen se synkistelevä masennuspotilas, lohdutukseni on niin ennalta selvää, ettei minun olemassaolostani tarvitse erikseen edes olla kiitollinen. Itse olisin helvetin iloinen, jos minulla olisi ystävä, joka kertoo, että vaikka olisin kuinka paskana, on hän aina siinä. Näköjään nämä nykypäivän pintaliitäjät, jotka kuvittelevat maailman suurimman tragedian todella olevan ero poikaystävästä, eivät toisia osaa arvostaa, vaikka ne toiset kuuntelisivat kiltisti heidän itsekeskeistä lässytystään toinen jalka haudassa.