I'm not stalking, it's called 'fluffy harmless observation time'

On tosi surullista, että olen tässä tavallaan "tavannut" yhden ihmisen, jonka kanssa voisin kuvitella olevani jopa ystävä. Meillä on paljon samanlaisia kokemuksia ja kiinnostuksenkohteita. Siis ihan oikeasti sellaisia, jotka saavat kelaamaan, että onko mulla joku kadonnut kaksoissisarus. Erona tosin, että tämä tapaus on erittäin fiksu monin tavoin. Luulen, että hän voisi ymmärtää tätä masennusta, vihaa ja muuta paskaa, jota olen käynyt ja käyn koko ajan läpi. Mutta tietenkään minulla ei ole mitään keinoja lähestyä tätä ihmistä kiitos erään sosiaalisen fobian. Asiaa ei yhtään helpota se, ettei hän edes tiedä olemassaolostani. Tosi tuskallista, kun päässä pyörii kaikkea hienoa, mitä voisi just tälle sanoa ja tietää kuitenkin samalla, ettei oikein voi tehdä mitään tähän ihmiseen tutustuakseen. Tai ei ainakaan mitään, minkä pelko, nolous ja jatkuva vittu mä oon paska -ajattelu sallisi.

Eipä tämä tilanne minulle kyllä mikään uusikaan ole. Yläasteella tiesin yhden tytön, jonka kanssa minulla oli paljon yhteistä ja joka oli teiniminäni mielestä ihan vitun khuul tietenkin. En tosin koskaan uskaltanut puhua hänen kanssaan irl. Ruudun edessä juttua kyllä riitti ja (yhä) suureksi ihmetyksekseni olin jopa ihan mielenkiintoinen persoona sen toisenkin mielestä. Ainoa oikeasti kiintoisa asia minussa tosin taisi olla äkkipiiloutuminen sillä sekunnilla, kun hänet sattumalta kadulla näin. Itsehäpeäni oli valtava ja on edelleen, vaikkei tuo tyttö minua huomannutkaan.

Ujouden lisäksi olen muutenkin kaikin puolin todella huono saamaan kavereita. Lukiossa heräsin kuitenkin jossain määrin huomaamaan oman arvoni (vain nyt myöhemmin vetääkseni sen taas alas vessanpöntöstä) ja opinkin luomaan arkisia sosiaalisia suhteita eli toisin sanoen hankkimaan tuttuja. Mutten edelleenkään osaa siirtyä siitä tuttuvaiheesta kaverivaiheeseen. En vain tiedä, miten sen pitäisi tapahtua. Ehkä syy on myös jossain niin yksinkertaisessa kuin "henkilökemia". Omat kemiani eivät paria poikkeusta lukuunottamatta ole koskaan matsanneet kenenkään kanssa varmaankin siksi, että toisaalta olen ihan liian ujo ja "hissukka", toisaalta ihan liian ronski ja värikäs. Harva taitaa pitää kummastakin puolestani.

Tutustumisessa ihmiseen, jota pitää tosi viisaana, vahvana ja ihailtavana, kuten minä tätä tyyppiä, on sekin ongelma, että paineet olla edustava kasvaa asteikolla nollasta kymmeneen seitsemäänkymmeneenkuuteen. Jos tällainen ihminen antaa hylkäyksensä pitää kertoa hylkäyksen seurauksena koetut fiilikset sadalla ja tässä minun tapauksessa tuhannella, kun itsetunto on jo valmiiksi naarmuilla. Nyt ei olekaan aliarvostanut vain joku idiootti, jolla verkkarit roikkuu fyysisesti tai henkisesti puolessa välissä persettä tai naama kilon paksuisen mössön peittämänä paakkuisine silmäripsineen, vaan joku, joka on oikeasti parempi. Sellaista ei voi nauraa ja pilkata edes syvällä mielessään, vaikka sitten pohjimmiltaan tietäisikin vain valehtelevansa itselleen.

Harkitsin ihan vain sähköpostin kirjoittamista, jossa teeskentelen rentoa ja reipasta, mutta kuten arvata voi siitä tulikin vain semmoinen nolon ujo ja fanityttömäinen. Miten oikeasti ihmiset ilman tällaisia ongelmia hoitavat näitä tutustumisasioita? Jos joku sosialisoimisguru tänne törmää niin heitäpä pari vinkkiä. Mä en oikeasti tiedä.

Ehkä pitäisikin taas vain tyytyä tähän tunteeseen, kun kerrankin elämää siivittää perhoset mahassa ja jonkinmoinen toiveikkuus, eikä aina pelkkä se epätoivo. Ainahan sitä voi haaveilla, että saisi joskus jonkun kanssa puhua näistä asioista, joista kukaan muu ei koskaan edes halua kuulla minun puhuvan, koska he eivät ymmärrä ja tulevat vain surullisiksi. En runkkaa sille, että muut ahdistuvat ja hämmentyvät pahasta olostani, haluaisin vain edes joskus päästellä höyryjä ja olla sellainen paska, joka myös olen, halusivat muut minut kuinka iloisena ja pullantuoksuisena tahansa. Kun joutuu aina sensuroimaan negatiivisia tunteitaan tässä määrin ne alkavat patoutua, ja sitten vasta täytyykin hammasta purra, ettei oma tai jonkun pikku paskiaisen pää putoa koriin.

Vihaan itseäni.