Fear and self-loathing

Kuka on tuo mies? Miksi se haluaa suunnitella yhteistä elämää kanssani? Minun kanssani. Se meni kihloihin, nyt se haluaa yhteisen kämpän, kaksi kissaa, myöhemmin naimisiin ja vauvoja. Miksi joku haluaisi siirtää surkeita geenejäni eteenpäin, kun minäkään en sitä toivoisi? En edes pidä lapsista ja olisin varmaan huono äiti, mutta se sanoo, että olisin erinomainen äiti. Miksi kukaan alunperinkään haluaisi jakaa elämänsä kanssani? Se menee yli ymmärrykseni. Tuntuu epätodelliselta. Kuin kaikki olisikin pelkkä haave, jota toisinaan unelmoin. Miksi kukaan oikeasti rakastaisi tai haluaisi minua? Minähän olen ruma ja kaikin puolin epämiellyttävä otus rotanhampaineni ja isoine nenineni, kuten koulukaverit sanoivat. Minähän olen tyhmä, epäonnistuja ja siitä elämä rankaisee minua, kuten isä sanoi. Minähän olen heikko, haavoittuva kuin saippuakupla, jonka ihmiset silkkaa ilkeyttään haluavat puhkaista, jos alan koskaan elämään, kuten äiti sanoi. Minähän en ole millään tarpeeksi hyvä, kuten entiset sanoivat. Minähän en ole edes ystävilleni ollut koskaan arvokas. Mutta se miettii tapettien väriä ja haluaa kanssani ison telkkarin. Se pitää sylissä, kun itken öisin siksi, että vihaan itseäni. Miksi? Täytyy hyödyttää sitä jotenkin, vaikken vielä tiedäkään miten, sanoo masi.

Elämässäni kaikki on aina mennyt järjestelmällisesti pieleen. Ehkä siksikin, että saatan hakea tarkoituksella epätoivoisia tilanteita, sellaisia, jotka saavat minut vihaamaan itseäni ymmärtämättä itsekään kunnolla miksi. Yksi asia minulla kuitenkin on. Masi kutsuisi sitä esteeksi, nimittäin esteeksi itsensä tappamiselle ja toisinaan myös harmittelee sitä siksi. Mutta se on myös parasta, mitä minulla on koskaan ollut, enkä pysty uskomaan sen kestävän, koska ajattelen, etten ansaitse tai voi olla elämässäni koskaan onnellinen. Mutta minä haluan olla onnellinen ja jossain mielessäni on vielä vähän uskoa siihen, että vielä olisinkin. En tosin tiedä, kuinka kauan. Viime aikoina on ollut taantumista siihen, mitä oli niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

En näe, että minulla olisi juuri minkäänlaista tulevaisuutta ja olen toisaalta jo hyväksynyt sen. Suunnitelmakin on jo lähtöä varten tehty. Se mikä estää on mies ja sietämätön laiskuus ja saamattomuus. Ennen itsensä tappamista pitäisi varmaan siivota, hävittää kaikki liian nolo aineisto sukulaisten post-mortemisti nuuskivien nenien alta, laatia jäähyväiskirje, päättää jätetäänkö päiväkirjat luettaviksi vai ei ja keksiä, miten hankkia välineet, joilla päästää ilmat pihalle tästä kehosta. Mä en nyt vain jaksaisi, ei huvita. Huvittaa vain kuolla, ei tehdä mitään rationaalista ajattelua vaativia järjestelyitä sen eteen. Enpä siis taidakaan kuolla ihan lähiaikoina. Siihen ei sitä paitsi löydy tilaa aikataulusta. Mitä hyötyä lukemisestakaan on, kun en enää tippaakaan usko opiskelemaan pääseväni, koskaan. En ole tarpeeksi hyvä, olen tyhmä ja epäonnistuja. Ainoa tosin, joka koskaan on uskonut minun onnistuvan on se sama. Se sanoo, että kyllä sä pääset söppänä. Ja teeskentelen, että uskon, kuten aina. Enhän osaa valehdella itselleni, jollei se satuta minua. Olen kiitollinen, mutten vain pysty uskomaan, vaikka yrittäisin. Se ei iskostu päähäni samalla tavalla kuin epäusko.

Voi olla muuten, että nolottaa huomenna, jos onkin jäänyt jotain kirjoitusvirheitä, vaikka parhaani mukaan niitä tässä olenkin korjaillut. Olen nimittäin hieman huppelissa. Itseinho hiljeni jo yhden (ison) lasillisen valkkaria jälkeen, vaikka nyt hävettääkin, kun jupottelen yksin kotona taas. Mun pelko on, että päädyn vielä kortistoon niiden kymmenientuhansien masennuksen takia syrjäytyneiden nuorten listan jatkeeksi. Se kyllä tässä näyttäisi olevan pikku hiljaa edessä. Tai sitten minusta tulee ihan perinteinen kassialma. Alkoholillahan tätä on hyvä hoitaa, kun se ei sentään sano "en mä sua osaa auttaa", kuten lekuri.